Suomalainen lukijakunta on päässyt tutustumaan Sherlock Holmesin seikkailuihin lukuisten eri laitosten kautta, sillä hahmo oli suosittu maassamme alusta lähtien. Kaksi on kuitenkin ylitse muiden. Salaperäiseksi jääneen kääntäjä O.E. Juurikorven Sherlock Holmesin seikkailut (WSOY) ilmestyivät alunperin jo 1900-luvun alussa ja ne pitävät sisällään kolme ensimmäistä tarinakokoelmaa. Käännöstyö ei ole paras mahdollinen. Vertailu alkuperäiseen englanninkieliseen laitokseen paljastaa, että Juurikorpi on ottanut joukon erivapauksia ja välillä suoraan sanoen kirjoittanut omiaan. Käytetty kieli on kuitenkin herkullisella tavalla hivenen vanhahtavaa ja siinä on havaittavissa takkavalkeatarinoiden lämmin sävy, kuten kustantajan esipuheessa todetaan. Juurikorven versio on se, jolla monet sukupolvet – minä heidän joukossaan – ovat suorittaneet ensitutustumisensa Doylen tarinoihin. Siksi se on kaikista puutteistaan huolimatta rakas.
Kustannusosakeyhtiö Teos tarttui Sherlock Holmesiin vuonna 2010 suomentaja Jaakko Anhavan voimin. Nyt käännettiin kaikki viisi tarinakokoelmaa, yhteensä 56 kertomusta, sekä bonuksena joitakin kaanonin ulkopuolelle jääneitä, keskeneräisiä tai muuten erilaisia Doylen kirjoittamia Sherlock-tarinoita. Tarinakokoelma Sherlock Holmes – Kootut kertomukset on käännöstyönä tarkka ja suomentaja on laatinut myös ansiokkaan esipuheen sekä selitysosan, jossa Holmesin ja Watsonin maailman erikoisuuksia avataan nykylukijalle. Käännöksen pedanttisuudesta antaa hyvän kuvan esimerkiksi seikkailuille annetut uudet suomenkieliset nimet, jotka pyrkivät paremmin vastaamaan tarinoiden sisältöjä, kuin Juurikorven antamat, sadan vuoden saatossa vakiintuneet otsakkeet. Tässäkin kirjoituksessa seikkailujen suomennokset on otettu Anhavan käännöksestä.
Myös kaikki neljä romaania on suomennettu. Niistäkin on tehty useita eri käännöksiä. Omat suosikkini ovat Punaisten kirjainten arvoitus (Lehtikirjakauppa) Outi Pickeringin suomentamana vuodelta 1982, Neljän merkki (Basam Book) Jussi Korhosen uutena käännöksenä vuodelta 2009, sekä Baskervillen koira (WSOY) tuntemattomaksi jääneen kääntäjän toimesta vuodelta 1958. Kauhun laakson suomennosta en ole lukenut ja verrattuna muihin romaaneihin se tuntuu olevan vähiten saatavilla oleva. Ohitan tässä kokonaan ne lukemattomat toisten kirjailijoiden kirjoittamat Sherlock-seikkailut, sillä vaikka joukossa on muutama varsin onnistunut teos, olen luonteeltani siksi puritanisti, että tohtori Watsonin kirjoittamien tarinoiden kokoaja ei voi olla kukaan muu kuin Arthur Conan Doyle itse.
