Oodi naurulle ja tanssille (osa 1)

Näin puhui ZarathustraNäin puhui Zarathustra by Friedrich Nietzsche

My rating: 5 of 5 stars

Tätä teosta ja sen tekijää on haastavaa arvioida. On vaikeaa lähestyä filosofia, joka ei suostu taipumaan mihinkään ennalta määriteltävään muottiin, minkäänlaiseen tunnustetun ajattelusuunnan lokerikkoon. Kun arvioitava teos on vielä kaiken lisäksi kirjailijan omassakin tuotannossa erilainen; vaikeaselkoinen, sekava – tai ”nerokas ja hullu”, kuten Esa Saarinen (s. 1953) toteaa Länsimaisen filosofian historiassaan – ei lienee yllättävää, että teokseen, kuten sen kirjoittajan elämään ja tuotantoon yleensä, täytyy perehtyä tavallista syvällisemmin. Filosofi on Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) ja käsiteltävä teos hänen päätyönään pidettävä Näin puhui Zarathustra: kirja kaikille eikä kenellekään. Kirjasta ilmestyi kauan odotettu uusi suomennos Jari Tammen (s. 1962) toimesta vuonna 2008. Viime vuonna kirjasta otettiin toinen painos, johon kääntäjä on tehnyt kokonaisen joukon hienovaraisia muutoksia ja tarkennuksia. Kirjassa on myös Tammen ansiokas esipuhe, jossa Nietzscheä ja hänen kuuluisaa teostaan avataan Nietzschen tuotantoon vasta tutustuville.

Friedrich Nietzsche syntyi Preussissa, Röckenin kaupungissa, luterilaiseen pappisperheeseen. Hän aloitti isänsä viitoittamalla tiellä valmistautumisen pappissäätyä varten, mutta sydän sanoi toisin. Tutustuttuaan muun muassa Arthur Schopenhauerin (1788 – 1860) filosofiaan sekä henkilökohtaisesti Richard Wagneriin (1813 – 1883) ja tämän musiikkiin, hän lopetti teologian opiskelut ja keskittyi kielitieteisiin. On sanottu, että Schopenhauer teki Nietzschestä – vastoin tahtoaan – filosofin; Wagner puolestaan elämän tärkeimpänä ihmissuhteena – johon hän katkaisi välinsä – rikkaita kielikuvia viljelevän kirjailijan. Akateeminen urakehitys oli nopeaa, sillä Baselin yliopisto tarjosi kieliprofessuuria tuskin 24 vuotta täyttäneelle lahjakkuudelle vuonna 1868. Yleisesti odotettiin, että häntä odottaisi loistava akateeminen tulevaisuus.

Vastavalittu professori ca. 1874
Professori Friedrich Nietzsche ca. 1874

Nietzschen kaikkia sovinnaisuuksia vastaan suorittama kapinointi johti hänet nopeasti oppositioon ja akateemisen maailman ulkopuolelle. Tämä käy hyvin ilmi hänen tuotannostaan, jossa on useita suoria hyökkäyksiä ”rikkiviisaana” koettua akateemista eliittiä vastaan. Professuurin harjoittamista häiritsi myös jatkuva sairastelu migreeneineen, pahoinvointeineen ja voimakkaine huimauskohtauksineen. Hän joutui viimein eroamaan tehtävistään vuonna 1879. Seuraavan kymmenen vuoden aikana hän kirjoitti aforistisfilosofiset teoksensa, joiden jättämästä järistyksestä länsimainen ajattelu ei ole vieläkään täydellisesti toipunut.

Näin puhui Zarathustra syntyi keskellä parhainta luomiskautta, vuosien 1883 – 1885 välillä. Sitä oli edeltänyt Iloinen tiede (1882) – allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki – jonka eräänä vaikuttimena toimi filosofin elämän suuren rakkauden, venäläissyntyisen Lou von Salomén (1861 – 1937) vierailu kirjan kirjoittamisen aikoihin. Iloisen tieteen optimistinen aforistiikka, joka pyrkii rohkaisemaan lukijaansa itsenäisyyteen pelkonsa voittamalla ja julistamalla tieteellisen maailmankuvan mukanaan tuomaa vapautusta, on ainakin osittain Loun läsnäolon inspiroimaa. Suhteesta on riittänyt spekulointia näihin päiviin saakka, eikä vähiten sen vuoksi, että kriittisestä, vihamieliseksi tulkitusta, naisasenteestaan kuuluisaksi tullut filosofi nähtävästi rakastui syvästi älykkäänä ja tasavertaisena pitämäänsä Saloméen.

