Meluhenget Suomessa valloillaan

Olevaisen yöpuoli: Vaimosniemen kummitus ja 50 muuta poltergeistia / Heikki Tikkala
Arvio: 4 / 5 tähteä

Ollessani yhdeksänvuotias, vanhempani ostivat minulle pitkän riskaamisen jälkeen Valittujen Palojen tietokirjan Uskomatonta mutta totta. Se piti sisällään 516 kertomusta, jotka kansitekstin mukaan olivat ”eriskummallisia, hämmästyttäviä, outoja, uskomattomia, mutta tosia”. Mitäpä saattoi pikkukossi enempää toivoa, kun pääsi lukemaan hurjia tarinoita Loch Nessin hirviöstä, Himalajan lumimiehestä, lentävistä lautasista sekä erilaisista kummituksista. Mieleen ovat jääneet erityisesti maailman kuuluisimman kummitustalon, englantilaisen Borleyn pappilan, henkeä salpaavat päättömät ratsumiehet ja aave-nunnat, sekä espanjalaisen pikkukylän selkäpiitä karmivat Belmezin kasvot, joista olen nähnyt painajaisunia vielä aikuisiällä.

Kirjassa oli myös kappale ”Meluhenget Suomessa valloillaan”. Se käsitteli Suomen kuuluisinta räyhähenki-, eli poltergeist-ilmiötä, ns. Martinin piruja Ylöjärvellä vuonna 1885. Poltergeist-ilmiöllä tarkoitetaan selittämättömiä, yliluonnollisina pidettäviä ilmiöitä, kuten outoja ääniä (esim. koputtelua), itsestään liikkuvia esineitä, kivien ja muiden tavaroiden lentelyä, itsestään syttyviä tulipaloja, teleportaatiota (tavaroiden siirtymistä tilojen lävitse paikasta toiseen) ja selvänäköisyyttä. Usein poltergeisteihin liittyy myös yrityksiä kommunikoida räyhääjän kanssa. Kummittelu alkaa ja päättyy äkisti ja usein se tuntuu keskittyvän jonkun henkilön – useimmiten nuoren tytön tai pojan – ympärille. Poltergeist-ilmiöitä on paranormaalin tutkimuksen piirissä pidetty erilaisista kummittelu-tapauksista parhaiten todistusvoimaisimpina, sillä ilmiö, kuten koputtelu ja tavaroiden lentely, on kaikille todistajille aistein havaittavissa. Monista ilmiöistä on myös tallenteita ääni- ja kuvanauhoilla.

Edellä mainittu Martinin pirut on kansainvälisesti kuuluisin suomalainen poltergeist-tapaus ja mainetta on entisestään lisännyt, että kummittelu todistettiin oikeaksi käräjäoikeudessa. Ylöjärveläisen Efraim Martinin torpassa koettiin parin tammikuisen viikon aikana selittämättömiä tapauksia: Outoja koputuksia, tavaroiden lentelyä ja paiskomista ihmisiä kohti, itsestään avautuvia ovia, teleportaatiota jne. Hurjimmassa tapauksessa puukko oli kiertänyt erään paikalla olleen henkilön pään ympäri kuusi kertaa. Kun tieto kummittelusta levisi, houkutteli se paikalle runsaasti väkeä. Tapaus kiinnitti viranomaistenkin huomion. Kummittelun vielä jatkuessa Efraim Martinia vastaan nostettiin syyte noituudesta ja viinan salamyynnistä. Martin, joka kuului paikkakunnan tukipylväisiin, sai oikeudenkäyntiin runsaasti todistajia. Peräti viisitoista valaehtoista todistajaa kertoi omista, selittämättömistä kokemuksistaan hänen torpassaan. Syytteet hylättiin.

Martinin torppa, Suomen kuuluisimman poltergeist-ilmiön tapahtumapaikka Ylöjärvellä. Kuva: Wikipedia.

Kuten niin usein tapahtuu, lapsuuden mielenkiintoiset kummitus- ja ufotarinat väistyvät myöhemmin ”todellisena” pidetyn maailman tieltä. Sittemmin en ole erilaisiin kummitustarinoihin juuri palannut, maailmassa kun on riittänyt runsaasti ihmeteltävää ilman henkimaailman olentoja. Muutosta on auttanut myös pitkälti rationaaliseksi muodostunut maailmankuva, jossa kriittisellä ajattelulla ja ilmiöiden tieteellisellä todentamisella on ollut ratkaiseva merkitys. Kuitenkin, huolimatta kriittisestä asennoitumisesta ilmiöitä kohtaan, olen havainnut paitsi lähiympäristössäni, myös henkilökohtaisesti, pohtivani kysymystä maailman todellisesta luonteesta, tiedon rajoista ja erilaisten käsitteellisten olioiden todellisuudesta. Tällaiset filosofiset, ontologiset pikku pohdiskelut lienevät tuttuja jokaiselle omaa maailmankatsomustaan pohtivalle, uteliaalle hengelle. Aldous Huxleyn (1894 – 1963) siivekästä sanontaa mukaillen ihminen ei voi elää ilman metafysiikkaa.

