Kesäkuun 28. päivänä tuli kuluneeksi sata vuotta Itävalta-Unkarin arkkiherttua Franz Ferdinandin salamurhasta Sarajevossa vuonna 1914. Gavrilo Principin suorittama attentaatti johti dominoefektin tapaan ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Sarajevon laukauksia ja sodan syttymisen syitä on muisteltu kuluneena kesänä ympäri maailmaa. Vaikka Princip ei olisikaan painanut liipaisinta, olisiko sota siitä huolimatta syttynyt? Euroopan valtiot olivat jo pidemmän aikaa varustautuneet suursotaan. Tukahdutettu nationalismin mielettömyys odotti puhkeamistaan. Ensimmäinen maailmansota alkoikin ”historian suosituimpana sotana”, kansanjoukkojen toivottaessa hurraten sodan tervetulleeksi ympäri Euroopan pääkaupunkeja.
Ensimmäinen maailmansota päätti belle époqueksi kutsutun kultakauden, optimistisen uskon ihmisen rationaaliseen kykyyn hallita luontoa ja käyttää tiedettä ihmiskunnan hyväksi. Sodan puhkeaminen oli useille aikakauden intellektueille ajatuksena mahdoton. Bertrand Russellin kaltaisten älykköjen mielestä sellaisen mahdollisuus soti tervettä, rationaalista järkeä vastaan. Puhjennut suursota olikin shokki. Modernin tieteen välineet mahdollistivat miljoonien ihmisten tappamisen.
Ensimmäisen maailmansodan musertavan muiston innoittamana tartuin heinäkuussa pitkästä aikaa Eric Hobsbawmin verrattomaan 1900-luvun historiaesitykseen Äärimmäisyyksien aika. Sen johdantoluvussa Hobsbawn palautti mieleeni Ranskan entisen presidentin François Mitterrandin vierailun piiritettyyn Sarajevoon kesäkuun 28. päivänä 1992. Muistan itsekin elävästi tuon tapahtuman: Ylen uutisten välittämät kuvat selvästi raihnaisesta ja väsyneestä presidentistä kävelemässä henkivartijoiden ympäröimänä piiritetyn kaupungin kaduilla, asettaen itsensä serbien tykkitulen ja tarkka-ampujien maalitauluksi. Miksi ihmeessä niin järjettömältä vaikuttava teko? Halusiko iäkäs valtiopäämies esiintyä vanhempana versiona Joan Baezista, joka samoihin aikoihin yhtä rohkeasti kierteli Sarajevon katuja kitaransa kanssa?
Eric Hobsbawm vastaa. Mitterrandin sukupolven edustajille Jugoslavian sisällisota esiintyi tragediana, olihan kyseessä ensimmäinen aseellinen konflikti Euroopan sisällä sitten toisen maailmansodan. Vuonna 1916 syntyneelle Mitterrandille ei tarvinnut henkilökohtaisten kokemusten vuoksi perustella, miksi käynnissä oleva kansanmurha oli järjetön. Kuin alleviivatakseen sodan mielettömyyttä, iäkäs presidentti oli saapunut Sarajevoon arkkiherttuan salamurhan vuosipäivänä. Harva kuitenkaan osasi enää yhdistää kyseistä päivämäärää ensimmäiseen maailmansotaan. Aikaa oli jo ehtinyt kulua useamman sukupolven verran. Historiallinen muisti ei enää toiminut.
1900-luvulla käydyt kaksi maailmansotaa vaikuttivat kollektiivisella tasolla useamman sukupolven tietoisuuteen. Vaikka toista maailmansotaa seurannut ns. kylmä sota pitikin ydinsotaa jokapäiväisenä mahdollisuutena yli neljän vuosikymmenen verran, Euroopassa ei kuitenkaan käyty laajamittaista sotaa. Siitä pitivät sodan kokeneen sukupolven johtajat niin idässä kuin lännessä huolen. Kun maailmaa kohahdutti lokakuussa 1962 Kuuban ohjuskriisi, sekä presidentti John F. Kennedy että pääsihteeri Nikita Hruštšov, muistaen omat synkät sotakokemuksensa – tai Kennedyn tapauksessa luettuaan vielä kirjan ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä – löysivät sovittelevan tien konfliktin rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi. Hiuskarvan varassa ollut täysimittainen ydinsota vältettiin.
Myös Suomessa sodan uhka vaikutti voimakkaasti politiikkaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Neuvostomiehityksen pelko leijui voimakkaasti sodan kokeneen, poliittisessa vastuussa olevan sukupolven muistissa. Esimerkiksi presidentti Kekkonen henkilökohtaisesti pelkäsi kylmän sodan kriisien johtavan jossain vaiheessa täysimittaiseen ydinsotaan. Kun Neuvostoliitto miehitti Agfanistanin joulukuussa 1979 ja tieto välitettiin presidentille, Kekkosen kerrotaan alkujärkytyksestä selvittyään tokaisseen ”jostainhan sen [kolmas maailmansota] oli alettava”. Keskeinen syy Etykin järjestämiseksi Helsingissä vuonna 1975 oli juuri suursodan välttäminen, stabiloimalla sopimusteitse Euroopan rajat. Siinä prosessissa Kekkosella oli merkittävä rooli. Historiallinen muisti toimi.