Sherlock Holmesiin tutustutaan usein ensimmäisenä lukemattomien elokuva- ja televisio-sarjojen välityksellä. Guinnessin ennätyskirjan mukaan Sherlock Holmes on maailman näytellyin teatteri- ja elokuvahahmo. Yli 120 vuoden aikana häntä ovat tulkinneet lukuisat tunnetut ja tuntemattomat näyttelijät.Teatteri-sovituksia ja varhaisia elokuvaversioita mestarietsivästä tehtiin jo 1900-luvun vaihteessa ja kirjoittipa Doyle itsekin teatterille suunnatun huippusuositun version Kirjavan nauhan hyytävästä seikkailusta. Amerikkalainen teatterinäyttelijä William Gillette (1853 – 1937) oli tärkeä esikuva tuleville Sherlock-tulkinnoille, yli 1300 teatteriesiintymisellään. Jo hänen tapauksessaan edellä mainitut tavaramerkit deerstalker, savipiippu ja suurennuslasi, astuivat mukaan kuvaan. Myös kuolematon lausahdus ”Aivan alkeita, rakas Watson” (Elementary, my dear Watson) yhdistetään häneen. Alkuperäisissä tarinoissa Sherlock ei koskaan sano näin, eikä niissä mainita deerstalkeriakaan. Sen teki kuuluisaksi alkuperäistarinoiden kuvittaja, englantilainen Sidney Paget (1860 – 1908), joka toi hahmon kuvituksessa esiin piirteitä veljestään ja itsestään – myös deerstalkerin käytössä. Visuaalinen näkemys Holmesista onkin velkaa hänelle. Itsekin kuulun Pagetin ihailijoihin. Kuuluisa kuva Holmesin ja Moriartyn kamppailusta Reichenbachin putouksilla on ehdoton suosikkini ja Pagetin alkuperäispiirrokset ovat haluttua tavaraa Sherlock-entuaistien keskuudessa. Lompakosta täytyy kuitenkin löytyä kahisevaa. Muun muassa edellä mainittu suosikkipiirrokseni myytiin Wikipedian mukaan vuonna 2004 maineikkaassa Southebyn huutokaupassa yli 220 000 dollarin hintaan.
Faneja riivaa runsauden pula, kun äänestyksiä parhaasta Holmesista järjestetään. Usein kaksi tulkintaa nostetaan ylitse muiden: Basil Rathbone (1892 – 1967) loisti Holmesina neljässätoista elokuvasovituksessa vuosien 1939 – 1946 välissä. Toinen ikonisen Holmesin maineessa oleva on edellisessä osassa mainittu Jeremy Brett. Kummankin panosta hahmon myöhempiin tulkintoihin voidaan katsoa merkittäviksi. Itse olen pitkälti edellä mainitun lapsuuden kokemuksen vuoksi jälkimmäisen kannattaja, vaikka toki perustelujakin löytyy. Kuten Rathbone, myös Brett pyrki tekemään hahmostaan mahdollisimman uskollisen alkuperäisille tarinoille. Eroja tulkinnoissa kumminkin on: Rathbonen esittämä Sherlock on rauhallinen ja seesteinen herrasmies kun taas Brettin versio uskaltaa painottaa myös hahmon eksentrisiä piirteitä. Brett vaati pitäytymistä alkuperäistarinoissa, kun taas Rathbonen elokuvien aiheet käsikirjoitettiin pitkälti aikakauden hengen (toinen maailmansota) mukaisiksi. Brettin pieteetti näkyy filmausten käsikirjoituksissa, jotka pyrkivät olemaan hyvin uskollisia aina dialogia, pukeutumista ja kohtauksia myöten. Hänen roolityönsä oli siksi vaikuttavaa, että kaikkiaan 42 Doylen tarinaa kuvattiin vuosina 1984 – 1994. Lopulta heikentynyt terveys johti sarjan päättämiseen. Viimeisissä jaksoissa katsoja ei voi olla laittamatta merkille hauraaksi käyneestä mestarinäyttelijästä välittyvän, suorastaan kuolemaa ennakoivan väsymyksen. Näin ei ollut vielä sarjan ensimmäisellä tuotankokaudella, josta leikatut oheiset kohtaukset tuovat esille Brettin karisman ja energisen näyttelijätyön.
Muutama muukin Sherlock-tulkitsija kannattaa mainita jopa senkin uhalla, että laajan tarjonnan vuoksi mielipiteet helposti jakautuvat. Venäläinen Vasili Livanov (s.1935) esitti mestarietsivää Lenfilmin tuottamissa neuvostoversioissa vuosien 1979 – 1986 välillä. Tulkinta on kautta linjan komeata katseltavaa ja kuultavaa, suotta ei venäläistä elokuvakoulua ole kehuttu: Livanovin tulkinta on slaavilaisen herkkää ja tunteellista, mutta alkuperäishahmon hengelle sopivaa; kuvaus, filmin värit (!), lavastus ja puvustus ovat kautta linjan hyvin tehtyjä, eikä niissä ole monen muun neuvostotuotannon tapaan havaittavissa materiaalipulaa. Vaikka sarja on kuvattu Venäjällä, on katsoja mielestään Englannissa, vaikka toki tarkemmin katsottaessa manner-Euroopan ilmasto ja itäeurooppalainen arkkitehtuuri ovatkin havaittavissa. Eloisa traileri sarjan dvd-version julkaisusta kuvaa hyvin Neuvosto-Holmesin tunnelmia.