Törmäsin Heikki Tikkalan teokseen Olevaisen yöpuoli. Vaimosniemen kummitus ja 50 muuta poltergeistia viime talvena, kun etsiskelin alustajia ja keskustelun aiheita Ikaalisissa heinäkuussa järjestettävään Puistofilosofia-tapahtumaan. Yliluonnollisina pidetyt ilmiöt ovat filosofisesti haastava aihepiiri ja olin jo pitkään ajatellut, että olisi mielenkiintoista saada aiheesta alustamaan joku asiaan perehtynyt taho, jonka lähestymistapa aiheeseen olisi mahdollisimman rationaalinen. Löysin sattumalta sivuston, johon Tikkala oli myös tallentanut teoksensa. Tutustuin siihen ja tulin vakuuttuneeksi sen maanläheisestä lähestymistavasta. Myöhemmin keväämmällä Perttu Häkkinen haastatteli Tikkalaa Yle Puheen verrattomassa ohjelmassaan. Haastattelusta paljastui analyyttinen tutkimuksellinen ote ja ennen kaikkea jalat tiukasti maan kamaralla seisova tutkija.

Edellisessä tuli oireellisesti esiin paranormaaleina pidettyjen ilmiöiden paikka allekirjoittaneen maailmankuvassa: Jos kummitukset eivät sinne hevillä mahdu, on suhtautuminen jo niitä tutkiviin tahoihinkin valmiiksi skeptinen. Kosketuspinta parapsykologiaan on kohdallani käytännössä täysin olematon. Asiaa ei ole edesauttanut mainoskanavilla pyörivien, kummittelua käsittelevien tosi-tv ohjelmien öisissä kartanoissa vilahtelevat infrapunakamerat, mikrofonit, henkiystäviä manaavat meediot ja spiritismin harrastajat. Oli siis henkilökohtaisella tasolla kasvamisen paikka, siirtyminen turvallisena koetun mukavuusalueen ulkopuolelle, kun päätin olla yhteydessä Heikki Tikkalaan. Suureksi ilokseni hän otti kutsun ilomielin vastaan.

Puistofilosofia-viikko koitti heinäkuussa. Paikalle Bar No Nameen, jossa alustus tapahtui, oli saapunut yli kahdenkymmenen henkilön joukko. Kohtaaminen oli sydämellinen ja lämmin. Kuusikymppinen herrasmies oli juuri palannut Helsingissä järjestettäviltä olutfestivaaleilta. Henkilökohtaisesti oluen suurena ystävänä tämä mursi välittömästi jään. Seuraavassa hetkessä olimme jo syventyneet keskustelemaan paitsi oluesta, myös poltergeist-ilmiöistä ja Tikkalan henkilökohtaisista motiiveista ilmiön suhteen.

Poltergeist-ilmiöihin Tikkala oli tutustunut 1970-luvun alussa, opiskellessaan perinnetieteitä Helsingin yliopistossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyi runsaasti perinnetutkijoiden tekemiä haastatteluja ja ylös kirjaamia tarinoita, joista hän löysi satamäärin poltergeist-ilmiöille tyypillisiä piirteitä. Ajatus suomalaisten poltergeist-ilmiöiden historiasta johti vuonna 1993 Olevaisen yöpuolen julkaisemiseen. Sen lähdeaineistoina toimivat edellä mainitut arkistokertomukset, erilainen tutkimuskirjallisuus, lehtiartikkelit sekä Tikkalan omat haastattelut.

Olevaisen yöpuoli jakaantuu käytännössä kahteen osaan. Aluksi Tikkala esittelee löytönsä, suomalaiset poltergeist-tapaukset viimeisen 200 vuoden ajalta, Alajärven Saukon talon ”linnusta”, vuodelta 1764, aina Lahden kummitukseen 1974 saakka. Viimeksi mainitun räyhähengen mellastamiseen myös Tikkala ennätti mukaan. Poltergeist-ilmiöiden esittelyjä lukee kuin hyviä kummitusjuttuja. Viisikymmentä tarinaa ympäri Suomea on jäsennelty selkeiksi kokonaisuuksiksi ja ääneen kertomuksissa pääsevät useimmiten tapauksen silminnäkijät itse. Tikkala myös kommentoi tapauksia ja liittää niissä esiintyviä yksityiskohtia osaksi maailmanlaajuisesti tutkittua ilmiötä. Vaikka Tikkala osoittaa poltergeist-ilmiön olevan hyvin harvinainen, on kummittelua esiintynyt ympäri Suomea, pääkaupunkiseudulta Lapin perukoille.

