Ensikohtaamista on mahdoton unohtaa. Elettiin syksyä 1984. Perheeni oli muuttanut Pukkilan pieneen kirkonkylään, jonka ala-asteen koulun toisella luokalla olin juuri aloittanut. Oli lauantai-ilta pienessä asunnossamme pankin yläkerrassa, kun avasin television Yle TV1:n puolelta. Reporadion jälkeisen ajan legendaarisin televisiokuuluttaja Tutteli Hammermann (os. Mensonen) ilmoitti, että seuraavaksi kanavalla jatkuisi englantilainen televisiosarja Sherlock Holmesin seikkailut.
Sherlock Holmes. Jo pelkkä nimen hiljaisesti ääneen lausuminen johtaa kihelmöintiin vatsanpohjalla. Nimi ei ole epäselvä kenellekään. Vaikka ei olisi lukenut ainuttakaan sir Arthur Conan Doylen (1854 – 1930) kirjoittamaa alkuperäistarinaa tai niistä tehtyjä sarjakuvaversioita, vaikka ei olisi katsonut yhtään televisionäytelmää, elokuvaa, teatterisovitusta tai pelannut mitään lukuisista lauta- tai videopeleistä, tietäisi välittömästi, että nimi kuuluu kaikkien aikojen suurimmalle mestarisalapoliisille. Kaksilippainen deerstalker-lakki, savipiippu ja suurennuslasi ovat nousseet tavaramerkeiksi, joiden kaltaisia yksikään toinen fiktiivinen hahmo ei ole saavuttanut, Ian Flemingin (1908 – 1964) James Bondia lukuunottamatta.
Edellinen pätee myös allekirjoittaneeseen, joka Hammermannin kuulutuksen yhteydessä välittömästi yhdisti nimen kuuluisaan salapoliisiin. Maine oli jo ehtinyt tunkeutumaan kahdeksanvuotiaan mielen sopukoihin. Sherlock Holmesin seikkailut oli brittiläisen Granada television -yhtiön tuottama kaksitoista-osainen televisiosarja, jossa mestarietsivää esitti todellinen teatterinäyttelijöiden legenda, Jeremy Brett (1933 – 1995). Aisaparia, tarinoiden kertojaa ja lukijoita edustavaa tohtori Watsonia, esitti puolestaan toinen näyttämöiden konkari David Burke (s. 1934), joka huippusuositun sarjan seuraavilla kausilla antoi paikkansa yhtä suurella lämmöllä ja intensiteetillä suoritetulle tulkinnalle Edward Hardwicken (1932 – 2011) esittämänä.
Granadan sarjan vaikutus allekirjoittaneeseen oli tajunnanräjäyttävä. Kuten niin monet sukupolvet ennen minua – ja myös minun jälkeeni – olin välittömästi myyty Sherlock Holmesille. Hetkessä olin heittäytynyt myöhäisviktoriaaniseen maailmaan, lepattavien kaasulyhtyjen ja Thames-joelta purkautuvan hernerokkasumun täyttämille Lontoon kaduille, kaksipyöräisten hansom-vossikoiden, silinterihattuisten herrasmiesten ja korkeakauluksisilla pitsikäänteillä varustettujen ladyjen maailmaan; maailmaan, jossa menneisyys ja nykyisyys kiehtovalla tavalla löivät kättä keskenään. Jakson nimi oli Laivastosopimus ja siinä Sherlock Holmesin onnistui loistavilla päättelytaidoillaan ehkäistä eurooppalaisen suursodan syttyminen, jäljittämällä ulkoministeriöstä varastettu salainen asiakirja.