Rakkaudesta tuli henkilökohtainen tragedia: Salomé seurusteli Nietzschen hyvän ystävän Paul Réen (1849 – 1901) kanssa. Filosofi alistui kolmanneksi pyöräksi ja syntynyt Ménace à Trois lienee filosofian historian kuuluisin. Mikä oli eron lopullinen syy, jäänee arvoitukseksi. Se tiedetään, että Nietzsche tunnusti Loulle rakkautensa ja mahdollisesti kosi häntä, saaden kuitenkin rukkaset. Myös filosofin omistushaluista Elisabeth-sisarta on epäilty suhteen sabotoinnista. Oli, miten oli, Lou ja Rée jättivät Nietzschen lokakuussa 1882, kertomatta tälle lainkaan lähdöstään.

Kuuluisa valokuva piiskaa pitävästä Lou von Salomésta, Paul Reesta ja Nietzschesta, kun kolmiosuhteessa kaikki oli vielä hyvin.
Kuuluisa valokuva piiskaa pitävästä Lou von Salomésta, Paul Réesta ja Nietzschesta, kun kolmiosuhteessa kaikki oli vielä hyvin vuonna 1882.

Lou von Salomén myöhemmät vaiheet ovat nekin olleet jälkimaailman mielenkiinnon kohteena. Hän meni naimisiin lingvisti Friedrich Carl Andreasin (Kuoli 1930) kanssa. Avioliitto oli avoin ja nähtävästi platoninen. Salomé seurusteli vapaasti aikakauden älykköjen kanssa. Hänen henkilökohtaisia tuttaviaan olivat muun muassa Sigmund Freud (1856 – 1939), jonka oppilaana hän opiskeli psykoanalyytikoksi, sekä merkittävä saksalainen vasemmistorunoilija – ja Nietzschen ihailija! – Rainer Maria Rilke (1875 – 1926).

Takaisin Zarathustraan. Traaginen ero Lousta kirvoitti Nietzschen muusan ja teoksen ensimmäinen osa syntyi vauhdilla alkuvuodesta 1883. Toisen osan filosofi sai päätökseen jo samana kesänä ja kolmannen heti vuoden 1884 alussa. Kirjoittamistahti oli kiivas: Jokainen osa vei tekijän oman ilmoituksen mukaan vain kymmenen päivää. Uuden suomennoksen esipuheessa Tammi käy lävitse filosofin kirjoittamisprosessia. Sairasteleva filosofi ei kyennyt kirjoittamaan yhtäjaksoisesti, vaan joutui jaksottamaan kirjoittamisen pahoinvointikohtauksiensa väliin. Se selittää kiivaan kirjoitustahdin. Itse teoksen suunnitteluprosessi oli pitkä ja sen kuluessa Nietzsche kypsytteli ajatuksiaan muistilehtiöihinsä sekä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Alunperin kolmiosaiseksi suunniteltu teos ei kuitenkaan jättänyt tekijäänsä rauhaan, vaan hän päätti palata siihen toistamiseen, suunnitellen kolme lisäosaa. Niistä valmistui vain yksi, talvella 1884 – 1885, nähtävästi hyvin vaikean luomisprosessin jälkeen. Voi hyvin sanoa, että Zarathustra on Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) Karamazovin veljesten ohessa se toinen suuri keskeneräiseksi jäänyt suuri kaunokirjallinen suurteos – olkoonkin, että Nietzschen aforistisfilosofinen tyyli on omassa sarjassaan vaikeasti luokiteltavissa puhtaasti kaunokirjalliseksi.

