Oikuttelevasta vatsasta ja lähestyvästä hammaslääkärikäynnistä syntyneestä jännityksestä huolimatta uskaltauduin tänään ulos lyhyelle kävelylenkille. Harmaa, sateinen ja paikoitellen synkkä marraskuun päivä ei kuitenkaan mieltä madaltanut, kun syrjäisellä metsäpolulla astellessani ja vetäessäni keuhkoja täyteen raitista ilmaa, havaitsin yllättäen koivuista pudonneiden, keltaisten lehtien muodostaman maton alla pientä rapinaa ja liikettä.
Siili!
Kokonainen muistojen kavalkaadi vyöryi välittömästi silmieni eteen, lapsuuden kesät mummolassa, jossa isovanhempien kanssa vietiin iltaisin maitokuppi terassille siinä toivossa, että siili tulisi aterioimaan. Ja tulihan se! Maitoa lautasen reunalta lipittävä pieni, piikikäs otus vei välittömästi pikkuihmisen sydämen.
Siilin näkeminen oli suorastaan hypnoottinen kokemus. Jäin tuijottamaan pikkukaveria toviksi. Kun työnsin kasvojani aivan sen viereen, säikähti reppana olemassaoloani ja käpertyi piikikkääseen puolustusasentoonsa, kiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen. Vetäydyin välittömästi taakse päin ja asetuin parin metrin päähän kivelle istumaan. Muutaman minuutin päästä siili viimein uskaltautui raottaa panssariaan ja viimein rohkeutensa keränneenä jatkamaan matkaansa. Keltaiset lehdet rapisivat vinhasti, kun pikkupiikikäs pisti töppösiinsä vauhtia ja katosi kasvillisuuden väliin. Hellyttävää!
Edellä mainitusta, pienestä luontokokemuksesta piristyneenä bingitin (hähää, Google!) kotiin päästyäni tietoja siilistä. Verraton Wikipedia antoikin paljon informaatiota pienestä, hyönteisiä, toukkia ja pieneläimiä syövästä neulatyynystä. Kävi muun muassa ilmi, että laji on vuosimiljoonia vanha ja muuttumaton, siis varsinainen ”elävä fossiili”. Suomessa siili on kuitenkin maahanmuuttaja, saapunut vasta 1900-luvun alussa, todennäköisesti länsinaapuristamme Ruotsista. Kulttuurihistoriallisesti siilet ovat olleet mukana tarinoissa, legendoissa ja uskonnollisissa saagoissa vuosituhansia. Niihin on liitetty maagisia ominaisuuksia, kuten sään ennustamista ja muinaiset germaanit käyttivät siilinrasvaa lääkkeenä sen oletettujen taikaominaisuuksien vuoksi. Kirjallisuudessa siili on usein kuvattu älykkäänä, ihmismäisenä otuksena. Esimerkiksi Grimmin veljesten kuuluisassa eläinsadussa Jänis ja siili, piikkipää voittaa oveluudella nopean jäniksen.
Siiliin liittyy siis paljon positiivisia mielleyhtymiä historian saatosta ympäri Eurooppaa. Valitettavasti briteillä ei enää tulevaisuudessa ole mahdollisuutta siilin tarkkailuun. Kuluneella viikolla The Guardianin toimittaja Stewart Lee surkutteli maan siilikannan kohtaloa artikkelissaan. Muun muassa Ilmastonmuutoksen ja kasvavan väestön tarvitseman tilan vuoksi saaren siilikannat ovat romahtaneet. Vielä jokunen vuosikymmen sitten siilejä arveltiin olevan saarella yli kolmekymmentämiljoonaa. Tänä päivänä arviot liikkuvat noin miljoonan piikkipään kieppeillä.
Siilin tarina kuvaa hyvin maapallon tilaa käynnissä olevan kuudennen sukupuuttoaallon kynnyksellä. Planeetan fauna pienenee katastrofaalista vauhtia ja lajit uhkaavat pirstoutua saarekkeiksi. Vaikka siili on vielä tällä hetkellä elinvoimainen laji Suomessa ja suurimmassa osassa manner-Eurooppaa, on se Ison-Britannian lisäksi harvinaistunut mm. Sardiniassa. Samoin uhkaa käydä monella muulle tutulle lajille: Ne vetäytyvät pikkuhiljaa omiksi saarekkeikseen, kunnes lopulta katoavat. Pelkästään oman elinikäni aikana (39 vuotta) planeetan lajistosta on hävinnyt arvioiden mukaan noin viisitoista prosenttia.