Seuraavat lauantai-illat tuli vietettyä Sherlock Holmesin maailmassa. Kreikkalaisen tulkin yhteydessä selvisi, että Holmesilla oli isoveli Mycroft, misantropiaan taipuvaisille herrasmiehille suunnatun Diogenes -kerhon perustajajäsen, joka päättelytaidoiltaan osoittautui jopa Sherlockia kovemmaksi tekijäksi. Kyttyräselkäisen miehen seikkailussa tuotiin esiin Doylen kertomusten usein toistuva teema, petetty ja katkeroitunut rakkaus. Ironia ja huumori välkehtivät Punatukkaisten säätiössä, veijaritarinassa, jossa Holmes esti Lontooseen päätyneen ranskalaista rahalähetystä vastaan suunnatun ryöstöyrityksen. Tragediaa tarjottiin Viimeisessä tapauksessa. Siinä Sherlock Holmesin onnistui paljastaa Lontoon alamaailman ruhtinaan, vertaisensa antagonistin, professori James Moriartyn organisaatio. Hinta oli kova: Kuuluisassa loppuratkaisussa Sveitsin Reichenbachin putouksilla nämä kaksi titaania paiskautuivat alas putouksen mustiin kouhuihin, toinen toistensa syleilyyn kietoutuneina.
Muistan vieläkin elävästi Tutteli Hammermannin kuulutuksen: Näihin alakuloisiin tunnelmiin tohtori Watson päätti ystävästään kertovat seikkailut. Sarja päättyy. En voinut uskoa silmiäni. Miten sankari, jonka uskomattomia seikkailuja olin seurannut niin intensiivisesti, ja jonka ylivertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta olin tullut kuluneiden viikkojen aikana vakuuttuneeksi, kuin vain pikkupoika voi vakuuttua, saattaa kokea sellaisen kohtalon? Maailma osoittautui ensikertaa epäreiluksi paikaksi.
Arthur Ignatius Conan Doyle syntyi Edinburghissa, Skotlannissa. Nuoruudessaan hän toimi muun muassa valaanpyyntialuksen miehistössä, mutta valmistui viimein lääkäriksi, erikoistumisenaan silmäsairaudet. Johtuen huonosta potilastilanteesta, hän alkoi elääkseen kirjoittaa. Sherlock Holmesin ensiesiintyminen tapahtui Beeton’s Christmas Annual -julkaisussa syksyllä 1887. Romaanissa Punaisten kirjainten arvoitus Afganistanin sodassa haavoittunut tohtori John H. Watson etsii Lontooseen palattuaan kortteeripaikkaa. Ystävänsä Stamfordin suosituksesta hän ottaa yhteyttä Sherlock Holmes -nimiseen henkilöön, joka on löytänyt asumiseen sopivan huoneiston Baker Streetilta, mutta tarvitsisi kulujen jakamiseksi asuintoveria. Stamford varoittaa Watsonia toteamalla, että Holmes on hyvin omalaatuinen persoona.
Afganistanin sodan rasitukset kokenut veteraani ei ota ystävänsä huomautuksista onkiinsa, vaan piipahtaa St Bartholomewin sairaalan ruumishuoneella tutustumassa potentiaaliseen asuintoveriinsa. Hän ennättää paikalle juuri parahiksi todistamaan Sherlockin piiskaavan pöydälle nostettua kalmoa, selvittääkseen, syntyykö kuolleisiin samanlaisia mustelmia kuin eläviin. Watsonia hetken tarkkailtuaan hän päättelee ”Olette palvelleet Afganistanissa, oletan?” Kohtauksesta tuli myöhemmin niin kuuluisa, että japanilaiset Sherlock-fanit kustansivat messinkiplakaatin St Barholomewin sairaalaan ensitapaamisen kunniaksi. Englannin kuninkaallinen lääkäriseura on puolestaan kutsunut Sherlock Holmesin seuransa kunniajäseneksi, mainiten ansioiksi kokeellisen lääketieteen hyödyntämisen rikostutkinnassa – aikana ennen kuin siitä tuli osa oikeata rikostutkintaa! Fiktiivinen hahmo ei ollut esteenä jäsenyydelle.
