Viikko sitten sunnuntaina, 93-vuotiaana kuolleen legendaarisen englantilaisnäyttelijän, Sir Christopher Leen (1922–2015), persoona kirvoitti Svensk Filmindustrilla Pohjoismaiden myynti- ja levitysjohtajana toimivan Antti Toiviaisen muistelemaan omaa kohtaamistaan legendan kanssa Ylen tekemässä haastattelussa. Kohtaaminen tapahtui huhtikuussa 2002, kun Lee vieraili Suomessa promoamassa Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota -elokuvia, joissa esitetyt roolit olivat hetkessä tehneet jo osittain unholaan painuneesta veteraaninäyttelijästä maailmanluokan tähden. Toiviainen vastasi Suomen matkan järjestelyistä. Kuinka ollakaan, tapasin myös itse Sir Christopherin tuolloin Helsingissä, elokuvateatteri Orionissa järjestetyssä yleisötapaamisessa. Toiviaisen haastattelu käynnisti myös omat muisteluni, jotka kernaasti jaan tässä toisten Christopher Lee -fanien kanssa.
En muista tarkalleen, milloin hyvä, edesmennyt ystäväni Ilkka Huuhka (1980 – 2012) oikein ehdotti matkaa Helsinkiin. Tilaisuus yleisötapaamiselle aukeni kuin varkain Suomen elokuvasäätiön kautta, jonka toiminnassa Ilkan isosiskon, Helin, poikaystävä Janne tuolloin vaikutti. Ilkka oli itse vannoutunut elokuvaharrastuksen entuaisti ja hän tiesi oman kiinnostukseni Tähtien sota -elokuvia kohtaan. Episodi-järjestyksessä sarjan toista osaa, Kloonien hyökkäystä, odotettiin ensi-iltaan toukokuuksi ja ennakkotietojen mukaan Leen oli tarkoitus esiintyä siinä varsin keskeisessä roolissa.
Janne varasi liput myös minulle ja Ilkalle. Koska kyseessä oli meille kummallekin legendan tapaaminen, päätimme kunnioittaa hänen läsnäoloaan pukeutumalla parhaisiimme: tummaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan, värikkääseen solmioon ja kiiltonahkakenkiin. Matka Helsinkiin tapahtui bussilla, aurinkoisen kevätpäivän vallitessa. Mukana raahasimme pukupusseja, sillä halusimme varmistua moitteettomasta yleisvaikutelmasta. Keravalle saavuttuamme jäimme pois bussista, pistimme puvut päälle paikallisen huoltoaseman miestenhuoneessa ja siirryimme Jannen ohjastamaan henkilöautoon, jolla karautimme komeasti Eerikinkadulla sijaitsevan Orionin eteen.
Kävin legendaarisessa Orionissa tuolloin ensimmäistä kertaa. Marssimme muun yleisön joukossa sisään teatteriin, istahdimme permannon pehmeille, punaisille istuimille ja ihastelimme salin kaksikymmentälukulaista miljöötä, jossa saattoi vielä aistia häivähdyksen palmunlehdistä, tyköistuvista naisten iltapuvuista pitkillä sulilla koristettuine turbaanipäähineineen ja kansainvälisestä Egypti-buumista. Edessä jökötti teatterin valkokangas, jonka eteen oli tuotu pitkä pöytä tuoleineen paneelia varten. Sali täyttyi viimeistä istuinta myöten. Aikamme odoteltuamme saapui itse vieras paikalle. Hän viipyi tovin salin oviaukossa, mutta lähti sitten kävelemään kohti valkokangasta ja kun hän ohitti minut, en innostukseltani malttanut pysyä aloillani, vaan nousin seisomaan ja rupesin osoittamaan suosiotani aplodein. Jostain syystä yleisön joukossa ei oltu varauduttu aplodien mahdollisuuteen tai sitten reaktioni aiheutti muutoin hämmennystä. Havaitsin kauhukseni taputtavani yksin. Se ei kestänyt montaa sekuntia, mutta tuntui ikuisuudelta. Viimein joku vieressäni nousi, sitten seuraava ja hetken perästä koko sali osoitti seisoen Leelle suosiotaan.