Neliosaiseksi jäänyt Näin puhui Zarathustra on runollinen kertomus korkealla vuorenhuipulla asustelevasta erakosta, jonka nimen Nietzsche lainasi persialaiselta uskonnolliselta vaikuttajalta, myyttiseltä profeetta Zarathustralta (eli mahdollisesti vuosien 1000 – 600 eaa. välillä). Kymmenen vuotta yksinäisyydessä, kotkiensa ja käärmeidensä parissa, elänyt Zarathustra päättää viimein tulla uudestaan ihmiseksi ja palata heidän joukkoonsa, toisin sanoen mennä alas maailmaan. Ensimmäisessä osassa Zarathustra palaa ihmisten ilmoille ja keskustelee heidän kanssaan. Vuorilla vietetty aika on kiteytynyt uuden ihmisen, yli-ihmisen, ajatukseksi. Kirjan ensimmäisen osan teema onkin kuuluisaksi tullut yli-ihminen, se lopullinen päämäärä, johon Nietzsche toivoi ihmisten pyrkivän.

Ensimmäistä osaa lukee mielellään. Sen tyyli on filosofia parhaimmillaan ja terävimmillään. Myöhemmät osat ovat runsaiden kielikuviensa vuoksi raskaampia lukea ja ymmärtää hyvin, että saksankieltä mestarillisesti hyödyntäneen kielitieteilijän edessä suomentaja on joutunut painimaan hartaudella. Tammi selittää tätä esipuheessaan ja kertoo samalla lukuisista saksankielisistä sovelluksista, joihin on suomennoksessa joutunut turvautumaan. Aikaisemmasta suomennoksesta 1960-luvulla vastasi maineikas J.A. Hollo (1885 – 1967), joka oikeastaan vain päivitti jo vuosisadan alussa valmistuneen suomennoksen. Niinpä kieli oli jo hänen suomennoksessaan vanhahtavaa. Uutta suomennosta vanhempaan verratessaan lukija havaitseekin ilokseen modernimman kielen kitalakea kutittelevan poreilun, sellaisen sopivan nietzscheläisen. Uutta käännöstä lukee siksi mielellään. Jari Tammi on tehnyt verrattoman kulttuurityön, jossa on havaittavissa myös henkilökohtainen sitoutuminen aihepiiriin. Tätä todistavat lukuisat viitteet lisäselvityksineen kirjan marginaalissa.

Friedrich Nietzsche Zarathustran kolmannen ja neljännen kirjan luomistyön välissä ca 1883.
Friedrich Nietzsche Zarathustran kolmannen ja neljännen kirjan luomistyön välissä ca. 1883.

Nietzschen armoton, soimaava, paikoitellen vihamielinen ja halveksuva asenne vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta vastaan on nautinnollista luettavaa, varsinkin, jos nauttii kärjistämisen mukanaan tuomasta provokatiivisesta keskustelusta, eikä kuulu niiden sovinnollisten ihmisten taajaan joukkoon, joille tutustuminen saksalaisen kirjoituksiin voi tuntua sietämättömältä, kuten Esa Saarinen on viisaasti todennut. Nietzschestä ei olisi eduskunnan puhemieheksi. Jotta yli-ihminen olisi mahdollinen, suorittaa filosofi todellisen suorasuuntauksen vallitsevia yhteiskunnalisia arvoja vastaan. Osansa saavat erityisesti kristilliset arvot, nuo ”hyveen opettajat”, ”ruumiin halveksijat”, ”kuolemansaarnaajat”, ”lähimmäisen rakkauden julistajat”, varsinaiset ”taivaanrantalaiset”, kuten filosofi heitä halveksivasti nimittää. Mutta saavat ansionsa mukaan muutkin yli-ihmisen tielle asetetut ansat. Tällaisia ovat muun muassa valtio ja massayhteiskunnan mielistelevät ja muodottamat ”torin kärpäset”. Oma erityinen lukunsa ovat naiset, joiden kohdalla esiintyy filosofin kuuluisa aforismi: Menossa naisiin? Älä unohda piiskaa.

