100 001 kirjaa Napoleonista

NapoleonNapoleon by Herman Lindqvist

My rating: 4 of 5 stars

Täsmälleen kaksisataa vuotta sitten, maaliskuussa 1815, Pariisin Tuiliers’n palatsissa käyskenteli ympäriinsä hyvin levoton ja kiihtynyt keski-ikäinen mies. Hän oli pukeutunut kolkkahattuun ja vihreään Ranskan ratsuväenkaartin univormuun, jonka rintamusta koristi Ranskan kunnialegioonan risti. Tähän toi oman kontrastinsa hänen ruumiinrakenteensa, joka oli pyylevä; hänellä oli pienet kädet ja jalat. Ranskaa hän puhui voimakkaasti italialaisittain murtaen, sillä syntyjään hän oli köyhä korsikalainen aatelinen, joka kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana oli kohonnut vallankumouksellisen Ranskan armeijan nuoresta tykistönluutnantista kenraaliksi, sitten direktorion syrjäyttäneeksi konsuliksi ja viimein Ranskan keisariksi.

Vuotta aikaisemmin hän oli hävinnyt sodan pääasiassa Iso-Britanniasta, Preussista, Venäjästä ja Itävallasta koostunutta liittokuntaa vastaan; joutunut luopumaan kruunustaan ja hänestä oli tehty pienen Elban saaren kuningas. Vajaan vuoden saarella oleskeltuaan hän oli tehnyt uhkarohkean maihinnousun Etelä-Ranskaan, käännyttänyt häntä vastaan asetetut Ranskan armeijan yksiköt puolelleen ja ilman laukaustakaan marssinut Pariisiin, ottaen vallan takaisin. Nyt hän tutki huolestuneena saamiaan raportteja, jotka osoittivat, että liittokunnan Ranskaa vastaan muodostaneet maat keräsivät joukkojaan Belgian rajalle. Siellä häntä odottaisi lopullinen yhteenotto erään kaupungin edustalla, joka jäisi maailmanhistoriaan nimellä Waterloo…

Keisari Napoleon Bonaparte (1769 – 1821) tai Nabullione Buonaparte, kuten hänet Korsikassa kastettiin, on eräs maailmanhistorian kuuluisimpia ja varmasti myös tutkituimpia henkilöitä. Häntä ovat käsitelleet niin historiantutkijat, kirjailijat, taiteilijat, elokuvantekijät, psykoanalyytikot, lääkärit kuin muusikotkin – kukapa ei ruotsalaisen Abban kuuluisaa euroviisuhittiä tuntisi. Hänen elämänsä oli todellinen tähdenlento, nousu köyhyydestä ja tuntemattomuudesta Ranskan keisariksi ja eurooppalaisen suurvallan hallitsijaksi. Hänen sortumisensa vallan huipulta oli yhtä legendaarinen: viimeiset vuotensa vallasta syösty keisari vietti Saint Helenan saarella, eteläisellä Atlantilla. Hän jätti jälkeensä henkisen perinnön, joka vaikutti voimakkaasti Euroopan historiaan, muun muassa kansallisuusvaltioiden syntyyn. Hänen nimiinsä on laitettu edelleen monessa Euroopan maassa lainsäädännön pohjana tunnettu lakikokoelma; hänen ansiostaan ajamme täällä Suomessa tien oikeaa puolta ja talojen numerointi on järjestetty kadun molemmin puolin joko parillisiksi tai parittomiksi; ilman häntä Suomen historia olisi saattanut mennä kokonaan toiseen suuntaan, ehkäpä osana Ruotsin kuningaskuntaa.

