Mitä kirjoittaa miehestä, jota vasta viime vuosina oppi tuntemaan, jota tunsi siitäkin huolimatta varsin ulkokohtaisesti ja joka jonka käytös oli välillä hyvinkin ristiriitaista? Kuin salamaniskusta, Arin varsin usein lausumat sanat nousevat mieleeni: Suuri valkoinen päällikkö jättää paskan jauhamisen vähemmälle ja kakistaa suoraan, mitä on asiasta mieltä. Muussa tapauksessa hän voi vallan hyvin poistua suorittamaan jotain vähemmän tärkeää tehtävää. Hymy nousee huulille. Hyvä on, Ari, mennään sinun ehdoillasi. Katsotaan, millaisen muistelon voin sinusta henkilökohtaisesti kirjoittaa.
Ensitapaamisemme päivämäärän olen unohtanut, mutta vuosi ja ajankohta ovat hyvin muistissa: lämmin alkusyksyn ilta vuonna 2002. Istuin ikaalilaisen ravintolan terassilla oluttuopposen äärellä. Olimme tulleet opiskelukavereitteni kanssa paikalle tarkistamaan syksyn uusien opiskelijoiden kaadereita sekä ammattikorkeakoulun että käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen (Ikata) osalta. Pyöreän pöytämme ääressä istui opiskelutovereitteni lisäksi vielä Susanna (nimi muutettu), samaan aikaan Ikatalla aloittanut viehkeä tyttönen, jonka olin jotenkin onnistunut narraamaan pöytään. Susanna oli aloittanut Ikatalla edellisenä syksynä, joten tunsimme toisemme. Sisällä alkuillasta pyörittyämme olimme päätyneet terassille juttelemaan. Siinä sitten istuessamme ja höpötellessämme, pöytämme neljännelle, vielä vapaana olevalle tuolille istahti iso ja raamikas kaveri, tiedustellen kohteliaasti, olisiko vapaalle neljännelle tuolille käyttöä. Päännyökkäyksellä annoin hänelle luvan istuutua.
Iso ja raamikas kaveri kaivoi tupakkansa esiin, kuunteli puolella korvalla minun ja Susannan rupattelua aikansa ja kun keskustelumme kääntyi Ikataan, ilmoitti siihen väliin itsekin juuri aloittaneensa opiskelut siellä. Käännyin katsomaan tulijaa. Päällään hänellä oli sinisten farkkujen lisäksi musta, kireä t-paita. Hiukset oli kammattu rasvalla jonkinlaiseksi jakaukseksi sivulle päin. Hän nojasi kyynärpäillään kevyesti pöytää vasten – tuttuun ”salmistyyliin” – ja katsoi alta kulmain sittemmin legendaariseksi muodostuneella tavallaan, olinko varmasti käsittänyt kaiken aivan oikein. Aloimme siinä sitten enemmänkin haastelemaan. En muista, miten päädyimme Tähtien Sota –elokuvien maailmaan, mutta minuun teki vaikutuksen hänen laaja tietämyksensä tästä itselleni niin rakkaasta elokuvasarjasta. Eikä kunnioituksellani tuntunut olevan enää mitään rajoja, kun hän mainitsi lukeneensa runsaasti elokuvasarjaan liittyviä romaaneja ja muutakin kirjallisuutta. Ja tapahtuihan siinä pian esittelykin, vaikka nimen jokuseksi vuodeksi unohdinkin: Antti Sorri – Ari Salminen.