Edellä mainittu sukupuuttokehitys näkyy lukemattomissa lajeissa, mutta otetaan tässä esimerkeiksi poikien seikkailukirjallisuuden klassikko, Edgar Rice Burroughsin (1875 – 1950) Tarzan -romaaneissa Afrikan symboleiksi kohonneet maaeläimet: norsu, leijona ja sarvikuono. Sarvikuonon kanta on jo pitkään ollut muutamankymmenentuhannen yksilön kokoluokkaa, norsulla tilanne on parempi, tosin kriittinen sekin. Suurin häviäjä on ollut leijona, tuo kuninkaaksikin usein tituleerattu viidakon jalopeura. Vielä 1900-luvun alussa Afrikan leijonakannaksi arvioitiin noin miljoona yksilöä. Tällä hetkellä savanneilla tallustaa arviolta kaksikymmentätuhatta villileijonaa.
Suomessa uhanalaislajien arviointi on keskittynyt Punaiseen kirjaan, josta vuonna 2010 ilmestyi jo neljäs painos. Kuluneella viikolla Ympäristöhallinnon yhteisissä verkkopalveluissa avattiin Punainen lista. Se pitää sisällään tiedot kaikista Suomen tunnetuista lajeista ja niiden uhanalaisuudesta. Kätevän hakuohjelman avulla listalta voi hakea tietoa eri lajeista sekä lukea niistä kirjoitettuja raportteja.
Suomalaisena listan lukeminen on karmeaa. Arviolta 10,5 prosenttia maamme noin 45 000 eläinlajista on tällä hetkellä uhanalaisia. Saimaannorpan tarina on kaikille tuttu, kiitos erityisesti WWF:n ahkeran kampanjoinnin. Kantojen hupeneminen uhkaa kuitenkin mm. ahmaa, itämerennorppaa, sutta, valkoselkätikkaa, lohta, taimenta, siikaa, ankeriasta ja useita muita itsellemme tuttuja eläinlajeja.
Sukupuuttoaalto voidaan kuitenkin vielä pysäyttää. Vaikka prosessi on jo lähtenyt liikkeelle, meillä on edelleen mahdollisuus estää sen suurimittainen toteutuminen. Kuitenkin ratkaisu lepää täysin ihmisen harteilla. Vastuu luonnosta ja sen elinkelpoisuudesta on meillä kaikilla. Mikäli maailman eläinkannan sukupuuttoaalto jatkaa nykyisellä vauhdilla, on Princetonin, Stanfordin ja Berkleyn yliopistojen vast’ikään julkaiseman tutkimuksen mukaan luonnosta riippuvan ihmisen mahdollisuus selviytyä lajina korkeintaan kolme ihmiselämää.
Vieraillessani syyskuun alussa Helsingissä järjestettävillä Rakkauspuhetta-festivaalilla, ystäväni Juhamatti totesi minulle rakkautta käsitelleen puheevuoroni jälkeen: Tiedätkö, Antti, että rakkauden vastakohta ei ole suinkaan viha – se on välinpitämättömyys. Siilin tarinaa sekä uhanalaisten eläinten listaa silmäillessäni en voinut olla olematta jälleen kerran samaa mieltä.
En ole itse isä, mutta näin isänpäivänä tunnen ylpeyttä isiksi tulleista ystävistäni, joiden atavistista isänä olemisen iloa olen päässyt läheltä seuraamaan ja hämmästelemään. Tiedän heidän kantavan suurta huolta tulevista vuosikymmenistä ja lastensa tulevaisuudesta. Heille siilin, sarvikuonon, leijonan tai norsun kohtalo ei ole yhdentekevää. Ystäväni haluavat, että heidän lapsillaan ja lastenlapsillaan on olemassa edelleen maailma, jossa eläimiä voi ihastella muutenkin, kuin kirjaklassikoiden sivuilta; että heille on olemassa maailma, jossa elää.
He ovat päättäneet koettaa tehdä toisin. Entä sinä?
Sinisten ajatusten hautausmaa 