Sir Robert Stephens (1931 – 1995) tulkitsi Holmesia vain kerran, ohjaajalegenda Billy Wilderin (1906 – 2002) myöhäistuotannossa Sherlock Holmesin salaisuus. Stephensin rooli ja elokuva ovat kuitenkin monessa mielessä mielenkiintoisia. Vuonna 1970 valmistunut elokuva oli lajissaan ensimmäinen, joka varsin avoimesti pohti Holmesin seksuaalisuutta ja hänen suhdettaan Watsoniin. Wilderin lopputulos oli vakavan draaman ja komedian sekoitus. Tarinoiden mukaan kaksituntinen elokuva oli alunperin yli neljä tuntia pitkä, eikä ohjaaja loppujen lopuksi keksinyt, kummalle puolelle elokuvaa oikein veisi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana elokuvassa vilahtaa sir Christopher Lee (1922 – 2015), joka tulkitsee loistavalla tavallaan Sherlockin veljeä Mycroftia (kts. aikaisempi kirjoitukseni Leesta täältä). Miklós Rózsan (1908 – 1995) säveltämä musiikki täydentää elokuvan tunnelman (Traileri).
Puhtaasti komedian linjalla on vuonna 1988 valmistunut Holmes hölmöilee, jossa sir Michael Cainen (s. 1933) esittämä Holmes paljastuu juopoksi uhkapeluriksi ja naistennaurattajaksi. Todellinen mestarietsivä on Watson, jota lähinnä vakavista rooleista tunnettu Ben Kingsley (s. 1943) tulkitsee ottein, jotka osoittavat, ettei komedia ole hänelle tuntematon näyttelemisen muoto. Roolien sekoittuminen on nautinnollista katsottavaa ja elokuva sisältää lukuisia herkullisia hetkiä, kun tumpelo Holmes yrittää harrastaa deduktiivista päättelyä. Caine hoitaa roolinsa tuttuun tapaan pilkettä silmäkulmassa ja kulmakarvojaan vihjailevasti nostellen (Traileri).
Uudemmista tulkinnoista mainitsemisen arvoinen on vuonna 2002 valmistunut BBC:n televisioelokuva Sherlock Holmes: tapaus silkkisukka. Rupert Everettin (s. 1959) tulkitsema Holmes on upea sekoitus arroganttia snobia, laiskanpulskeaa taiteilijasielua ja raukeata narkomaania. Lopputulos tuottaa uuden, mutta silti alkuperäistarinoille uskollisen Sherlock-tulkinnan. Elokuva on lukuisten piiloviittausten pohjalta kunnianosoitus Doylen alkuperäistarinoille, vaikka siinä tarinoista puuttuvaa sarjamurhaajaa etsitäänkin. Alkuperäistarinoiden mestarietsivä luottaa erityisesti mestarilliseen päättelyynsä. Siksipä vuonna 2009 valmistunut Robert Downey Jr:n (s. 1965) tähdittämä Sherlock Holmes, ja sen pari vuotta myöhemmin valmistunut jatko-osa Sherlock Holmes: The Game of Shadows, muutti konseptin uusille urille, tekemällä Holmesista toimintasankarin. Lopputulos on kepeää, mutta viihdyttävää toimintaseikkailua, jahka katsoja on toipunut alkujärkytyksestä: Sherlock Holmes toimintasankarina, onko mikään enää pyhää?!? Erityismaininnan ansaitsee viktoriaanisen maailman kuvaus steampunkista tutuilla pastisseilla sekä ”Leijonakuningas” Hans Zimmerin (s. 1957) loistava musiikki, joka tuntuu aina sopivan kohtaukseen kuin kohtaukseen. Watsonia esittävä Jude Law (s. 1972) on juuri sopiva vastapeluri Downey Jr:n maaniselle ja itsetuhoiselle Holmesille. Suurta suosiota saavuttaneet elokuvat saanevat piakkoin myös kolmannen osansa (Traileri).