Ruotsalainen kirjailija ja toimittaja Herman Lindqvist (s. 1943) tunnetaan erittäin suositeltavasta Ruotsin historia. Jääkaudesta tulevaisuuteen -teoksestaan. Lindqvist on ollut tuttu näky myös television kulttuuri- ja historia-dokumenteista. Äkkiseltään ajatus tehdä kirja Ranskan keisarin elämästä kuulostaa erikoiselta – hänestä kun on tehty yli satatuhatta kirjaa – mutta selitys löytyy lähempää kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan: Ruotsissa Napoleon-tutkimusta on tehty pitkään, sillä nykyinen kuningas Kaarle XVI Kustaa (s. 1946, kuninkaana vuodesta 1973) polveutuu alenevasti suoraan Jean-Baptiste Bernadotteen (1763 – 1844), Napoleonin kenraaliin ja marsalkkaan, joka aluksi myötäili häntä, mutta tilaisuuden tullen vaihtoi puolta ja ryhtyi Ruotsin kuninkaaksi nimellä Kaarle XIV Juhana. Bernadotte haaveili Ranskan kuninkuudesta Napoleonin jälkeen, mutta siihen hänen rahkeensa eivät riittäneet. Bernadottet ovat kuitenkin siitä asti hallinneet Ruotsia aina näihin päiviin saakka, ollen pitkäikäisin, yhä valtaistuimella istuva hallitsijasuku.

Lindqvist käsitteleekin tarkasti Bernadotten vaiheita, eikä suinkaan mairittelevaan sävyyn. Välillä nykyisen kuningashuoneen perustajan tekemisiä käsitellään tavalla, josta ei puutu ilkimoivia, pilkettä silmäkulmassa pursuavia anekdootteja. Tällainen esittely ei välttämättä olisi suotavaa muiden Euroopan kuningashuoneiden arvonsa tuntevien sukujen käsittelyssä, mutta läntisessä kansankodissamme sellainen suotakoon. Eläköön kansanvalta!

Lindqvistin esitystapa on lineaarinen: Napoleonin elämän eri vaiheet käydään lävitse syntymästä hautaan aika- ja paikkajärjestyksessä. Elämänkertana mielenkiintoista Napoleonissa on Ranskan keisarin henkilökohtaisen elämän kuvaaminen. Moni Napoleoniin liitetty legenda, alkaen hänen väitetystä lyhyestä mitastaan tai kuuluisasta tavastaan pitää kättään takin liepeen sisäpuolella, selitetään. Käy ilmi, että hän oli klassisen yleissivistyksen omaksunut, runsaasti uusinta tieteellistä, filosofista ja historiallista kirjallisuutta lukeva, uudistusmielinen ja ahkera hallitsija, joka oli monessa suhteessa sitoutunut Ranskan vallankumouksen aatteisiin, vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon – ainakin, mikäli ne pönkittivät hänen valta-asemaansa. Uskonnolliselta vakaumukseltaan hän tuntui olleen melkeinpä ateisti ja sukupuolisuhteiltaan polyamorian kannattaja – myös naisille!

Napoleonin rakkauselämä saakin kirjassa osansa ja kun kyseessä on ranskalainen (korsikalainen) rakkaus, intohimolta, mustasukkaisuudelta ja petoksilta ei vältytä. Lukijasta tulee tirkistelijä, joka pääsee seuraamaan eurooppalaisen hovielämän riehakasta ja eroottista menoa. Kauniiden ja rohkeiden juonikuviot eivät tunnu missään, kun pääsee lukemaan Napoleonin kirjoittamia rakkauskirjeitä, seuraamaan hänen naissuhteitaan tai todistamaan hänen sisarustensa toilailuja. Suku on todellakin pahin! Oma lukunsa on legendaarisen jälkimaineen saavuttanut Napoleonin puoliso, ”tärkein nainen”, keisarinna Joséphine (1763 – 1814). Napoleonin intohimoinen rakkaus ei lannistanut tätä oman arvonsa tuntevaa naista pitämästä itsellään rakastajia tai taistelemasta paikastaan miehensä rinnalla ja omaisuudesta tämän perhettä vastaan. Lapsuudesta saakka vaikuttanut romanttinen, Napoleon-myytin vääristämä, kuva keisarinnasta muuttui allekirjoittaneella täysin. Mikä valloittava nainen!

