Fahrenheit 451 by Ray Bradbury
My rating: 5 of 5 stars
Millaista olisi elää maailmassa, jossa ihmiset eivät halua tuntea minkäänlaisia negatiivisia tai mieltä häiritseviä tuntemuksia; maailmassa, jossa valtavat, koko seinän peittävät televisioruudut tarjoavat pakopaikan viihteelliseen, älyllisesti turruttavaan keinotodellisuuteen ja jossa parisuhteet ovat pelkistyneet ulkokohtaisiksi kohtaamisiksi ilman merkitystä, vailla empatian tai sympatian tuntemuksia, depressioineen ja mielialalääkkeineen?
Tieteiskirjallisuuden todellinen grand old man Ray Bradbury (1920 – 2012) tarttui aiheeseen mccarthyismin, ydinsodan pelkojen, kasvavan konsumerismin ja ihmisten välisten suhteiden muutosten keskellä painiskelevissa Yhdysvalloissa vuonna 1953. Lopputuloksena oli tieteiskirjallisuuden eräs tunnetuimmista dystopiakuvauksista, Fahrenheit 451.
Bradburyn visioima tulevaisuuden maailma tuottaa ahdistuksen kokemuksia lukijalleen jo ensimetreiltä lähtien. Näennäisesti demokraattiselta vaikuttava, kaksipuoluejärjestelmään nojaava yhteiskunta paljastuu totalitaristiseksi, kansalaisilta kaiken vallan ja ajatusten vapauden anastavaksi pakkokoneistoksi, joka yhteiskuntarauhan – ja vallan – säilyttääkseen pyrkii luomaan kansalaisistaan toinen toistensa peilikuvia. Parhaiten tämä yhdenmukaistaminen onnistuu manipuloimalla kansalaisten käytettävissä olevia tietovarastoja. Televisio valjastetaan viihteen palvelukseen ja kaikki älyllinen, ärsyttävä tai muuten levottomaksi koettu tieto – maailman kirjallisuus – pyritään kitkemään pois. Tätä varten paloasemien tehtävä on muuttunut tulipalojen sammuttamisesta kirjojen polttamiseksi. Tästä tulee myös kirjan nimi. Bradburyn mukaan kirjapaperi syttyy palamaan 451 fahrenheit-asteessa.
Palomies Guy Montagin ja hänen toveriensa tehtävänä on polttaa löydettyjä tai kansalaisten ilmiantamia kirjastoja. Kirjaroviot täyttyvät muun muassa Platonista, Shakespearesta, Thoreausta, Ortega y Gasset´sta, Raamatun kertomuksista ja Bertrand Russellin kootuista teoksista. Montag kuvittelee toimivansa oikein, kunnes hän eräänä iltana kotiin kävellessään tapaa nuoren tytön, Clarissen, jonka henkinen itsenäisyys yllättää Montagin täysin. Myöhemmin käy ilmi, että Clarisse on perheestä, jonka epäillään piilottelevan kirjallisuutta. Tyttö perheineen katoaa ja Montag huomaa maailmankuvansa muuttuneen peruuttamattomasti.
Bradburyn teoksesta voi hakea viitteitä paitsi amerikkalaisen 1950-luvun yhteiskunnan kommunismin pelonsekaisista vainoharhoista ja älymystön vainoista, myös edellisen vuosikymmenen totalitaristisista yhteiskunnista, erityisesti Hitlerin Saksasta. Lukija ei voi välttyä laittamatta merkille kirjojen polttamiskuvausten ja edellisen vuosikymmenen holokaustin välisiä yhteyksiä. Kirjan tärkeä vertailukohta, ja varmasti myös Bradburyakin innoittanut, on tietenkin George Orwellin (1903 – 1950) ylittämätön klassikko Vuonna 1984. Mutta, jos Orwellin totalitarismin visiossa vallan mahdollisti valvontakoneiston, ”Isoveljen”, läsnäolon läpitunkeutuminen kaikkialle, Fahreinheit 451:ssa valta totalitaristiselle suvereenille suodaan ihmisten omasta tahdosta, halusta välttää kaikkea epämukavaa ajattelua. Siksi Bradburyn visio on hyytävämpi. Lukija joutuu kirjaa lukiessaan pakostakin pohtimaan, kenen hallussa valta oikein on.
Bradburyn yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja lukijan haastaminen ajatuskokeisiin tulevat esille kolmiosaisen kirjan jokaisessa osassa. Metaforia nyky-yhteiskuntaan riittää. Ensimmäisessä osassa Montag joutuu todistamaan, kuinka ilmiannetun kotikirjaston omistama nainen mieluummin antaa polttaa itsensä kirjoineen, kuin jäädä eloon ilman niitä. Kun Montagin esimies, kapteeni Beatty poikkeaa tapahtuman jälkeen lohduttamaan järkyttynyttä palomiestä, seuraa pitkä monologi kirjojen polttamisen välttämättömyydestä. Tarkkasilmäinen lukija laittaa kuitenkin välittömästi merkille, että Beatty tulee rivien välistä myös tuominneeksi kirjojen polttamisen ja ihmisten tyhmentämisen.
Toisessa osassa Bradbury kritisoi voimakkaasti ulkokohtaisia ja henkisesti köyhiä ihmissuhteita, kun Montag todistaa vaimonsa ja tämän ystävättärien kanamaista illanviettoa televisioseinien kanssa. Tästä provosoituneena hän rupeaa lukemaan kielletystä kirjasta Matthew Arnoldin (1822 – 1888) runoa Doverin rannikko, saaden naisten keskuudessa aikaan hysteerisiä kohtauksia ja viime kädessä vaimonsa suorittamaan ilmiannon viranomaisille hallussa olevista kirjoistaan. Kolmannessa osassa Bradbury asettaa lukijansa seinää vasten, kun Montagin pitää tehdä lopullinen päätös, kenen joukoissa hän seisoo. Panoksena on tulevaisuus yhteiskunnan jäsenenä. Myös ydinsotaa ja sen mahdollisia jälkivaikutuksia uusine uljaine maailmoineen Bradbury käsittelee varsin runollisella ja pysäyttävällä tavalla, tuoden jostain syystä elävästi mieleen hänen novellinsa Tulevat lauhkeat sateet (Top Science Fiction 2, toim. Josh Pachter, Jalava 1993).
Fahrenheit 451 ei ole pelkkä tieteisromaani. Se on voimakas kannanotto maailmaan, jossa ihmiset eivät uskalla ajatella tai toimia, luovuttaen vapautensa ulkopuolisille. Bradbury kysyy, onko sellaisessa maailmassa eläminen elämisen arvoista? Mikäli lukija on samaa mieltä, tämän tieteisromaanin paikka on vain ja ehdottomasti kirjaroviolla. Mikäli ajattelee toisin, voi liittyä teoksen ihailijoiden laajaan joukkoon. Fahrenheit 451 voitti Hugo-palkinnon vuonna 1954 ja on sen jälkeen palkittu useampaan kertaan muissakin yhteyksissä modernina scifi-klassikkona.
Sinisten ajatusten hautausmaa 