Yritin löytää teoksesta myös itselleni tuttujen paikkakuntien nimiä, ja vaikka Ikaalinen tarinoista uupuikin, naapurikunnissa ovat meluhenget mellastaneet senkin edestä: Martinin piru Ylöjärvellä mainittiin jo edellä. Piruja on nähty myös Hämeenkyrön Turvassa ja Parkanon Hemmilässä. Viimeksi mainitun tekee mielenkiintoiseksi se, että Hemmilän piru osasi myös puhua. Iloni oli kuitenkin suurimmillaan, kun löysin kirjasta syntymäkuntani Sumiaisten (nyk. Äänekoski) Pyykinmäen pirun. Metsän keskellä sijaitsevalla pientilalla oli 1870-luvulla mellastanut kyöpeleitä, joilla oli tarinan mukaan tapana mellastaa tilan navetassa; sitoa lehmien häntiä keskenään ja kantaa sontaa ruokakuppeihin. Talonväkeäkin he tuntuivat kiusanneen erinäisillä kepposilla. Kyöpelit eivät näyttäytyneet kaikille, mutta talon nuoret lapset olivat niitä nähneet. Heidän ohjeidensa mukaan oli niitä yritetty torrakalla myös ampua, mutta nähtävästi huonoin lopputuloksin.

Jälkimmäisessä osassa teostaan Tikkala pohtii Poltergeist-ilmiöiden luonnetta ja esittää erilaisia teorioita ilmiöiden selittämiseksi. Luonnollisista selityksistä hän käsittelee hallusinaatio- ja petosteorioita, sekä erilaisia luonnonilmiöitä. Tutustuttuaan juuri viiteenkymmeneen poltergeist-tapaukseen, lukija on kuitenkin valmis Tikkalan lailla uskomaan, etteivät edellä mainitut selitysyritykset päde kaikkiin tapauksiin. Tikkala tarjoaakin toiseksi selitysmalliksi parapsykologisia poltergeistteorioita, joihin kuuluvat perinteiset henkiolento- ja psykokinesia-teoriat, jälkimmäisen tarkoittaessa mielen vaikuttamista aineeseen. Mielenkiintoinen on erityisesti ns. holoni-teoria. Unkarilaisen Arthur Koestlerin (1905 – 1983) behaviorististen, mekanististen selitysteorioiden kritiikiksi syntyneessä teoriassa olevaisuus on jakautunut lukemattomiin osasiin, holoneihin, jotka ovat hierarkisissa suhteissa toisiinsa, ylempiin ja alempiin kokonaisuuksiin, käytännössä ad infinitum. Teoriaa soveltaen poltergeist-ilmiöt olisivat osa ihmisen alempien tasojen holonien mielestä riippumatonta toimintaa ylemmän tason holonien kanssa. Tätä todistaisi poltergeistin ilmeneminen poikkeuksetta aina jonkun keskushenkilön, useimmin nuoren tytön tai pojan, ympärillä, joiden kohdalla villiintyneet holonit olisivat nuoreen ikään johtuvista syistä luonnollisempia.

Tikkala aloitti Puistofilosofia-esityksensä dramaattisesti noin kymmenen minuutin ääninauhalla, joka sisälsi hänen äänittämänsä todistajahaastattelun Kuivaniemen Oijärven koulun kummituksesta. Syksyllä 1946 mellastanut räyhähenki pelästytti koulun oppilaat pahanpäiväisesti. Lähes kuukauden ajan koulun tyttöjen oppilasasuntolassa kuului selittämättömiä koputuksia, sänky liikkui itsestään ja kerran sen patja nukkujineen kohosi ilmaan. Paikalla kävi satamäärin ihmisiä, jotka todistivat koputtelun. Meluhengen kanssa pyrittiin myös kommunikoimaan ja se vastasi tiedusteluihin koputuksin. Hurjaa oli haastattelussa toimineen Pentti Soivuoren kertomukset öisestä kummitusjahdista pilkkopimeän oppilasasuntolan makuusalissa, salaperäisen rapsutuksen edetessä makuusijalta toiselle. Dramaattinen kertomus tuntui tehoavan myös yleisöön – kuten alustaja todennäköisesti oli toivonutkin.