Susanna kyllästyi nopeasti jutusteluumme ja marssi takaisin sisälle baariin. Myöhemmin illan edetessä ja ihmisten vaihtuessa yritin löytää hänet baarin väentungoksesta. Kiertelin ja kaartelin ympäri baaria ja viimein löysin hänet yökerhon puolelta baaritiskiä vasten nojaamassa, varsin tukevassa humalassa – ison ja raamikkaan kaverin seurasta! Harmistuin kovasti, sillä olin Susannasta itsekin kiinnostunut. Hivenen kuppia nostaneena marssin mahdollisimman tylyn näköisenä nojailemaan tiskin viereen. Ari havaitsi lähestymiseni ja katsoi minua jälleen kerran alta kulmien legendaarisella, kyllästymistä ja harmistumistakin kuvastavilla ilmeillään. Mitenkäs teillä, muistan aloittaneeni keskustelun. Ari aikoi todennäköisesti vastata jotain, mutta ennen kuin hän ennätti aloittaa, Susanna tarttui hampaillaan olkapäähäni ja puraisi todella lujaa! Se taisi olla hänen tapansa sanoa, että kiitos vain, riittää jo tältä illalta. Ja minullehan riitti. Jäljet näkyivät olkapäässä pitkään, mutta henkinen jälki oudon lopun saaneesta illasta ja tuntemattomasta muukalaisesta jäi mieleen iäksi.
Eräänä päivänä tänä keväänä kotiin palatessani löysin muovipussin roikkumassa kevättuulessa ulkooven kahvasta. Se oli Arilta. Sisällä oli PC-pelikokoelma, joka piti sisällään Star Wars –klassikot X-Wing, TIE Fighter sekä X-Wing vs. TIE Fighter. Se oli Arin antama lahja, muisto ensitapaamisestamme, jota hän jaksoi muistella lämmöllä ja nauraen kaikki nämä vuodet.
Puremis-episodin jälkeen Ari Salminen katoaa näköpiiristäni noin puoleksi vuodeksi. Joskus alkuvuodesta 2003 hän ilmestyy näkyviin nuorisotalo Vienolaan. Olin noihin aikoihin vetänyt Ikaalisten kaupungin nuorisotoimen laskuun roolipelikerhoa ja pyörin pelipäivänä tuttuun tapaani Vienolan keittiössä kahvia keittämässä, kun Ikahovin terassilta tuttu iso ja raamikas kaveri marssii sisään ja katselee uteliaana keittiön pöydälle levitettyä roolipelimateriaalia. Muistan hätkähtäneeni hänet nähtyäni ja tiedustelleeni hivenen yllättyneenä, aikoiko hän kenties liittyä mukaan roolipelaajiin. Ei, siitä ei ollut kysymys, Ari oli tulossa iltavalvojaksi nuorisotilaan. Nuorisovalvoja?!? Muistan epäuskoisen katseeni, mutta niin se vain oli. Ari Salminen oli pestattu valvomaan skidejä! Ei todellakaan hassumpi valinta. Isolle ja raamikkaalle kaverille ei vittuilla…
Samana vuonna muistan nähneeni Ari Salmisen kolmannen kerran. Tälläkin kertaa vaikutelma oli raju. Seisoin Kyröskosken Shellin pihalla ja odotin bussia Ikaalisiin. Olin juuri töistä päässyt ja odotin jo malttamattomana tulevaa viikonloppua, kun pihaan kaarsi iso betonirekka ja sen kuljettajan hytistä huoltamon pihamaalle astui tutunoloinen kaveri. Tunnistimme toisemme ja nostin arasti kättä tervehtiäkseni. Arin mahdollinen reaktio oli korkeintaan päännyökkäys.
Edellä mainitut esimerkit paikkakunnalle muuttaneesta isosta ja raamikkaasta kaverista kertovat Ari Salmisesta jo varsin paljon. Hän herätti persoonallaan huomiota, jätti muistin sopukoihin jälkensä. Samalla se kertoo Arin elämän laajasta skaalasta, johon liittyi baarissa notkumisen – ja sitä oli paljon – lisäksi mitä erilaisempia opiskelu- ja työkuvioita. Nuorisotilojen ohjaajan toimi ja sementtimyllyn kuljettaja olivat vain pisara meressä. Ikatan lisäksi tunsin Arin työpajan ohjaajana ja aloitti hän parisen vuotta sitten opiskelut myös keittiökaapistojen asentajana Hämeenkyrössä. Itselleni selvisi vasta toissa kesänä, että Ari oli takavuosina toiminut karaokeisäntänä ja että hänellä oli todella hyvä lauluääni. Se hetki, kun hän Sata-Häme Soin karonkassa kiipesi lavalle laulamaan on jäänyt hyvin mieleen. Lahjoja löytyi.