Holmes ja Watson muuttavat Baker Streetille, maailman kuuluisimpaan fiktiiviseen osoitteeseen 221b. Vuokraemäntänä heillä toimii rouva Hudson, tomera skotlantilaisen merikapteenin leski. Taloksi asetuttuaan Watson rupeaa uteliaana seuraamaan salaperäisen huonetoverinsa tekemisiä: Tämän luona vierailee epämääräisiä henkilöitä; hän tuntuu katoavan päiväkausiksi omille teilleen ja välillä hän syventyy kokaiinin nauttimiseen, tupakan poltteluun (säilyttää tupakkaa persialaisen tohvelin kärjessä), kemiallisiin kokeisiinsa ja viulun soittamiseen. Kun Watson lopulta kerää rohkeutensa tiedustellakseen, mikä Holmes oikein on miehiään, tämä vastaa olevansa etsiväkonsultti, joka auttaa ratkaisemaan poliisilta selvittämättömiksi jääneitä rikoksia. ”Sattumalta” Watson tulee kiskaistuksi mukaan autiotalosta löytyneen ruumiin ja seinälle ilmestyneen verisen kirjoituksen mysteeriin. Tohtori eläytyy ystävänsä ilmiömäiseen päättelykykyyn ja seikkailun vauhtiin koko sydämellään, joten murhaajan jäätyä kiinni päättää hän kertoa koko maailmalle uudesta ystävästään ja yhdessä koetusta seikkailusta. Holmesin ja Watsonin pitkä yhteistyön kausi alkaa!
Doylea on pidetty salapoliisikirjallisuuden isänä, mutta aivan näin yksioikoinen asia ei ole. Modernin amerikkalaisen kirjallisuuden isä Edgar Allan Poe (1809 – 1849) oli jo aiemmin kirjoittanut kolme salapoliisitarinaa C. Auguste Dupinista, ranskalaisesta yksityisetsivästä, valaen samalla dekkarikirjallisuuden perustaa. Dupin, kuten myöhemmin Holmes, on ekstrovertti, erakkomainen luonne, jolla on raudanluja päättelykyky. Tarinoissa esiintyy myös Watsonin kaltainen kertoja, joka selostaa seikkailujen eri vaiheita. Doyle antoikin Poelle tunnustusta paitsi elämäkerrassaan, myös Sherlock Holmes -tarinoissa. Doylen merkitys oli siinä, että hän toi johtolankoihin ja annettuihin tosiasioihin pohjautuvan deduktiivisen päättelyn osaksi dekkaritarinoita. Doylea oli aikaisemmissa salapoliisikertomuksissa häirinnyt erityisesti tarinoiden pitkälti sattumaan pohjautuva loppuratkaisu. Hänen mielestään salapoliisitarinan juonen tuli olla sellainen, että sankari – tai nokkela lukija – saattoi annettujen johtolankojen perusteella yrittää päätellä rikoksen tekijän. Kaava toimi alusta lähtien ja muodostui sittemmin perinteisen salapoliisiromaanin peruselementiksi.
Muita esikuvia Holmesin hahmolle Doyle löysi opiskeluajoiltaan. Heitä oli useita, mutta tärkein oli tohtori Joseph Bell (1837 – 1911). Hänellä oli tapana lumota opiskelijansa esittämällä tarkkoja havaintoja potilaista pelkästään tarkastelemalla heidän fyysistä olemustaan, manerismejaan ja pukeutumistaan. Eräs tällainen havainto potilaaksi tulleesta entisestä sotilaasta teki Doyleen niin suuren vaikutuksen, että hän otti sen myöhemmin melkein sellaisenaan erääseen tarinaansa. Bell itse ei ollut kovinkaan otettu tittelistään Sherlock Holmesin hahmon innoittajana ja kirjoitti vanhalle oppilaalleen painottaen juuri tämän olevan mestarisalapoliisin oikean esikuvan. Nimen sankarilleen Doyle sai arvostamaltaan amerikkalaiselta lääkäriltä ja runoilijalta, Oliver Wendell Holmesilta (1809 – 1894).