Arvoisensa vastaanotto lämmitti selvästi näyttelijälegendan mieltä ja Toivainenkin mainitsee sen haastattelussaan. Ennen istahtamista paneelipöydän taakse, jaksoi Lee nyökkäillä pitkään jatkuneille aplodeille, leveästi hymyillen. Sen jälkeen teatteri pimennettiin ja valkokankaalle heijastettiin tulevan Tähtien sota -elokuvan traileri. Tuolloin emme tienneet mitään elokuvan juonesta tai hänen elokuvaroolistaan, sillä ensi-iltaan oli vielä kuukauden päivät. Kun traileri oli esitetty ja valaistus saliin palautettu, Sir Christopher otti ohjat välittömästi käsiinsä, ilmoittaen, ettei hän sopimukseensa vedoten voisi vastata yhteenkään tulevasta Tähtien sota -elokuvasta esitettyyn kysymykseen. Hän painotti, että sodanaikainen ura ilmavoimien tiedustelupalvelussa oli opettanut hänet säilyttämään salaisuuksia – omien sanojensa mukaan hänellä oli niitä edelleen säilytettävänä. Niinpä keskustelu kääntyi hänen pitkän uransa alkuaikoihin.
Kuten niin monella muullakin, myös itselläni ensimuistot Christopher Leestä silikonille ikuistettuna liittyvät hänen ikimuistoiseen tulkintaansa kirjailija Bram Stokerin (1847 – 1912) kuolemattomasta vampyyrikreivi Draculan hahmosta englantilaisen Hammer Films -yhtiön kauhuelokuvissa. Lee peri unkarilaissyntyisen Bela Lugosin (1882 – 1956) paikan valkokankaan pimeyden ruhtinaana. Debytointi Draculana tapahtui vuonna 1958 ja hän esiintyi torahampailla varustettuna seitsemässä Hammerin tuotoksessa, mutta myös muissa yhtiön elokuvissa, kuten Muumiossa, jossa toikkaroi vampyyrikreivin mustan viitan sijasta tummiin käärinliinoihin sonnustautuneena.
Sodanjälkeistä englantilaista elokuvateollisuutta voi hyvin verrata kotimaiseen Suomi-Filmin tuotantoon: Elokuvia valmistui tappavan tasaiseen tahtiin ja niiden laatu vaihteli rajusti. Hammer-yhtiön konsepti perustui värifilmiin, hiilihappojäällä toteutettuihin savuefekteihin, muovisiin linnalavasteisiin ja ympäriinsä roiskuvaan, aivan liian punaiseen keinovereen. Myöhemmissä leffoissa vilahteli myös paljasta pintaa, mutta edes lesbovampyyrit eivät auttaneet yhtiötä välttämästä nimellistä konkurssia. Useimpia Hammerin elokuvia katselee tänä päivänä huvittuneena camp-hengessä.
Oma Dracula-kokemukseni rajoittuu vain yhteen Hammer-elokuvaan, vuonna 1972 valmistuneeseen Draculan kostoon (Dracula A.D. 1972). Sen juoni on kuin kunnianosoitus edellisen vuosikymmenen hippiliikkeelle, svengaavalle Lontoolle ja okkultistis-mystisille vesimiehen ajalle: Karpaattien kauhu herätetään henkiin pop-musiikkia ja pilven pössyttelyä sekä satanistisia rituaaleja harrastavan nuorisojoukon toimesta modernissa nyky-Lontoossa! Juoni on niin kehno, ettei sitä kannata tässä enempää avata. Riittää, kun katsoo trailerin. Ikimuistoista elokuvassa on Leen lisäksi toinen valkokankaan pukinnaama, hänen hyvä ystävänsä ja Hammer-ikoni Peter Cushing (1913 – 1994), joka esiintyy Draculan antagonistin, professori van Helsingin, roolissa. Parivaljakko esiintyi yhdessä useammassa Hammer-elokuvassa.
Nähtävästi Lee aloitti tilaisuuden tietoisesti käsittelemällä uransa ponnahduslautana toimineita Dracula-elokuvia, joista hänelle oli jäänyt elinikäinen painolasti. Suuri yleisö tunnisti hänet edelleen vampyyrikreivin roolista kahdeksassa filmatisoinnissa, vaikka hän omien sanojensa mukaan oli tuossa vaiheessa esiintynyt jo lähes kahdessasadassa elokuvassa. Vuotta myöhemmin, uusimman Tähtien sota -elokuvan dvd-version ekstroja katsellessani, mieleen jäi erityisesti dokumentti, jossa ohjaaja / käsikirjoittaja George Lucas (s. 1944) vitsaili Leen kustannuksella, tuoden lavasteisiin vampyyrin torahampailla varustetun Yoda-pahvistandin! Kameroiden hyrrätessä ja Lucasin hekotellessa vitsilleen, aina yhtä kohtelias Sir Christopher yrittää säilyttää tyyneytensä, mutta äänestä ja olemuksesta on helppo päätellä, ettei vitsi ole tehnyt häneen vaikutusta. Tunsin myötähäpeää Lucasin puolesta.