Sodan mahdollisuus tuntuu subjektista vähän samalta kuin ilmastonmuutos: Tietoa sen mahdollisista seurauksista kyllä on, mutta tiedostamisesta aiheutuva stressi ahdistaa ja saattaa passiiviseksi, varsinkin jos henkilökohtaista kokemusta sodasta ei ole. Jäädään voimattoman tuntuisina ihmettelemään ja toivomaan, että jospa sittenkään mitään ei tapahtuisi. Maailma pelastuu, vaikka mitään ei tekisikään.
Rauha on ihana olotila! Sitä ei tule usein omassa arkielämässään ajatelleeksi, mutta ympäröivä maailma kriiseineen saa vakuuttuneeksi siitä, että sen ylläpitäminen on maailman kaikkien kansalaisten yhteinen asia. Historiallisen muistin virkistämiseksi on jokaisen toimittava. Omassa lähipiirissäni siihen on osallistunut nyt jo 89-vuotias isoäitini, joka omalta osaltaan haluaa tuoda keskusteluissa oman sotasukupolvensa kokemukset rauhan merkityksestä. Olen tavannut Somalian sisällissodasta paenneita, Irakin vainotun kurdiväestön edustajia ja Jugoslavian hajoamissodan kokeneita, joiden omat, henkilökohtaiset kokemukset vakuuttavat kiistattomasti rauhantilan euforisesta luonteesta. Ystäväpiiriini kuuluu myös ukrainalaisia, joiden tuntemuksia olen kuluneiden kuukausien aikana päässyt läheltä seuraamaan.
Ukrainan sisäpoliittinen kriisi johti helmi-maaliskuussa Venäjän joukkojen suorittamaan Krimin miehitykseen ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta katsoen niemimaan laittomaan liittämiseen osaksi Venäjää. Se laukaisi välittömästi levottomuuksien aallon Itä-Ukrainassa, jossa alusta saakka on ollut nähtävissä myös Venäjän voimakas osallistuminen. Aseita ja joukkoja on vyörynyt rajan ylitse Ukrainan puolelle. Provosointi on johtanut taisteluihin, joissa on kuollut tuhansia ihmisiä. Sodan mahdollisuus on kasvanut kasvamistaan. Etykissä sovitut Euroopan rajat ja kansainvälinen status quo on rikottu. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan päättymisen myös Suomi on osa vallitsevaa kansainvälistä kriisiä.
Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi tarvitaan kuitenkin myös kansalaisten aktiivisuutta. Rauhan ylläpitäminen on meidän kaikkien yhteinen asia. Päättäjät reagoivat voimakkaammin, mikäli heidän äänestäjänsä vaativat heitä tekemään asian suhteen jotain. Etsikkoaikaa ei enää ole, se menetettiin Krimin miehityksen yhteydessä. Vaaditaan nopeita päätöksiä kriisin rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi. Ukraina on suvereeni valtio ja haluaa olla mieluummin lähempänä demokraattisempaa länttä kuin yhä epädemokraattisemmaksi muuttuvaa Venäjää. Historiallista muistia on vahvistettava.
Koska EU on maailman toiseksi suurin talousalue, paras vaikutusmahdollisuutemme vaikuttaa kriisin rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi ovat talouspakotteet. Tähän asti Venäjä on voinut käyttää EU:n sisäistä hajaannusta hyväkseen. Taloudelliset intressit ovat painaneet vaakakupissa myös täällä Suomessa. Kansainvälisen yhteisrintaman on voimistuttava. Ukrainan kriisin ratkaiseminen ja rauhan säilyttäminen maanosassamme ovat ensisijaisessa asemassa – ylitse muiden.
Onko meistä tähän? Pystymmekö nousemaan luontomme yläpuolelle ja tekemään taloudellisesti kipeitäkin ratkaisuja? Kysymys on kiperä, mutta niin ovat myös vaihtoehdot. Niitä ei nimittäin ole. Kriisin eskaloituminen konfliktiksi, johon Nato ja sitä myötä myös Euroopan unioni vedettäisiin mukaan? Laajamittainen sota? Nyt, herätys! Kuten alussa tulikin mainittua, alkoi ensimmäinen maailmansota historian suosituimpana sotana. Miten se oli mahdollista? Eräs syy liittyy siihen, että Euroopassa ei oltu sodittu kollektiivisesti sataan vuoteen, sitten Napoleonin aikojen. Historiallinen muisti ei enää toiminut. Pidetään yhdessä huolta siitä, että kuluneen verisen vuosisadan historiallinen muisti ei tässä kriisissä unohdu. Ponnistellaan yhdessä rauhan saavuttamiseksi ja verenvuodatuksen lopettamiseksi. Vuosi 1914 ei toistu vuonna 2014.
Sinisten ajatusten hautausmaa 