Punaisten kirjainten arvoitus oli kohtalainen kaupallinen menestys. Vuonna 1890 Doyle kirjoitti jatkoa. Romaanissa Neljän merkki Holmes ja Watson selvittävät Sholtojen perheen ylle langetettua uhkaavaa vaaraa. Tarinassa on seikkailukertomusten perusainekset: Kätketty aarre, eksoottisia villi-ihmisiä puhallusputkineen, lukitun huoneen murhamysteeri sekä hurjia takaa-ajoja höyryveneillä. Neljän merkin lopussa Watson menee naimisiin Holmesin asiakkaaksi ryhtyneen Mary Morstanin kanssa ja muuttaa pois Baker Streetilta. Monelle Holmesiin lähinnä elokuvien tai televisiosarjojen välityksellä tutustuneelle tämä tieto tulee useimmiten yllätyksenä, sillä se on melkeinpä poikkeuksetta jätetty pois filmatisoinneista. Nähtävästi Doylekin koki avioliiton rasitteena, sillä eräässä myöhemmässä tarinassa Watson kertoo vaimonsa kuolleen. Kuolinsyytä ei kerrota, mutta sen seurauksena Watson muuttaa takaisin Baker Streetille, tällä kertaa pysyvästi.
Sherlock Holmesin kuolematon jälkimaine sai sinetin vuonna 1891, kun Doyle rupesi kirjoittamaan hänen seikkailujaan Lontoossa ilmestyvään Strand Magazineen. Kaksi tarinakokoelmaa, Sherlock Holmesin seikkailut ja Muistelmia Sherlock Holmesista, ilmestyivät kahden vuoden aikana kerran kuukaudessa. Tarinat tekivät Doylesta rikkaan miehen, mutta hän rupesi saamaan pikkuhiljaa tarpeekseen sankaristaan. Syinä olivat kirjoittamisen mielenkiinnon kohteet toisaalla, mutta myös pelko siitä, että hän jäisi luomansa hahmon maineen vangiksi (kuten sitten tapahtuikin). Niinpä hän Muistelmien lopuksi tappoi sankarinsa mahdollisimman dramaattisella tavalla, järkyttäen uskolliset lukijapiirit (kuten minut). Seuraavan vuosikymmenen aikana kirjailija sai lukemattomia pyyntöjä ja uhkauksia, joissa häntä vaadittiin perumaan päätöksensä.
Doyle ei antanut johdatella itseään. Hän kirjoitti muita romaaneja ja kertomuksia, muun muassa rakastamiaan historiallisia romaaneja ja tuli myös palvelleeksi sotilaslääkärinä Englannin armeijassa Etelä-Afrikan toisessa buurisodassa (1899 – 1902). Viimein, nähtävästi amerikkalaisen Collier´s -kustantamon rahakkaan tarjouksen vaikutuksesta, hän antoi lukijakunnalle periksi. Vuonna 1901 ilmestyi todennäköisesti kuuluisin Sherlock Holmes -seikkailu, romaani Baskervillen koira. Se sijoittui ajallisesti ennen Reichenbachin tapauksia ja siinä Watson muisteli ystävänsä kanssa kokemaansa seikkailua Baskervillen sukua kohdannutta kirousta selvittäessään. Romaani on upea sekoitus kummitustarinaa ja salapoliisiromaania ja sen hulppea näyttämö, Dartmoorin usvainen nummi ja brittiläinen herrasmieskartano, ovat pitäneet huolta lukuisten uusintapainosten ja filmatisointien menestyksestä aina näihin päiviin saakka. Lopussa aavekoiran arvoitus ratkeaa, mutta tietenkin mitä jännittävämpien vaiheiden jälkeen.