Erittäin mielenkiintoinen ja jälleen uusia näkökulmia aiheeseen tältä vuodelta tarjoaa sir Ian McKellenin (s. 1939) Sherlock-tulkinta elokuvassa Mr. Holmes. Se sijoittuu ajallisesti vuosikymmeniä Viimeisen kumarruksen jälkeen, jolloin eläkkeelle Sussex Downsiin mehiläistensä pariin vetäytynyt mestarisalapoliisi vielä kerran houkutellaan ratkaisemaan viimeiseksi jäävää arvoitusta. Holmes on jo yli yhdeksänkymmentävuotias, kärsii muistinmenetyksistä ja aavistelee loppunsa koittavan. Taloudenhoitajan nuoren pojan kanssa alkanut ystävyys kuitenkin vahvistaa vanhuksen mieltä. Elokuvassa on elämänmakuisia, lämpimiä ja koskettavia hetkiä, joita filosofiaa opiskellut ohjaaja Bill Condon (s. 1955) on osannut hyödyntää loistavalla tavalla (Traileri).
Esittely olisi puutteellinen, ellei siinä mainittaisi myös vuonna 2010 alkanutta, BBC:n tuottamaa televisiosarjaa Uusi Sherlock. Käsikirjoittaja/tuottajakaksikko Mark Gatissin (s. 1966) ja Steven Muffatin (s. 1961) ansioiksi on luettava rohkea visio tuoda salapoliisi viktoriaanisesta ajasta nykyaikaan. Doylen alkuperäistarinoiden hengessä tehty sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa ja neljäs on suunnitteilla vuodeksi 2017. Sitä ennen faneja hemmotellaan tammikuussa sekä elokuvateattereissa että televisiossa näytettävällä erikoisjaksolla – joka sijoittuu tarinoiden alkuperäiseen aikaan 1800-luvun lopulle! Sarjasta tuli hetkessä suosittu ympäri maailmaa ja pääosaa esittävästä Benedict Cumberbatchista (s. 1976) tähti ja seksisymboli, jonka edessä tuntuvat polvistuvan kaikki. Uusi Sherlock oli myös ensimmäinen suuri sosiaalisen median aikakauden Sherlock-ilmiö, kuten lukuisat asialle omistautuvat sivustot, vlogit ja muut videot sekä keskustelupalstoilla käyty keskustelu osoittavat. Tätä ovat myös sarjan tekijät käyttäneet loistavalla tavalla hyväkseen, ohjaten fanikunnan kiinnostusta sarjaa kohtaan erilaisin tempauksin. Ainakin deerstalker-lakkien myynti on lähtenyt kovaan nousuun. Uusi Sherlock sai välittömästi myös amerikkalaisen kopion, kun Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä Holmes NYC (engl. Elementary). Siinä Sherlock on New Yorkiin muuttanut Scotland Yardin entinen neuvonantaja, joka yrittää päästä eroon huumeongelmastaan. Watson on tällä kertaa vaihtunut sukupuoleltaan naiseksi. Jonny Lee Millerin (s. 1972) ja Lucy Liun (s. 1968) tähdittämät seikkailut eivät ole vakuuttaneet, vaikka konsepti on mielenkiintoinen. Eläytyminen hahmoihin ontuu.
Mikä tekee Sherlock Holmesista niin suositun hahmon, että hän on jo kolmella eri vuosisadalla saanut sukupolvet tutustumaan seikkailuihinsa, eikä suosion loppumiselle näy edelleenkään merkkejä? Jaakko Anhavan mukaan Arthur Conan Doyle oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan: Salapoliisitarinoita oli jo tehty mm. Poen toimesta, joten Doylella oli olemassa pohja jonka päältä ruveta kehittämään vastasyntynyttä kirjallisuuden lajityyppiä. Hänen omat lisäyksensä tarinoiden rakenteeseen edellä mainittuine rakennettuine juonilankoineen sekä lukijoihin vetoavan kertojaminän lisääminen osoittautuivat ratkaiseviksi. Fiktiivisenä hahmona hän oli teollistumisesta syntyneen populaarikulttuurin ensimmäisiä maailmanlaajuisista ilmiöitä, jota varmasti uusi taiteenmuoto, elokuva, omalta osaltaan tuki. Hahmosta kertovat tarinat levisivät nopeasti aikakauden yleistyvien medioiden, sanomalehtien ja painetun kirjallisuuden, välityksellä englanninkielisen maailman ulkopuolelle. Sitä edesauttoi lukutaidon voimakas kasvu. Sherlock Holmesille, salapoliisikirjallisuuden arkkityypille, oli sosiaalinen tilaus.