Heikki Tikkala alustamassa Puistofilosofia-tapahtumassa. Kuva: Risto Hietala.

Ääninauhan kuuntelun jälkeen Tikkala esitteli itsensä ja taustansa poltergeist-ilmiöiden tutkimisen suhteen, sekä esitteli lyhyesti sen erilaiset ilmenemismuodot. Sen jälkeen hän keskittyi pohtimaan alustuksensa otsakkeeksi nostamaansa kysymystä, millaiseen maailmankuvaan kummitukset oikein mahtuvat. Kysymyksen Tikkala oli osittain jo esittänyt myös kirjassaan, todetessaan tieteen pyrkivän visusti vaikenemaan ilmiön edessä, osittain, koska ei voi todistaa maailmassa tapahtuvaa ilmiötä, osittain, koska se uhkaa tieteellisen maailman auktoriteettia ja maailmankuvaa, johon tieteentekijöiden omakin persoonallisuus rakentuu. Tikkala pyrkikin alustuksensa aikana voimakkaasti kyseenalaistamaan tieteellisen maailmankuvan ehdottomuuden, johon poltergeistin kaltaiset ilmiöt ovat hänen mukaansa luoneet vakavia säröjä.

Mielenkiintoinen ajatus oli alunperin myyttientutkija Joseph Campbellin (1904 – 1987) esittämä myyttinen dissosiaatioteoria, jonka mukaan lähi-idän monoteistiset jumaluskonnot ovat historian saatossa johtaneet alunperin holistisena koetun henkisen maailman korvaamiseen transsendenttisellä, maailman ulkopuolisella jumaluudella. Viimeaikainen maallistumiskehitys länsimaissa on johtanut tilanteeseen, jossa tiede on tiputtanut maailman ulkopuoliseksi koetun jumaluuden, henkisyyden, kokonaan pois. Jäljellä on vain mekanistiseksi koettu objektiivinen maailma, jota ihminen, subjekti, tutkii. Tikkala ynnää tähän palettiin Nobel-fyysikon ja kvanttimekaniikan isän, Erwin Schrödingerin (1887 – 1961), tieteenharjoittamista kohtaan esittämän kritiikin. Schrödingerin mukaan on paradoksaalista yrittää löytää tarkasteltavasta, objektiiviseksi koetusta maailmasta totuutta, jos sen tutkija, subjekti, on itse osa objektiivisena koettua maailmaa. Ristiriita syntyy tieteen objektiivisuuden ihanteisiin kuuluvasta vaatimuksesta, että tarkkailijan tulisi aina olla tarkastelemansa kohteen, tässä tapauksessa maailman, ulkopuolella.

Tikkalan mukaan vallitsevasta tietoisuuden käsityksestä on kehkeytynyt varsinainen palomuuri, joka estää meitä tehokkaasti näkemästä olevaisen kentän laajuutta. Vallitsevana on vain luonnontieteen pieni valokeila, jonka ulkopuolelle, henkiseen maailmaan, emme uskalla tai osaa hakeutua. Todellisuus on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Alustus sai todellisen käänteen, kun yleisön joukosta uskaltauduttiin tuomaan esille henkilökohtaisia, jopa yliluonnollisiksi luokiteltavia kokemuksia. Tikkala totesikin välittömästi, että tällaiset ulostulemiset ovat varsin yleisiä, kun asiaa puidaan julkisissa keskusteluissa ja tieteellisen maailmankuvan rajallisuus on tullut puheenaiheeksi. Itse olin heti tilaisuuden alussa tuonut julki edellä mainitsemani kriittisen asennoitumiseni yliluonnollisiksi koettuja ilmiöitä kohtaan ja tämä hymyilytti Tikkalaa. Koin kuitenkin, että juuri ihmisten henkilökohtaisten kokemusten esiin tuominen, niiden analysoiminen ja niistä keskustelu olivat juuri niitä seikkoja, rohkeasti henkilökohtaisen mukavuusalueen ulkopuolelle siirtymistä, joiden vuoksi alustus oli alunperinkin päätetty toteuttaa. Keskusteluja käytiinkiin innokkaassa Puistofilosofia-hengessä.

Enfieldin poltergeistin tapauksessa keskushenkilö Janet Hodgsonin väitettiin levitoineen. Kummitus myös kommunikoi hänen kanssaan vanhan miehen äänellä. Kuva: Kuvakaappaus internetistä.