Mielenkiintoinen muisto Leella oli kerrottavana myös Muumio-elokuvasta vuodelta 1959. Eräässä sen kohtauksessa käärinliinoihin puetun Leen oli tarkoitus syöksyä lävitse lasiovesta. Valitettavasti lavastajat olivat unohtaneet vaihtaa lasin sokerista valmistettuun pehmo-versioon ja mainita siitä hänelle. Onneton näyttelijä syöksyi päin lasiovea ja käärinliinat tulivat oikeasti tarpeeseen: vartalo oli täynnä lasin tekemiä pieniä haavoja. Leen mukaan kohtaus jäi elokuvan lopulliseen versioon ja lopputulos on ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Muisteluja pitkästä urasta Leella riitti. Intensiivisen, näyttelijää palvovan yleisönsä edessä hän intoutui hetki hetkeltä yhä enemmän muistelemaan pitkää elämäänsä. Siihen liittyi tarina, joka koski Suomea ja Leen ensimmäistä kosketusta kaukaiseen Skandinavian maahan. Se uutisoitiin aikoinaan laajalti ja nyttemmin uudellen näyttelijälegenda kuoltua, mutta kelpaa tulla vielä tässä toistetuksi: Joulukuussa 1939 vasta 17-vuotias Lee karkasi joululomallaan koulutovereittensa kanssa ja teki vaarallisen matkan Pohjanmeren ylitse Ruotsiin ja sieltä Suomeen, aikomuksenaan liittyä Suomen armeijaan ja taistella maahan hyökännyttä Neuvostoliittoa vastaan.
Toisin kuin jatkosodassa, talvisodan aikaan Suomi-sympatiat olivat huipussaan Englannissa ja pienen maan torjuntataistelua idän jättiläistä vastaan seurattiin ihaillen. Talvisota oli kestänyt vasta muutaman viikon, Leen tovereineen saapuessa Turun satamaan. Kertoessaan Orionin salissa omia kokemuksiaan ”valkoisesta maasta”, saatoin hyvin kuvitella pitkän ja hoikan nuorukaisen tweed-takissaan, seisomassa kylmästä hytisten Aura-joen rannassa, katse sankan lumipyryn takana häämöttävää Turun linnaa kohti suunnattuna, kun vieressä seisova suomalainen satamakapteeni toteaa lakonisesti: Pojat, palatkaa takaisin kotiin.
Aikaa Orionin paneelille oli varattu tunti ja se loppui kesken. Tuntui, että oltiin vasta pääsemässä vauhtiin, kun järjestäjät äkisti keskeyttivät Leen muistelut. Reaktion saattoi tuntea yleisössä ja taisi olla pettynyt vieras itsekin. Monta kysymystä pitkästä elokuvaurasta jäi esittämättä. Itse olin varautunut kysymään Leen mielipidettä itävaltalais-amerikkalaisesta elokuvaohjaaja Billy Wilderista (1906 – 2002), jonka elokuvia oli esitetty Ylen kanavilla edellisenä talvena. Olin katsonut kaikki elokuvat Auringonlaskun kadusta Piukkoihin paikkoihin. Erityisen vaikutuksen minuun oli tehnyt Sherlock Holmesin salaisuus vuodelta 1970, jossa Lee oli esittänyt Arthur Conan Doylen (1859 – 1930) kuolemattoman mestarisalapoliisin vanhempaa veljeä, Mycroft Holmesia. Erityisen Wilderin Sherlock Holmes -filmatisoinnista teki elokuvan miksattu draaman ja komedian sekoitus, jossa todennäköisesti ensimmäistä kertaa valkokankaalla vihjailtiin Holmesin poikkeavasta seksuaalisuudesta. Komeuden kruunasi Miklós Rózsan (1907 – 1995) säveltämä musiikki.
Tätä kirjoittaessani tukeuduin päiväkirjaani ja löysin ylös kirjoittamani englanninkielisen kysymyksen, jonka olin etukäteen tilaisuutta varten valmistanut. Jaan sen tässä verrattomine tankero-englanti -virheineen: Mr Lee, Finnish Broadcasting Company has shown lately several films of master director Billy Wilder. One of them, The Private Life of Sherlock Homes, is very interesting because of you performing Sherlock’s older brother Mycroft. What do you remember about the film and what kind of memories do you have about director Wilder himself? Antti Toiviainen mainitsee Ylen haastattelussa Leen mielijuoman olleen absintin, jota näyttelijä nautti joka päivä ennen yöpuulle siirtymistään – myös Suomen vierailullaan. Jos olisin tiennyt tämän vuonna 2002, olisin kenties pidättäytynyt kysymästä mitään Billy Wilderiin liittyvää, vaan sen sijaan pamauttanut: Mr Lee, if there are no absinth available, do you prefer whisky instead?
