Verikosto pitää verenkierron liikkeellä

Alan Moore & David Lloyd: V for Vendetta. Vertigo 2005 (1990). 296 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä

Englantilainen Alan Moore on ollut itselleni – amerikkalaisen kollegansa Frank Millerin ohella – suurin kimmoke siirtyä Aku Ankan parista sarjakuvaromaanien kiehtovaan maailmaan. Hänen ansiostaan sarjakuvat ovat muuttuneet itselleni erääksi kaunokirjallisuuden muodoksi, vakavasti otettavaksi taiteeksi. Mooren Helvetistä (From Hell) tulee aina olemaan SE sarjakuvaromaani, johon tulen vertaamaan kaikkia muita sarjakuvajulkaisuja. Käsikirjoittajan kynästä ovat lähteneet myös ”maailman parhaaksi sarjakuvaksi” tituleerattu Vartijat (Watchmen), sekä steampunkin maailmaan sijoittuva Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga (The League of Extraordinary Gentlemen).

V for Vendetta (suom. V niin kuin verikosto) on ”mestarin” kirjoittamista keskeisistä sarjakuvaromaaneista jäänyt itseltäni vielä toistaiseksi lukematta. Se on yllättävää, kun pitää mielessä sarjakuvan maineen populaarikulttuurissa. Vuonna 2005 (?) valmistunut elokuva on entisestään kasvattanut sarjakuvan tunnettavuutta (en ole elokuvaa itse nähnyt). Guy Fawkes -naamiosta on tullut maailmanlaajuinen, vallitsevan järjestelmän vastustamisen symboli, joita nähtiin muun muassa taannoisen Occupy Wall Street -mielenosoitusten yhteydessä.

Onnistuin saamaan käsiini sarjakuvan alkuperäisen, englanninkielisen painoksen. Romaani ei tuota pettymystä, vaan on alusta lähtien taattua Moorea. Mestarilliseen tapaansa hän pitää katsojan mielenkiinnon vangittuna runollisella, välillä hyvinkin metafyysisiksi pohdiskeluiksi soljuvalla tekstillään, sekä shokeeraavilla juonenkäänteillä, joissa kuvituksesta vastaava David Lloyd on tehnyt todella hienoa työtä.

Kuvitukseltaan V for Vendetta ei ole kuitenkaan parasta Mooren tuotantoa. David Lloydin realistinen, maailmaa ja ympäristöä mahdollisimman tarkasti, suorastaan ”elokuvamaisesti”, kuvaava piirrosjälki ei ole koskaan ollut makuuni ja tuo elävästi mieleen muut 1980-luvun alun supersankari-sarjakuvat ja -albumit. Tulevaisuuden maailman dystopisessa kuvauksessa vapaampi ja kokeilevampi tyyli olisi ollut varmasti hyvä vaihtoehto.

V for Vendettan tapahtumat sijoittuvat kolmannen maailmansodan jälkeiseen Englantiin, jossa sortuneen yhteiskunnan on perinyt fasistinen yksipuoluejärjestelmä, jonka yhteiskuntakontrollin muodot tuovat elävästi – ja varmasti myös tarkoituksellisesti – mieleen George Orwellin klassikkoromaanin Vuonna 1984. Guy Fawkes -naamioon pukeutunut kostaja nimeltään ”V” pyrkii selvittämään välinsä järjestelmän palvelijoihin henkilökohtaisella kostoretkellään, mutta yllättäen motiiveja tuntuu löytyvän hieman enemmän…

Sarjakuvan synty 1980-luvun alussa heijastelee kriittisiä näkemyksiä Margaret Thatcherin konservatiivipuolueen aloittamalle uusliberalistiselle talouspolitiikalle Englannissa, jossa toisen maailmansodan jälkeen rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa pala palalta purettiin. Myös mahdollisen ydinsodan uhka leijuu kirjassa vahvasti, olihan kylmä sota tuolloin vaihteeksi eskaloitunut muun muassa Afganistanin sodan vuoksi. Kirjan keskeinen sanoma, pelko fasismin noususta ja totalitarismin kasvusta, on myös ajoitettavissa kyseisen vuosikymmenen brittiläiseen sisäpoliittiseen tilanteeseen. Hevoskuurille ajettu talous lietsoi levottomuutta ja erilaisten ääriryhmien liikehdintää.

Oli mielenkiintoista lukea V for Vendetta ja verrata sitä Mooren seuraavaan suurtyöhön, vuonna 1985 julkaistuun Vartijoihin. Sarjakuvissa on nimittäin havaittavissa runsaasti samanlaista tematiikkaa, kuten ydinsodan pelkoa ja poliittisen järjestelmän epäilyä. Moorea tuntuu tuolloin suuresti askarruttaneen käsitteiden vapaus ja tahdon vapaus merkitys. Kun V for Vendetassa pyrkimyksenä on vapauttaa ihmiset ahdistavan totalitarismin pakkopaidasta, niin Vartijoissa puolestaan pohditaan absoluuttisen vapauden mukanaan tuomia ongelmia, kuten valtaa ja vastuuta. Myös tiettyjen kohtausten kuvakäsikirjoituksissa on havaittavissa yhtymäkohtia Vartijoitten ja 1989 julkaistun Helvetistä kanssa.

Oma lukunsa on Mooren uskomattoman laaja yleissivistys, jonka jälkiä lukija pääsee ihastelemaan sarjakuvaromaanista toiseen. Tässäkin sarjakuvassa löytyy viittauksia lukemattomiin kulttuuri-ilmiöihin, kuten William Shakespeareen, Lou Reediin, Nietzscheen, George Orwelliin ja Alistair Crowleyhin.

Jos kuulut kaltaisteni pieneen vähemmistöön, jolta tämä sarjakuva on vielä jäänyt lukematta, niin voin vain suositella lämpimästi. Jos tykkäsit elokuvasta (jota en siis itse ole nähnyt), luulen sinun pitävän myös tästä.