Holmesin seikkailujen miljöö on varmasti toinen ratkaisevasti suosioon vaikuttanut tekijä. Myöhäis-viktoriaaninen ja edwardiaaninen maailma, Lontoon sumuiset kadut kaasulyhtyineen ja hevosajureineen, pukeutuminen, tavat sekä aikakauden risteymäkohta modernin maailman ja mailleen painuvan vanhan maailman välissä ovat varmasti kiehtoneet lukijoita ja elokuvien yleisöä. Holmesin seikkailujen aikakausi oli belle époqueksi kutsutun, kultaisten aikakauden, viimeisiä hetkiä. Halki 1800-luvun jatkunut luonnontieteiden kehitys oli johtanut kautta läntisen maailman optimistiseen kehitysuskoon. Tieteen ja järjen uskottiin yleisesti johtavan ihmiskuntaa kohti valoisaa tulevaisuutta. Positivismin aallon humalluttamat ihmiset herätti karmeaan krapulaan syksyllä 1914 syttynyt ensimmäinen maailmansota. Tämän käsitti myös Doyle, joka sijoitti Holmesin jäähyväisseikkailun, Viimeisen kumarruksen, elokuuhun 1914, suursodan aattoon. Tarinan lopussa Holmes ja Watson toteavat aikakauden lopullisesti muuttuneen ja viettävät yhteisen hetken muistellen vanhoja hyviä aikoja. Lopuksi he poistuvat ”näyttämöltä” hevosajurien sijaan autolla, uuden vuosisadan symbolilla. Doylella oli pelisilmää pitää sankarinsa vanhan aikakauden edustajana ja tulevat lukijat ovat olleet hänen kanssaan samaa mieltä. Holmesin maailma tuntuu omaamme verrattuna rauhalliselta, hitaalta ja selkeältä, toisin sanoen turvalliselta ja hallittavalta, joten kirjoihin tarttuu jo pelkästään eskapisimin vuoksi.
Oma lukunsa on hahmo itsessään. Sherlock Holmesissa on monia sellaisia ominaispiirteitä, jotka miellämme ajattomiksi. Hän on esikuvallinen sankari, heeros, aikakautensa nietzscheläisiä yli-ihmistulkintoja edustava verraton ajatuskone, taiteellinen nero, josta huokuu myös nousevan luonnontieteellisen maailmankuvan prometeusmaisia piirteitä. Kylmän ja välillä etäisen ulkokuoren alta paljastuu myös toinen Holmes, jolta löytyy vankkumatonta oikeudenmukaisuutta ja joskus myös hitunen inhimillistä lämpöä – erityisesti ainoaa ystävää, tohtori Watsonia kohtaan. Toisin sanoen Sherlock Holmes on mielenkiintoinen, värikäs persoona, eksentrikko, jonka edesottamuksia niin tarinoissa kuin valkokankaallakin on nautinnollista seurata.
Eksentrismiin liittyy läheisesti myös ulkopuolisuuden tunne, jollaisia meistä jokainen käy jossain elämänvaiheessaan lävitse. Niinpä Holmesin hahmoon voi huolimatta sen outoudesta myös turvallisesti samaistua. Tämä käy ilmi esim. edellä mainitun Uuden Sherlockin suosion yhteydessä: Holmesin aseksuaalinen ja ulkopuolinen käyttäytyminen kiinnostaa niin perusheteroja kuin sateenkaariliikettä, jotka aivan oikeutetusti ovat ottaneet hahmon sankarikseen. Sherlock Holmesin yli sata vuotta kestäneen suosion aikana hahmon avulla on voitu kuvata erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja ottaa myös kantaa. Vaikka meediot eivät ole Arthur Conan Doyleen yhteyttä saaneetkaan, hän yhteiskunnallisesti kantaa ottavana olisi varmasti monesta asiasta samaa mieltä, ja erityisesti ylpeä luomuksestaan, joka tuntuu paitsi säilyttäneen ikoniset ominaispiirteensä, myös muuttuneen aikakausien mukana.
Sinisten ajatusten hautausmaa 