Joséphine osasi myös naisellisina pidettyjen keinojen käytön. Tässä hän on pyörtynyt, Napoleonin tullessa ilmoittamaan, että haluaa hänestä eron. Tarinan mukaan Napoleon oli järkytyksestä suunniltaan. Kirjan kuvitusta.
Joséphine osasi myös naisellisina pidettyjen keinojen käytön. Kuvassa hän on pyörtynyt, Napoleonin tullessa ilmoittamaan, että haluaa hänestä eron. Tarinan mukaan Napoleon oli järkytyksestä suunniltaan. Kirjan kuvitusta.

Kun pitää mielessä, että Lindqvist on joutunut tekemään todella suuren työn, kahlatessaan lävitse paitsi jo olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta, myös runsaasti arkisto- ja muita lähteitä, tuntuu ehkä kohtuuttomalta toivoa, että hän olisi käsitellyt joitakin asioita kirjassa hivenen tarkemmin. Ensimmäiseksi nousevat mieleen Napoleonin henkilökohtaiset motiivit: Miksi hän elämässään teki niin kuin teki? Lindqvist kuljettaa lukijaa kovaa vauhtia halki vuosien, ihmisten ja tapahtumapaikkojen. Lopputulos on hedelmällisen nautittavaa luettavaa, mutta pääosanesittäjän omat, henkilökohtaiset syyt jäävät hivenen epämääräisiksi. Napoleon oli kunnianhimoinen? Hän halusi tehdä Ranskasta suuren? Hän halusi tehdä perheestään eurooppalaisen dynastian? Hänellä oli vimmainen tahto valtaan? Varmasti totta, mutta lukija olisi ehkä halunnut kirjailijan itsensä muodostaman kuvan keisarin persoonasta.

Toiseksi nousevat historialliset tapahtumat, henkilöt ja ilmiöt. Ranskan vallankumouksen merkitys sekä Napoleonille että muulle maailmalle käsitellään niin nopeasti, että ellei lukija entuudestaan ole selvillä niiden painoarvosta, merkitykset uhkaavat jäädä hivenen puolinaisiksi. Myös muut maailmanhistorian tapahtumat, kuten äskettäin käyty Yhdysvaltain vapaussota tai Iso-Britannian laivastoon perustuva maailmanherruus selitetään vain ohimennen. Historialliset toimijat esitellään pääsääntöisesti hyvin, mutta ulkokohtaisesti. Vastuu jätetään jälleen lukijalle.

Oma lukunsa ovat ne lukuisat sodat ja taistelut – kaikenkaikkiaan 64 taistelua – joihin Napoleon itse osallistui. Ellei lukija ole selvillä 1800-luvun alun sotataktiikasta, Lindqvistin välillä hyvinkin nopea käsittely uhkaa jättää hänen merkityksensä sotapäällikkönä hivenen avoimeksi. Miten hän ja Ranskan armeija saattoivat voittaa taisteluita Euroopassa toistuvasti ja niin pitkään? Oliko Napoleonin sotataidon salaisuus jotain muutakin kuin Lindqvistin mainitsema nopea tilanteen arvioiminen ja vastustajan keskelle suunnattu kiilamainen hyökkäys? Satojentuhansien ruumiiden ilmestyminen ensimmäisessä yleiseurooppalaisessa maailmansodassa (!) olisi kaivannut hivenen enemmän perusteluja ja esittelyä, esimerkiksi juuri Waterloon kohdalla. Olisiko elämäkertaa voinut jatkaa parillasadalla sivulla enemmän?

Lindqvistin elämäkertaa, kuten elämäkertoja yleensä, lukiessa herää klassinen historianfilosofinen kysymys: kuinka paljon yksilö vaikuttaa historian kulkuun? Napoleonin kohdalla mieleen nousee luonnollisesti Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770 – 1831) jykevä hahmo. Hän todisti henkilökohtaisesti Napoleonin ratsastuksen Jenaan, välittömästi kaupungista käydyn taistelun jälkeen vuonna 1806, ja käytti häntä esimerkkinä maailmanhistorian hengen ilmentymänä historiallisten henkilöiden välityksellä. On totta, että monet Napoleonin Ranskassa tekemät uudistukset olivat merkityksellisiä ja osa hänen tekemistään päätöksistä heijasteli myös Ranskan rajojen ulkopuolelle, esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Suomeen: Ilman Tilsitin sopimusta 1807, Suomen kohtalo osana Ruotsia olisi saattanut olla kokonaan toisenlainen.