Onko poltergeist-ilmiö mitenkään todistettavissa ja mikä se oikein on? Heikki Tikkala jätti alustuksessaan kysymyksen ilmiöiden perimmäisestä syystä avoimeksi. Hänellä ei ole ilmiölle selitystä. Hän myös painotti, ettei itse ole koskaan eläessään kokenut yliluonnollisia ilmiöitä. Lahden kummittelun yhteydessä hän todisti muovikuulien lentelyn ilmassa sekä koputuksia katossa, mutta painottaa, että kummittelu olisi ollut helposti myös lavastettavissa. Mikäli ilmiötä yrittää lähestyä objektiivisin, tieteellisin kriteerein, sataprosenttinen varmuus ilmiön autenttisuudesta jää todentamatta. Poltergeist-ilmiö kestää harvemmin niin pitkään, että sitä ehditään tutkia. Monesti ilmiö on jo ohi, kun siitä kuullaan, tai se – ymmärrettävistä syistä – vaietaan leimautumisen pelossa kuoliaaksi.

On helppo yhtyä filosofi S. Albert Kivisen (s. 1933) johtopäätökseen, jota Tikkala kirjassaan lainaa, ettei ilmiötä pystytä koskaan todistamaan lopullisesti oikeaksi. Kuitenkin vahvoja aihetodisteita, kuten ilmiön universaalius, ympäri maailmaa ilmenevät yhtäläiset esiintymistavat sekä parhaimmillaan satoihin nousevat todistajien lukumäärät, puhuvat jonkinlaisen ilmiön olemassaolon, kuvitellun tai todellisen, puolesta. Tikkala mainitsee kirjassaan runsaasti huomiota herättäneistä ja perusteellisesti tutkituista kansainvälisistä tapauksista muun muassa Sauchien poltergeist-tapauksen Skotlannnista ja Enfieldin poltergeistin Englannista. Kummassakin tapauksessa ilmiöllä on ollut runsaasti todistajia ja kummittelua on tallentunut kameralle ja ääninauhoille, kuten lyhyt perehtyminen internetissä osoittaa. Tarvetta tutkimusten jatkamiselle näyttäisi siis olevan. Lukija on maailmankuvansa suhteen mielenkiintoisessa, haastavassa valintatilanteessa.

Itselleni Tikkalan kirja ja alustus olivat mielenkiintoinen tutkimusmatka maailmaan, jonka olemassaolosta minulla ei aikaisemmin ollut käytännössä minkäänlaista mielipidettä ja jonka olemassaoloa edelleen suuresti epäilen. Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa näkemykseni yliluonnollisena pidetystä maailmasta on edes hivenen avarakatseisempi. ”Sinun täytyy pyrkiä laajentamaan maailmankuvaasi. Totuutta ei voi lähestyä pelkästään luonnontieteen kapean valokeilan kautta. Uskaltaudu astumaan myös sen ulkopuolelle, sillä todellisuus on moniulotteisempi kuin uskallamme aavistellakaan”, Tikkala rohkaisi minua, kun olimme tapahtuman jälkeen oluttuopillisilla. Lupasin yrittää parhaani. Muistoksi tapaamisesta hän lahjoitti minulle teoksensa Olevaisen yöpuoli.

Omistuskirjoitus teoksen ensilehdellä kuului ”Antille väristyksiä”. Kun luin sitä pari iltaa myöhemmin Moisionkadulla, rintamamiestalokommuunin huoneessani, havaitsin kellon osoittaessa jo selvästi aamuyön pikkutunteja, varsin mielenkiintoisia ja outoja ilmiöitä. Vanhan puutalon seinistä ja katosta kuuluvat napsahdukset ja paukahdukset, joita olin toki kuullut monasti aikaisemminkin, tuntuivat yhtäkkiä merkitsevän jotain aivan muuta, kuin miten olin ne aikaisemmin tulkinnut. Havaitsin myös pohtivani kuin luonnostaan teleportaation mahdollisuutta ajan saatossa lukuisten kadottamieni pikkuesineiden, kuten hattujen ja lapasten kohdalla.

Oliko Moisionkadun rintamamiestalon kommuunin oma piru ollut asialla?

(Heikki Tikkalan Olevaisen yöpuoli. Vaimosniemen kummitus ja 50 muuta poltergeistia on ladattavissa .pdf-tiedostona täältä. Sivustolta löytyy myös sähköpostiosoite mahdollisia yhteydenottoja varten. Kirjaa voi myös tilata suoraan tekijältä).

Allekirjoittanut oluella yhdessä Heikki Tikkalan kanssa Puistofilosofia-alustuksen jälkeen. Esillä myös väristyksiä aiheuttanut teos Olevaisen yöpuoli. Kuva: Risto Hietala.