Zarathustran julistus uudesta ihmisestä on innoittavaa luettavaa. Lukija sortuu helposti omnipotentteihin oireisiin, joista filosofinkin uskotaan kärsineen. Runolliset, romantiikkaa tavoittelevat kielikuvat ovat huipussaan esimerkiksi tilanteessa, jossa Zarathustra maalailee hengistyvän ihmisen kehityksen kamelista leijonaksi ja sitten lapseksi: Kameli jaksaa ottaa taakat kantaakseen, eikä sorru painon alla; muuttuminen rohkeaksi leijonaksi tapahtuu tilanteessa, jossa on pakko taistella vallitsevia, sokaisevia ja valheellisia arvoja, todellisia lohikäärmeitä, vastaan; kun taistelu on ohitse, on lapsen lailla opittava kaikki uudelleen, luotava kokonaan uusi arvomaailma.

Ikäänkuin kiihkeää kirjoittamistahtiaan ja sen verratonta ilotulitusta selittääkseen, Nietzsche pohtii todellisen kirjoittamisen merkitystä profeettansa suulla: Sen on tapahduttava omalla verellä, sillä veri on henkeä. Vain verellä ja aforismeilla kirjoittava voi toivoa tulla opituksi ulkoa. Edellisen voi helposti tulkita metodiksi varmistaa kirjallinen kuolemattomuus. Voiko omasta merkityksellisyydestään maailmankirjallisuudelle löytyä yhtä suorasukaista ja maanista esimerkkiä keneltäkään toiselta kirjoittajalta? Sodasta ja sotureista filosofi puhuu kiihkeästi, kenties alitajuntaisesti omia kokemuksiaan asepalveluksen ajoilta tai Preussin-Ranskan sotaa (1870 – 1871) muistellen – tai kenties fantasioiden jostakin sellaisesta, joka ei hänen kohdallaan koskaan toteutunut. Selän kipeytyminen hevosen selästä laskeutuessa johti kotiuttamiseen muutaman kuukauden asepalveluksen jälkeen. Sotapalvelus puolestaan kariutui kurkkumätään sairastumiseen. Mielenkiintoinen, suorastaan paljastava yksityiskohta kalskeiden sotureiden ehdotonta vaatimusta mananneelle filosofille!

Yritys jäljittää yli-ihmistä? Nietzsche kuvattuna asepalvelusta suorittaessaan ca. 1864.
Yritys jäljitellä yli-ihmistä? Nietzsche kuvattuna asepalvelusta suorittaessaan ca. 1864.

Yksinäisyydessä teoksensa kirjoittanut Nietzsche pohtii kauniisti myös ystävyyden ja yksinäisyyden merkitystä: Yksinäisyys mahdollistaa vapauden ympärillä hääräilevistä turhailijoista. Vasta yksinäisyyden kautta ihminen tiedostaa ystävyyden merkityksen. Yksinäisyydessä ajatukset kietoutuvat kuitenkin helposti valheelliseksi dialogiksi itsensä kanssa. Siksi yksinäisyyden vastapainoksi tarvitaan toisia. Kuka tahansa vastaantulija ei kuitenkaan ystäväksi kelpaa. Todellinen ystävyys on Nietzchelle koettelemus; todellinen ystävä uskaltautuu tarvittaessa nousemaan ystäväänsä vastaan – ystävyyden itsensä vuoksi. Nietzschelainen ystävyys on hyvin puritaanista, rohkeata, jopa velvoittavaa. Hyvää ystävää on lupa lyödä.

Kuolema on kiihottanut suurten kirjailijoiden, runoilijoiden ja filosofien mieltä, eikä Nietzsche tee poikkeusta. Kappaleessa ”Vapaasta kuolemasta” hän pohtii kuolemaa ja sen oikeutusta. Toiset kuolevat liian aikaisin, toiset liian myöhään. Jälkimmäiseen ryhmään hän liittää muun muassa tarpeettomina pitämänsä ihmiset, joiden hän toivoisi jäävän syntymättä. Jaloilla ihmisillä päämääränä on kuolla oikealla hetkellä, suurten päämäärien vuoksi, ihailijoiden ja seuraajien ympäröimänä. Ajoitus kuolemalle on siis tärkeä. Vaikka ei sitä suoraan sanokaan, Nietzsche rohkaisee aktiivista kuolemaa, esimerkiksi jalon asian puolesta uhrautuessa. Sen sijaan tarpeettomat ihmiset, mädiksi omenoiksi puissa kasvaneet, hän toivottaa pois tästä maailmasta, toivoen nopean kuoleman saarnaajien tuloa, jotka hivenen ravistelisivat elämän puiden oksistoa. Filosofin näkemys ihmisistä ja heidän arvostaan paljastuu nihilistiseksi, tummanpuhuvaksi.