Varsinainen pommi tuli Baskervillen koiran jälkeen. Vuonna 1902 Doyle julkaisi Aution talon. Strand Magazinen myyjät olivat jäädä hysteeristen ihmismassojen jalkoihin, sillä tarina todisti Sherlock Holmesin paluusta. Muistan elävästi, kuinka Granadan televisiosarjan loppumisen jälkeen kesällä 1985 huomasin Aku Ankka -lehdessä kursoorisen ohimaininnan, että Doyle olisi herättänyt sankarinsa eloon lukijoiden toivomuksesta. Jäin pikkupojan suurella toivolla odottamaan ja kesällä 1988 Yle esittikin Jeremy Brettin tähdittämän Aution talon, alunperin toistakymmentä tarinaa käsittäneen tarinakokoelman, Sherlock Holmesin paluun, ensimmäisen osan. Doyle kirjoitti edellisen lisäksi vielä kaksi tarinakokoelmaa, tosin niiden julkaisutahti oli aikaisempia hitaampi. Viimeinen tervehdys julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana, vuonna 1916, ja sen lopussa Holmes siirtyi aikakauden lopullisesti muuttuessa pois näyttämöltä, vangitessaan uransa lopuksi saksalaisen vakoojan. Sherlock Holmesin tapauskansio vuodelta 1927 piti sitten sisällään Holmesin ja Watsonin viimeiset seikkailut, jotka sijoittuivat ajallisesti ennen Viimeistä tervehdystä. Myös yksi kokopitkä romaani, Kauhun laakso, ilmestyi vuonna 1915. Yhdessä neljä romaania ja 56 lyhytkertomusta muodostavat 60 seikkailua muodostavan kaanonin, kuten tarinoita Sherlock-fanien keskuudessa kunnioittavasti nimitetään.
Doylen elämä kirjailijana oli menestys. Hänet lyötiin ritariksi vuonna 1902, nimellisesti buurisodan ansioittensa perusteella, vaikka eräät ovat arvelleet syyksi Baskervillen koiraa. Buckinhamin palatsissa kyllä seurattiin Sherlock Holmesin seikkailuja. Doylesta tuli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän kirjoitti runsaasti kantaa ottavia artikkeleita ja tiedetään hänen auttaneen myös rikosten selvittämisessä, estämällä syyttömän tuomitsemisen ja oikeusmurhan tapahtumisen. Rakkauskin kukoisti. Doyle oli avioitunut ensimmäisen kerran 1885, mutta vasta toinen avioliitto Jean Elizabeth Leckien (k. 1940) kanssa toi todellisen onnen. Rakkaus oli puhjennut jo ensimmäisen avioliiton aikana, mutta Englannin tiukkojen avioliittolakien vuoksi hän ei voinut ottaa eroa vaimostaan, ennen kuin tämä kuoli tuberkuloosiin vuonna 1906. Doylen katkeruus rakkaudetonta avioliittoa kohtaan on aistittavissa useammastakin Sherlock-tarinasta.
Aikakauden muoti-ilmiö, spiritismi, kiinnosti häntä kovasti ja sitä lisäsi hänen poikansa kaatuminen ensimmäisessä maailmansodassa. Doyle oli vakuuttunut, että spiritismi oli vakavasti otettava ilmiö ja siitä kehittyisi myöhemmin analyyttinen, tieteellinen metodi. Usko oli niin voimakas, että hän kirjoitti aiheesta tutkielman nimeltään Haudantakainen elämä. Testamentissaan hän varasi huomattavan rahasumman sille meediolle, joka valvotuissa oloissa pystyisi ottamaan häneen yhteyttä kuolemansa jälkeen. Rahasummaa ei ole lunastettu.
Henkimaailman olemassaolosta vakuuttuneena Doyle antoi myös huijata itseään kuuluisassa Gottingleyn keijukaisten tapauksessa. Vuonna 1917 kaksi englantilaistyttöä, serkukset, ottivat sarjan valokuvia, jotka esittivät heitä tarkastelemassa metsän keijukaisia tanssimassa, musisoimassa ja ottamassa aurinkokylpyjä. Doyle piti kuvia aitoina ja julkaisi joulukuussa 1920 keijukaisia käsitelleen artikkelin Strand Magazinessa. Painos myytiin välittömästi loppuun ja sitä seurasi laaja keskustelu ilmiön aitoudesta, kuten Doyle oli toivonutkin. Vasta 1980-luvulla, elämänsä ehtoopuolella, serkukset myönsivät väärentäneensä kuvat ja vuosikymmeniä jatkunut kiista ratkesi lopullisesti.
Sinisten ajatusten hautausmaa 