Ihmisenä tutustuin Ariin oikeastaan vasta hänen elämänsä kahden viimeisen vuoden aikana, kun lokakuussa 2012 muutin Moisionkadun kommuuniin. ”Suuri valkoinen päällikkö”, kuten Ari minua Sata-Häme Soin työnkuvani puolesta nimitti, oli ehkä helpommin lähestyttävissä talon muiden asukkaiden kautta. Ehdottoman tärkeä ja pitkäaikainen ystävä hänelle oli kommuunin isäntä Tapio ja hänen kauttaan olin Ariin paremmin tutustunutkin. Ei ollut mitenkään yllättävää, jos kommuuniin saapuessaan havaitsi ison ja raamikkaan kaverin poikenneen kahville. Pihalla puutarhassa hän myös viihtyi, istuessaan tupakalla puutarhatuolilla tai ulko-oven rappusilla.
Keittiönpöydän ääressä tuli otettua kantaa kaiken maailman asioihin. Keskusteluja käydessämme minulle valkeni Arin laaja yleissivistys ja lukeneisuus. Hän pystyi varsin vaivattomasti keskustelemaan varsin abstrakteistakin aiheista, eikä juuri koskaan jäänyt vaille mielipiteitä. Tämä kävi hyvin ilmi, kun ulkopuoliset tahot ensimmäistä kertaa tutustuivat Ariin. Kasvoilta paistoi äimistelevä ja epäuskoinen ilme, mikä ihmeen heppu tämä oikein on? Vaihdoimme tietoja myös lukukokemuksista ja kävi ilmi, että kumpikin oli lukenut sellaisia scifi- ja fantasia-kirjailijoita kuin Robert Jordan, Carl Sagan, Douglas Adams, J.R.R. Tolkien ja Wilbur Smith.
Ari Salminen oli vankasti oman tiensä kulkija. Minulle ei koskaan muodostunut sellaista mielikuvaa, että hän olisi tehnyt elämäntapavalintansa vastoin omaa tahtoaan. Avoin kapinointi virallista, normatiivista yhteiskuntajärjestelmää vastaan kumpusi auktoriteetteja vastustavasta perusluonteesta, jossa oli myös aimo annos härkämäistä itsepäisyyttä. Ari halusi tulla toimeen omillaan, ajatella itsenäisesti ja muodostaa elämänsä merkitykset omista lähtökohdistaan. Hänen persoonastaan kuvastui välillä hyvinkin nihilistinen kuva ihmisyydestä ja elämästä yleensä, mutta sen vastapainoksi Ari osasi olla myös hyvin lämmin ja sympaattinen ihminen. Ulkokuori pysyi ulkopuolisten kohdalla isona ja raamikkaana kaverina, jolle ei vittuilla, mutta mikäli onnistui porautumaan sen lävitse ja voittamaan Arin luottamuksen, saattoi odottaa saavansa myös vastavuoroisuutta. Tämän ennätin toivottavasti saavuttamaan lyhyen tuttavuutemme aikana.
Luottamuksen tai kaveruuden ansaitseminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivätkö Arin persoonallisuuden ristiriitaiset piirteet välillä johtaneet tilanteisiin, jolloin erilaiset tulkinnat joutuivat pahasti vastakkain. Joskus oli vaikea pysyä tutkalla siitä, mitä oli oikein sovittu tai mitä Ari suorapuheisena kaverina sanomisillaan todellisuudessa tarkoitti. Pääsääntöisesti suorapuheiset herjat olivat hurttia huumoria, josta Ari tykkäsi ja jota hän alan lahjakkaana harrastelijana osasi viljellä, mutta pari kertaa hänen onnistui käytöksellään myös hämmentää allekirjoittanut, jopa pelästyttää pahanpäiväisesti.
