Jumalallisen lohdutuksen kirja by Mestari Eckhart
My rating: 4 of 5 stars
Ensimmäisiä kosketuksiani filosofien teoksiin oli läntisen kirkon suuren teologin, kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430 jaa) Tunnustukset, jonka luin lukiolaisena, äidinkielen opettajani suosituksesta. Länsimaisen kirjallisuuden ensimmäiseksi elämänkerraksi luonnehdittu, pohdiskeleva teos itseään etsivästä ihmisestä teki voimakkaan vaikutuksen myrskyisessä, sisäisessä maailmassaan kamppailevaan teini-ikäiseen. Tuntui lohdulliselta, että yli puolitoistatuhatta vuotta aiemmin elänyt ihminen tuntui esittäneen samanlaisia akuutteja kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja löytäneen lopulta sisäisen rauhan. Ehkä minäkin löydän joskus sellaisen, muistelen tuolloin usein ajatelleeni.
Ei siis ihme, jos Augustinuksesta tuli eräs lempifilosofeistani. Myöhemmin olen tutustunut tarkemmin hänen ajatteluunsa ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen kristilliselle kirkolle. Seuraava yhtä merkittävä teologi oli vasta reilut tuhat vuotta myöhemmin elänyt Martin Luther (1483 – 1546) ja hänkin sai innoitusta Augustinukselta. Kun tänä päivänä ihmettelen sellaisia kristillisiä ilmiöitä, kuin käsitystä perisynnistä, Jumalan armosta tai valtiokirkosta, on sen selittävänä tekijänä yhtä paljon Augustinus kuin Luther.
Augustinuksen teologisissa pohdinnoissa on paljon sellaista, jota en sekulaarihumanistina voi hyväksyä tai joka älyllisesti perusteltuna tuntuu vähemmän relevantilta, mutta hänen suomeksi julkaistuista teksteistään on paljastunut hurskas, lujasti Jumalaan uskova ihminen, jonka henkistä voimaa ja suurta julistamisen tahtoa en ole voinut olla ihailematta. Niinpä tutustuminen katolisen kirkon klassisiin teologeihin on tuntunut minusta aina kiehtovalta.
Mestari Eckhart (1260 – 1328) seurasi Augustinusta 800 vuotta myöhemmin. Katolinen teologia lepäsi jo tuolloin vankasti Augustinuksen valamalla pohjalla. Eckhart oli uusplatonikko ja katolinen mystikko. Hän toimi teologian professorina Pariisin yliopistossa – aikakautensa vaikutusvaltaisimmassa tiedeyhteisössä – julkaisten lukuisia latinaksi kirjoitettuja teologisia tutkielmia. Hän kirjoitti myös äidinkielellään saksaksi, kun halusi lähestyä suurempia kuulijajoukkoja. Teologiset tulkinnat olivat välillä siksi rajuja, että Eckhartin tekstejä tarkasteltiin inkvisition ja paavin komission edessä. Kai Pihlajamaa on suomentanut Eckhartin saksaksi kirjoittamaa tuotantoa jo aiemmin. Sielun syvyys ilmestyi 2009. Tänä vuonna ilmestynyt Jumalallisen lohdutuksen kirja sisältää kolme Eckhartin alunperin saksaksi kirjoittamaa traktaattia.
Kirjan esipuheessa Pihlajamaa esittelee traktaatit. Nimitraktaatti oli tilaustyö Unkarin kuninkaan leskelle, kuningatar Agnesille, joka oli puolisonsa lisäksi menettänyt lyhyessä ajassa myös isänsä. Pihlajamaan mukaan se on hyvä esimerkki filosofisesta lohdutuskirjallisuudesta, jonka pitkä, noin 2500 vuotta vanha perinne surutyön kokemisen lohduttajana, pitää sisällään sellaisia klassikkoja, kuten esimerkiksi Boëthiuksen (480 – 524) Filosofian lohdutus tai Ciceron (106 – 43 eaa.) Keskusteluja Tusculumissa. Lohdutuskirjallisuudessa on aina arvostettu hyvää, tunteisiin vetoavaa artikulointia. Tästä Eckhart antaa kelpo näytteen, esitellessään kuningattarelle kolmisenkymmentä erilaista kristillistä opinkohtaa, jotka tuottavat lohdutusta. Skolastista muotoa noudatellen teksti pitää sisällään lukemattomia Raamatun kohtia, joita Eckhart kommentoi, mutta ääneen pääsee myös edellä mainittu kirkkoisä, johon filosofi tuntuu teksteissään kiintyneen.
Toinen traktaatti, jota on pidetty Eckhartin pitämänä saarnana, ”Ylhäisestä ihmisestä”, käsittelee ihmisen sisäisen puolen kehittämisen tarvetta Jumala-yhteyden muodostamiseksi. Ihmisen ulkoinen puoli toteuttaa itseään maailmassa tavalla, joka vaatii ihmisen sisäisen puolen, mielen ja ymmärryksen, kilvoittelua. Eckhart julistaa Kristuksen tien seuraamisen ihmisen suurimmaksi tehtäväksi.