Kun Pekka-Eric Auvinen (1989 – 2007) ampui seitsemän oppilasta ja käymänsä lukion rehtorin marraskuussa 2007, uutisoitiin laajalti hänen kiinnostuksestaan filosofiaa kohtaan. Erityisesti Nietzschen nimi nousi esiin ja kun muistaa hänen itsemurhaviesteissään julistaneen yksinäistä sotaansa humanismia, hallitusta ja heikkomielisinä pitämiään massoja vastaan, ei tarkkasilmäinen lukija voi olla laittamatta merkille yhtymäkohtia saksalaisfilosofin ajatteluun. Surua ja järkytystä kokenut Suomi tarvitsi shokkitilassaan selityksiä ja sellaisessa tilanteessa Nietzschen kaltainen filosofi oli helposti vedettävissä syytettyjen penkille.

Onko Nietzscheä lupa syyttää Jokelan koulusurmista?
Onko Nietzscheä lupa syyttää Jokelan koulusurmista? Kuvakaappaus Pekka-Eric Auvisen kuvaamalta videolta.

Zarathustran lukijasta ei tule automaattisesti koulusurmaajaa. Pekka-Eric Auvisen syyt veriteolleen olivat muualla, eikä niiden pohtiminen ole tämän kirjoituksen aihe. Jos Nietzsche olisi elänyt, hän olisi tuominnut Jokelan tapahtumat jyrkästi. Mutta, vapauttaako se häntä kokonaan vastuusta? Jättämällä selittämättä tarkemmin aforismejaan, jättämällä niiden tulkinnan kokonaan lukijalleen, joka on vaarassa muutenkin joutua hänen kirjoituksistaan pyörälle päästään, hän samalla ikäänkuin antaa aseet vastustajilleen. Siksi hänet on helppo tuomita mitä moninaisimpien ilmiöiden edustajiksi: sovinismin, fasismin, sosiaalidarwinismin, ateismin, anarkismin, jne. Pahinta kaikessa on hänen välinpitämätön asenteensa, jonka Jari Tammi tuo esiin esipuheessaan suorasukaisesti: Hän (Nietzsche) kärjistää ja loukkaa, toisin sanoen hän ei välitä paskaakaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Juuri edellisessä piilee Nietzschen nerokkuus ja vastenmielisyys.

On käytännössä mahdonta antaa Nietzschelle täydellistä vapautusta vastuustaan. Jokainen joutuu seisomaan kirjoittamansa takana, halusipa sitä tai ei. Jos ei ole valmis selittämään kirjoituksiaan, antautuu välittömästi erilaisten tulkintojen noidankehään. Tästä uskon Nietzschen itsensäkin olleen tietoinen. Hän on vaikea tapaus, vaikea persoonallisuus, vaikea filosofi, mutta varmasti täysin tietoinen kirjoituksiensa vaikutuksesta lukijoihinsa. Tämä käy hyvin ilmi elämäkerrallisen Ecce homon (1888) sivuilla, joissa hän kehuu itseään ja kirjoituksiaan, erityisesti juuri Zarathustraa, vakuuttuen sen merkityksestä omassa ainutkertaisuudessaan – ja maailmanhistoriassa. Ehkä Nigel Rodgersin (s. 1952) ja Mel Thompsonin (s. 1946) Huonosti käyttäytyvät filosofit -teoksessa esittämä humoristinen ajatus varoitusteksteistä Nietzschen teosten kansissa ole välttämättä huono ajatus. Kuitenkaan Nietzscheä ei saa tuomita kokonaan kirjoittamastaan: Vastuu on myös lukijalla – kuten kaikessa filosofiassa ja sen harjoittamisessa.

(Jatkuu…)

View all my reviews

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s