Arin rajut elämäntavat olivat kaikkien tiedossa, siitä liikkui kylällä tarinoita, mutta siinäkin ilmeni tiettyä determinististä päättäväisyyttä. En tiedä, mikä oli Arin henkilökohtainen suhde alkoholiin, millaista motiivia se hänen elämässään esitti, mutta tiedän hänen hyvin tiedostaneen polttavansa kynttilää sen kummastakin päästä. Kohonneet maksa-arvot veivät hänet lääkärin vastaanotolle loppusyksystä 2013. Se johti jatkotutkimuksiin, jonka diagnoosi ei jättänyt tulkinnan varaa.
Parantumattomaan syöpään sairastuneen ihmisen kuihtumisen todistaminen on aina lohdutonta, mutta Arin personaallisuus vajaan vuoden jatkuneessa kamppailussa oli kaikin puolin uljasta katseltavaa. Hän säilytti henkisen ryhtinsä ja taisteluasenteensa loppuun saakka. Hän ei piiloutunut maailmalta, vaikka moni olisi saattanut tehdä niin, vaan oli osa omaa sosiaalista piiriään aina sairauden viimeisiin hetkiin saakka. Useamman vuoden jatkunut talkoolaistaminen Sata-Häme Soilla jatkui vielä kuluneen kesänkin aikana. Testamenttinaan – kuten hän itse totesi – hän nikkaroi festivaalipuiston ravintolateltalle uudet anniskeluaidat sekä monitorien seurantakopille uudet pohja- ja seinäosat. Ne muistuttavat festivaalin työntekijöitä ja asiakkaita vielä pitkään Ari Salmisesta. Varsinaiseen festivaalin toteuttamiseen heinäkuun alussa hän ei kuitenkaan enää jaksanut osallistua, mikä laitettiin kesätyöntekijöiden keskuudessa merkille. Ison ja raamikkaan kaverin läsnäoloa kaivattiin.
Lähestyvästä kuolemasta emme juuri keskustelleet. Se söi Aria sisäpuolelta, kuten hän asian lyhyesti ja kuivasti kerran esitti. Hän myönsi joskus tuntevansa katkeruuta – kukapa ei vastaavassa tilanteessa tuntisi – mutta osasi tuoda senkin esiin sarkastisella huumorintajullaan. Luovuttaminen ei kuulunut härkäpäiselle luonteelle. Vain kerran hän myönsi kaiken olevan ohitse. Huhtikuun lopussa istuimme isolla porukalla paikallisessa. Ari istui minua vastapäätä ja tokaisi yksikantaan: Antti, ei tästä taida tulla mitään. Kyllä se minun kohdaltani on ohitse. Se oli yleisen keskustelun sivulauseena mainittu, se oli niitä ohikiitäviä, välähdyksenomaisia hetkiä elämässä, mutta se jätti pysyvän muiston. Katseemme kohtasivat. Arin katse oli lämmin, hän luki kasvoiltani kuvastuvan järkytyksen ja silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen. Kun karaoke baarissa vähän myöhemmin käynnistyi, Ari komensi mukaansa laulamaan – viimeisen kerran. Sitä pyyntöä ei käynyt kieltäminen.
Oman suruni ja henkiset jäähyväiset pääsin suorittamaan siis jo toukokuussa. Viimeisen kerran Ari piipahti kahville Moisionkadulle elokuun alussa. Vielä tuolloin hän pystyi liikkumaan normaalisti, vaikka laitoinkin merkille ankaran laihtumisen, jota poikkeuksellisen kuuma kesä oli varmasti osaltaan edesauttanut. Yhden kerran tämän jälkeen hän oli jättänyt viestin Facebookin seinälleni. Viikkoa myöhemmin yritin tavoitella häntä erään tiedustelun johdosta. Ei vastausta. Seuraavaksi kuulin yhteiseltä ystävältäni Terriltä, että hän oli joutunut terveyskeskuksen vuodeosastolle.