Oleelliseksi kysymys nousee erityisesti Napoleonin henkilöpalvonnan takia. Kuolemansa jälkeen hänen maineensa vahvistui Ranskassa ja myös muualla Euroopassa. Keisarin ruumis noudettiin Saint Helenalta ja haudattiin juhlallisin menoin Pariisin Invalidikirkkoon vuonna 1840. Napoleon-kultti sai tuulta purjeisiinsa. Lindqvistin kirjoittamaa elämänkertaa lukiessa ja hänen Napoleoniin kohdistamiensa superlatiivien jälkeen nouseekin toistuvasti mieleen, onko kirjailija itse jäänyt osittain Napoleon-kultin pauloihin? Ehkä sellaisen välttäminen on yli sadantuhannen teoksen ja kahden vuosisadan jälkeen mahdotonta.

Kaiken kaikkiaan Lindqvistin Napoleon on erittäin suositeltava, yleissivistävä teos Ranskan keisarista ja hänen merkityksestään historialle. Lindqvistin populaari kirjoitustyyli imaisee mukaansa. Tällaisia elämänkertoja on erittäin mieluista lukea, joten kuusisataa sivua etenevät helposti. Erityinen kiitos myös kirjan painoasusta korkeatasoisine, nelivärisine kuvituksineen. Tällaisia kirjoja painetaan valitettavasti aivan liian harvoin.

View all my reviews

One thought on “100 001 kirjaa Napoleonista

  1. Napoleonin merkityksestä kulttuurihistorialle ei käy kiisteleminen. Tässä eräs lukuisista esimerkeistä, joihin tiedostava voi törmätä: Ennen kasvissyöjäksi (marsuksi) ryhtymistäni söin luonnollisesti erilaisia liharuokia. Eräs suosikkini oli kananpoika marengolaisittain. Muistan vielä elävästi kanan, tomaattien ja valkosipulin suussa sulavan kombinaation. Nami!

    Vasta luettuani em. Napoleon -elämäkerran, sana Marengo sai kokonaan uuden merkityksen. Lindqvist ei ruokalajia mainitse, mutta muista lähteistä selvitin, että herkkuruoka syntyi välittömästi vuonna 1800 Pohjois-Italiassa käydyn Marengon taistelun jälkeen, jolloin kokki joutui tarjoilemaan voittoisalle Napoleonille aterian välittömästi taistelun jälkeen. Huolto oli jäänyt kauas taakse, joten ruoka piti valmistaa saatavilla olevista raaka-aineista: kanasta, munasta, tomaateista ja ravuista. Kokki kyhäsi niistä kombinaation, johon lisäsi vielä valkosipulia ja öljyä, tarjoten koko komeuden leivän ja konjakkitujauksen kera.

    Tuleva keisari ihastui ateriaan niin paljon, että halusi syödä sitä jatkossa aina taisteluiden jälkeen. Reseptistä on sittemmin tehty erilaisia muunnelmia eri maissa, joissa kana on korvattu muun muassa naudalla ja ravut herkkusienillä. Gastronomian klassikko oli syntynyt.

    Harmillisesti Marengon taistelun innoittamasta herkusta ei ole mainintaa myöskään ranskalaisen gastronomian klassikossa, Anthelme Brillat-Savarinin (1755 – 1826) kirjoittamassa Maun fysiologiassa, jota niin ikään suosittelen lämpimästi luettavaksi. Napoleonin aikalaisena Brillat-Savarin teki todellisen filosofisen toivioretken herkuttelun ihmeelliseen maailmaan. Ja ranskalaisena hän tuntuu olleen ruoan suhteen yhtä intohimoinen persoona kuin Ranskan keisarikin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s