Kirjan kolmannessa ja ehkä mielenkiintoisimmassa traktaatissa ”Riippumaton sydän”, Eckhart pohtii kysymystä, mikä on ihmisen saavutettavissa olevista hyveistä korkein. Käytetty muoto on jälleen hyvin skolastinen: Aluksi Eckhart esittää riippumattomuuden korkeimmaksi hyveeksi ja rupeaa sitten vertaamaan sitä muihin hyveisiin, kuten rakkauteen, nöyryyteen, armeliaisuuteen, osoittaen jokaisen kohdalla, miksi ne sijoittuvat riippumattomuuden alapuolelle.
Kaikkia kolmea traktaattia yhdistää Eckhartin näkemys Jumalasta yhtenä suurena olevaisuuden ulottuvuutena, kokonaisuutena, joka on transsendenssi ja jakamaton. Ihmisen tehtävänä on tämän olion rakkauden saavuttaminen ja yhtyminen Jumalaan. Teksteissään Eckhart pohdiskelee keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi. Jumalan armoa ja askeettista elämäntapaa korostetaan, samoin sinnikkyyttä ja kestämistä vastoinkäymisten edessä.
Mikä on Mestari Eckhartin kaltaisen keskiajan katolisen teologin merkitys kaltaiselleni sekulaarihumanistille? Hänen kaunopuheiset kirjoituksensa tuovat viestin kaukaiselta ajalta, jolloin katolinen teologia eli kukoistuksensa huippuhetkiä. Sen eräänä kulminaatiopisteenä voidaan pitää Eckhartin aikalaisen, Tuomas Akvinolaisen (1225 – 1274) Summa theologiaeta, joka nostettiin arvoon arvaamattomaan Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvun puolivälissä ja joka paavi Leo XIII:n määräyksestä on tänä päivänä katolisena filosofiana tunnetun tomismin perustana. Dominikaanina Eckhartia voidaan hyvin pitää Akvinolaisen sielunkumppanina ja hän siteeraakin Tuomaan tekstejä kirjoituksissaan.
Keskiaikainen teologia rakentui vielä itsevarmasti jumalalliseen ilmoitukseen. Lienevätkö koskaan myöhemmin kenenkään kirkonmiehen kirjoitukset julistaneet yhtä suurella varmuudella ja oikeassa olemisen kaunopuheisuudella Jumalan luomistyön ihmettä? Käärme nimeltä epäilys on jo ehtinyt luikertelemaan paratiisin puutarhaan.
Henkilökohtaisella tasolla Eckhartin traktaatit palauttavat elävästi mieleen katolisen teologian keskeisen näkemyksen, nöyrtymisen kaikkivaltiaan Jumalan edessä, hänen armoilleen asettumista . Tätä oli painottanut jo kirkkoisä Augustinus. Nöyryys olevaisuuden suurten voimien edessä, maailman ihmettely ja ihmisenä olemisen pohdiskelut ovat relevantteja tämänkin päivän ihmiselle – uskoi hän sitten Jumalaan tai ei.
Sinisten ajatusten hautausmaa 
Miten ilahduttavaa lukea tällainen analyyttinen kirjoitus kristillisestä mystiikasta maallistuneen humanistin kirjoittamana.
Meillä Suomessa mystiikkaa ei tarvitse etsiä kaukaa tai raaputtaa kansanomaisen uskonnollisuuden pintaa kovinkaan syvältä. Mystistä Jumalan etsintää ilmentää muun muassa herätysliikkeiden kummallinen, vanhanaikainen kuvakieli: https://www.youtube.com/watch?v=uXIaQ-r6y-U
TykkääTykkää
Kiitoksia! Mukava kuulla, jos artikkeli miellytti.
Suomalainen kristillinen mystiikka on jäänyt omalta osaltani tutkimatta tai oikeastaan edes tutustumatta. Lieneekö syynä hyvin vähäinen kokemuspintani kristilliseen perinteeseen. Maallistuneessa perheessä kasvaneena merkityssisältöjä on lapsuudesta lähtien haettu muualta. Luterilaisen kirkon jäsenkään en tosin ole ollut enää pariinkymmeneen vuoteen.
Kiitos tuosta linkistä! Herätti välittömästi kysymyksen, onko herätysliikkeissä enemmän valmiutta mystiikan kokemiselle, kuin maallistuneeksi koetussa luterilaisessa valtionkirkossa? Komea virsi!
On mielenkiintoista näin neljänkymmenen ikävuoden korvilla havaita, kuinka kaltaiseni maallistunut ihminen kaikesta huolimatta kaipaa mystiikkaa tai ylipäätään merkityssisältöjä, jotka ovat jokapäiväistä kokemista suurempia – luonteeltaan henkisiä. Tällaisen kokemisen tarve tuntuu olevan ilmiönä hyvin yleistä länsimaissa. Se, millaisia muotoja se tulevaisuudessa tulee saamaan, on mielenkiintoista.
Kristillisestä perinteestä olen maallikkona löytänyt jokapäiväisiksi työkaluiksi rakkauden ja myötätunnon käsitteet; niitä ei pysty tyydyttävästi kirjoittamaan auki ilman jonkinasteisen mystiikan livahtamista mukaan. Vaikka itselleni tuo mystinen ei ole samaa kuin kristitylle Jumala, sen käsittäminen itseäni suuremmaksi ja määrittelemättömäksi on helposti rinnastettavissa edellä mainittuun olioon.
TykkääTykkää