Valitettavasti en ehtinyt esittää kysymystäni. Tilaisuus päättyi ja yleisö purkautui teatterista kadulle. Hetken päästä paikalla ei näkynyt enää ketään. Itse olin kanssa valmis lähtemään, mutta sitkeä ystäväni Ilkka ehdotti, että jäisimme vielä paikalle odottamaan. Hänen mukaansa Orionista ei ollut toista uloskäyntiä, joten todennäköisesti vieras tulisi ulos pääovesta. Suostuin ja jäimme odottamaan kadun toiselle puolelle, sisäänkäyntiä vastapäätä. Kärsivällisyytemme palkittiin jo muutaman minuutin odottelun jälkeen.
Jumankaut, parahdin. Tuolta tulee Christopher Lee! Ja toden totta, Orionin etuovesta marssi Antti Toiviaisen saattamana tähti itse. Epäusko oli melkoinen, kun Lee lähti kävelemään kadun ylitse suoraan meitä kohti. En oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta siinä hän vain asteli koko kaksimetrisessä komeudessaan. Ja vaikka häntä ei vielä tuolloin oltukaan lyöty ritariksi, askel ja ryhti oli kuin brittiläisellä aatelisella. Todellinen hirvi! Vasta nyt käsitin, että hän oli tulossa autolle, joka oli parkkeerattu aivan eteemme. Katseemme kohtasivat hänen tullessaan lähemmäksi ja tajusin, että hän taisi ihmetellä kahta tummaan pukuun pukeutunutta nuorukaista, jotka seisoivat jäykkinä kuin tatit auton vieressä. Ehkä hän ajatteli, että olimme tapahtumajärjestäjien järjestämiä avustajia. Hän asteli eteemme ja tokaisi jylisevällä, haudanmatalalla äänellään: Good afternoon, gentlemen.
Lähimmäksi ihmisjumala-kokemusta elämässäni olen päässyt ainoastaan David Bowien (s. 1947) Reality Tour -konsertissa Hartwall Areenalla. Tämä tapahtui reilua vuotta myöhemmin ja olin silloin noin 50 metrin päässä mestarista. Sir Christopheria tervehdin reilun metrin päästä ja vaikka kokemus ei ollutkaan yhtä hurmoksellinen, yhtä antautunut, yhtä väkevä, välittyi hänestä sellainen karisma, että se lamaannutti allekirjoittaneen täysin. Siinä minä seisoin silmästä silmään kreivi Draculan kanssa! Muistan, kuinka hämmentyneenä yritin tavoitella jotain fiksua, mutta taisin vain sopertaa sekavia vastauksia tyyliin Good afternoon, sir, tai jotain muuta yhtä naurettavan yksinkertaista. Ystäväni Ilkka ei sen sijaan jäänyt toimettomaksi, vaan kokeneena valokuvaajana räpsi kamerallaan kuvia legendasta yhden toisensa jälkeen.
Nyökättyään meille kohteliaasti, Lee astui pysäköityyn autoon, joka lähti välittömästi liikkeelle pitkin Eerikinkatua. Tässä vaiheessa huomioni kiinnittyi ekstrovertiltä vaikuttavaan hahmoon, joka oli seurannut Leeta elokuvateatterista. Pyylevällä, keski-ikäisellä miehellä oli päässään sinivalkoinen Michelinin lippalakki ja päällään samanvärinen takki, jonka alta pilkotti Mika Häkkisen (s. 1968) kuvalla ja nimikirjoituksella varustettu valkoinen t-paita. Kun Leen auto lähti liikkeelle, myös mies sähköistyi ja ryntäsi sen perään. Sattumalta kadulla vastaan käveli kansallisteatterin iki-ikoni Heikki Nousiainen (s. 1945), joka miehen tunnistettuaan huudahti tälle, mitä oikein oli tekeillä. Mies vastasi nopeasti: Christopher Lee on Helsingissä ja jakaa nimikirjoituksia! Minusta tuntui, että olin nähnyt miehen jossain. Paljon myöhemmin selvisi, että olimme todistaneet legendaarisen ”Eki-sedän”, alias Erkki Ravon (1946 – 2004) nimikirjoituksen metsästysyritystä. Tarina ei kerro, saiko Ravo Leen puumerkin, mutta pitkän linjan konkarina hän siinä todennäköisesti onnistui.
Me emme lähteneet nimikirjoitusta jahtaamaan, Orionin paneeli ja lyhyt tapaaminen kadulla oli hoitanut kaiken puolestamme. Saldona oli muisto, joka on kantanut väkevänä aina näihin päiviin saakka.
Sinisten ajatusten hautausmaa 