Oiva Ketonen: Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY 1981 (1961). 222 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä
Kun kädessä on suomalaisen filosofiantutkimuksen kulttiteos kuusikymmentäluvulta, ovat ennakko-odotukset tietenkin korkealla. Professori Oiva Ketosen Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomukseen törmää filosofian historiaa käsittelevissä kirjoissa ja artikkeleissa varsin usein ja syyn ymmmärtää. Ketonen toimi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina neljännesvuosisadan ajan 1951-1977. Eino Kailan oppilaana toiminut, akateemikon arvon saavuttanut matematiikan ja filosofian tutkija, osallistui aktiivisesti paitsi kotimaan tieteelliseen tutkimukseen ja sen popularisoimiseen, myös kansainväliseen yhteistyöhön, toimien suosittuna luennoitsijana Englannissa ja Yhdysvalloissa.
Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu Ketosen keväällä 1961 pitämään luentosarjaan Helsingin yliopistossa. Tähän tosiasiaan kiteytyvät myös teoksen vahvuudet ja heikkoudet. Koska kyseessä on suurelle yleisölle tarkoitettu luentosarja, rimaa ei ole asetettu liian korkealle. Niinpä kirjaa voi hyvin suositella yleissivistäväksi teokseksi eurooppalaisen aatehistoriansa juuria etsivälle. Luentosarjaan liittyy myös sen suurin heikkous. Tarkasteltavassa kokonaisuudessa Ketonen on joutunut valitsemaan rusinat pullan pinnalta. Antiikista esiin nostetaan materialismi (erit. atomioppi), Platon, Aristoteles ja kristinusko, uudelta ajalta Locke, Hegel, Marx, uustomismi, eksistentialismi sekä looginen empirismi ja analyyttinen filosofia. Erityistä mielenkiintoa lukemiseen tuo suomalainen näkökulma, kuten luvut Porthanista ja Snellmanista osoittavat. Ottaen huomioon tehdyt rajaukset, Ketonen on onnistunut hyvin, mutta valistunut lukija olisi mielellään lukenut enemmänkin ja tutustunut käsiteltäviin aiheisiin syvällisemmin.
Teos ei ole missään tapauksessa kadottanut ajankohtaisuuttaan, vaikka julkaisusta on yli viisikymmentä vuotta. Ketonen on hyvä ja selkeä kirjoittaja ja hän tuo jokaisesta käsittelemästään aiheesta esiin omia, teräviä ja ennakkoluulottomia mielipiteitään. Melkeinpä tahtomatta mieleen nousee Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia ja se on saattanut toimia myös Ketosen innoittajana, siinä missä hän itse toimi Esa Saarisen filosofian historian esikuvana (Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, 1985).
Loogikkona Ketosen näkökulmaa voisi luonnehtia tieteenfilosofiseksi. Lockelaisella valistusfilosofialla, loogisella empirismillä ja analyyttisellä filosofialla on selkeä roolinsa. Metafysiikan, idealismin ja eksistentialismin suhteen Ketonen on kriittisempi. Hän myöntää ihmisenä olemista koskevien kysymysten kuuluvan filosofian historiaan, mutta paikka näyttäisi olevan juurikin siellä. Tämän päivän filosofisissa pohdiskeluissa hän ei näe niille enää samanlaista sijaa. Analyyttisen filosofian kannattajana Ketonen uskoo tieteen metodeihin maailman kuvaamisessa. Siellä klassiselle deduktiolle ja induktiolle ei voi antaa sijaa.
Lukijalle saattaakin tulla hivenen ahdistavana yllätyksenä Ketosen loppukaneetti, jossa hän tuo käsityksenään esiin, että ihmiselle tuskin on annettu mitään universaalia merkitystä olemassaololleen. Tämä on mielenkiintoinen näkemys, sillä vain hetkeä aikaisemmin hän on hyvin kriittisesti käsitellyt eksistentialismia, jonka näkee vain aikansa tuotteena, ei omien sanojensa mukaan filosofiana laisinkaan. Jos ihmisen olemassaololle ei ole annettu universaalia merkitystä, eikö hän silloin ole ”maailmaan heitetty”, kuten eksistentialistit Martin Heideggerin johdolla ovat todenneet? Mahtoiko mestarifilosofin kanta pysyä samanlaisena myös tulevat vuosikymmenet, aina vuonna 2000 tapahtuneeseen kuolemaan saakka?
Sinisten ajatusten hautausmaa 