Tapasimme vielä kerran, kun yhdessä Arin pitkäaikaisten ystävien, Tapion ja Hanneksen, kanssa piipahdimme vuodeosastolla häntä tapaamassa. Oli perjantai-ilta 5.9. Vaikka pahimpaan olinkin jo varatunut, näky ei voinut olla aiheuttamatta voimakasta mielenliikutusta. Isosta ja raamikkaasta kaverista olivat jäljellä enää hauraat kuoret. Hengitys oli vaivalloista, eikä voimakkaassa kipulääkityksessä voimia puhumiseen enää ollut. Ari oli kuitenkin tajuissaan ja pystyi ymmärtämään puhettamme. Emme viipyneet kauan. Vaihdoimme muutaman sanan, mutta ainakin omalta kohdaltani kaikki oleellinen oli jo viimeisen vuosikymmenen saatossa sanottu. Lähtiessäni tartuin häntä kädestä. Ari puristi takaisin. Puristus oli heikko, mutta lämmin. Lausuin muutaman sanan siitä, että tulisin käymään vielä lähipäivinä. Ari kohotti heikosti kättään ja kohotti peukalonsa ylöspäin. Se oli viimeinen tervehdys.
Kun puhelin seuraavana aamuna soi ja ystäväni Tapio ilmoitti pitkän ja raamikkaan kaverin kuolleen, tunsin, kuten varmasti moni muukin Arin läheisesti tuntenut, sekä haikeutta että helpotusta. Kirkkoon kuulumattoman Arin hautajaiset heijastivat hyvin hänen persoonallisuuttaan. Polttohautaus, ei hautapaikkaa. Uurna laskettiin Ikaalisten eteläisen hautausmaan muistolehtoon.
Ari Salminen kuului niihin ihmisiin, jonka kaikki tunsivat. Jokaisella Ikaalisten kokoisella paikkakunnalla on oma ”salmisensa”. Ikaalisilla sattui olemaan onnellinen yksinoikeus omistaa se alkuperäinen.
(Ari Salmisen ystävien järjestämä muistotilaisuus järjestetään Ikaalisten reserviläismajalla os. Kaarteentie 36, lauantaina 27.9.2014 alkaen klo 16.00. Kaikki Arin tunteneet ovat sydämellisesti tervetulleita paikalle. Mikäli omistat Arista valokuvia digitaalisessa muodossa, ole hyvä ja ota niitä mukaan. Pukukoodi Arin luonteenpiirteiden mukaisesti mahdollisimman vapaa.)
Sinisten ajatusten hautausmaa 
Oli todella liikuttavaa ja samalla ainutlaatuisen upeaa lukea kaikki tämä. Ari oli ja on minun salmiseni. En koskaan unohda, hän on minun ystäväni ikuisesti. Kaivaten ja muistellen, aina. Hymyä suupielessä ja kiusoittelua ja virnistystä. Kiitos Ari.
TykkääLiked by 1 henkilö
Ari oli unohtumaton persoona. Mukava kuulla, että pidit muistelosta, Katja.
TykkääTykkää
Kiitos tästä. Ikävä rakasta ystävää kohtaan iski yllättäen ja päädyin googlettamaan kyseistä herraa, josko vaikka jotain löytyisi. Ja löytyihän sitä. Nyt on vielä enemmän ikävä ja kyyneleet silmissä kirjoitan tätä viestiä, mutta olen todella kiitollinen tästä kirjoituksestasi.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei! Erittäin mukava kuulla, jos pidit muistelosta. Ari oli persoona, joka ansaitsi oman jälkikirjoituksen. Ikimuistoinen personaallisuus.
TykkääTykkää