Porvarillisen perhe-elämän paljastus – ja teloitus – runolliseen näytöstyyliin

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Arvio: 4 / 5 tähteä

Tämän romaanin arvioimiseksi teen aluksi pienen ekskursion erääseen toiseen teokseen sekä pienen aikamatkan vuosikymmenen päähän.

Pian yliopisto-opinnot aloitettuani päätin osoittaa maailmalle kuulumisestani niin sanottuun älymystöön, lukemalla maailmansotien välisen ajan seksuaalimystikon, David Herbert Lawrencen (1885 – 1930) pääteoksen Lady Chatterlyn rakastaja. Aikoinaan sensuurin kynsiin joutunut kohuromaani kertoo Chatterleyn Lady Constancesta, joka aistittomaan ja nähtävästi myös impotenttiin mieheensä Sir Cliffordiin kyllästyneenä kääntyy tarpeissaan kartanon riistanvartijan, Mellorisin, puoleen.

Lawrencen romaanin voi kiistatta laskea modernin aistillisen eroottisen kirjallisuuden klassikoksi. Kirjan ansiot luokkarajat ylittävän kielletyn rakkauden ja eroottisen aistillisuuden kuvaamisessa ovat kiistattomat, varsinkin kun pitää mielessä julkaisuvuoden 1928. Skandaali oli puritaanisessa Englannissa valmis, eikä kirjaa julkaistu siellä kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Lawrencea on pidetty harhaan johtavasti vapaan rakkauden esitaistelijana. Painopiste tuntuu pikemminkin olleen miehen ja naisen välillä vallitsevan, todellisena pidetyn rakkauden vahvistaminen. Luulen, että kirja vaikutti myös minuun, toisaalta vahvistaen omia näkemyksiäni erotiikan henkisyydestä, läheisyydestä sekä antautumisen iloista ja peloista toiselle, mutta myös fyysisen läheisyyden tarpeen merkityksestä täysivaltaisen ja tyydyttävän ihmiselämän ja parisuhteen kontekstissa. Erotiikkaan, erityisesti yhteisön hyväksymään erotiikkaan, liittyy siksi paljon erilaisia valta- ja tulkintanäkemyksiä, salamerkityksiä sekä katseelta piilossa olevaa kontrolloinnin tarvetta, että siinä rytäkässä subjekti tuntuu jäävän omine tarpeineen vallitsevien arvokäytäntöjen jalkoihin. Eikö eroottisen kokemisen pitäisi tapahtua jokaisen omista lähtökohdista, toinen toistemme tarpeita kunnioittaen?

Kaunokirjallisena kuvauksena Lady Chatterleyn rakastaja oli varsin haastavaa luettavaa. Teoksen kolmesataa sivua etenivät hitaasti, sillä Lawrence halusi kuvata Constancen henkilökohtaisia kokemuksia, aistillisuuden ja hekuman täytteisiä hetkiä riistanvartija Mellorisin kanssa, sekä toisaalta niiden jälkeisiä syyllisyyden ja häpeän tuntemuksia, joita salarakkauden harjoittaminen hänessä herätti. Käytetty kieli oli hyvin runollista, aistikasta, hetkessä syntyviä impressioita kuvailevaa, mutta välillä juuri siitä syystä vaikeaselkoista. Asiaa pahensi kielen tietynlainen vanhahtavuus, tekstistä esiin tunkeva naivismi. Lisäksi romaani ei tuntunut etenevän juuri lainkaan, vaan poukkoili Constancen hekuman ja syyllisyyskohtauksien välillä, kartanon loisteliaissa kulisseissa, metsänvartijan mökissä tai jossain siltä väliltä. Jonkinlainen päätös sentään saadaan kirjan lopussa, jossa ajallisesti myös siirrytään eteen päin, Constancen tehdessä henkilökohtaiset ratkaisunsa.

Lady Chatterleyn rakastajasta on tehty useita elokuva-versioita. Eräs parhaista on ranskalainen (!) vuoden 2006 versio, jossa intohimoisesta rakkaudesta nauttivat Marina Hands ja Jean-Louise Coulloc´h. Kuva: Maia Films / Kino.

Lady Chatterleyn rakastajan lukemisesta on nyt yli kymmenen vuotta. Vaikka Lawrencen toinen kuuluisa romaani, Poikia ja rakastajia, tuli sittemmin SPR:n kirpputorilta kirjahyllyyn hankittua, on se jätetty suosiolla odottamaan parempia aikoja. Ajatuksena on ollut, että symbolisemman kaunokirjallisuuden lukijana minun täytyy vielä kasvaa henkisesti.

Mahtaisiko nyt olla henkisen kasvun paikka? Helvi Hämäläisen (1907 – 1998) pääteos Säädyllinen murhenäytelmä käveli äskettäin vastaan Helsinkiläisen antikvariaatin hyllyltä edulliseen viiden euron hintaan. Kysyntä kohtasi tarjonnan: Tässä oli se kuuluisa eroromaani, Helvi Hämäläisen tilitys rakkaussuhteestaan kirjailija Olavi Paavolaiseen (1903 – 1964). Kun vielä tiesin, että kirjassa esiintyi toisiakin aikakautensa tunnistettavia kulttuuripersoonia ja oli aiheuttanut tämän vuoksi valtavan kohun, olin heti valmis kaunokirjalliselle ”seitsemän päivää” –lukijamatkalle. Vaan kuinkas sitten kävikään? Löysinkö erokirjoille tyypillistä peitettyä katkeruutta, syytöksiä, herkullisia inteemejä paljastuksia; panurajalamaista kommentointia epäonnistuneen suhteen selittämiseksi? En löytänyt. Sen sijaan ensimmäiset 50 sivua luettuani havaitsin löytäneeni uudelleen Lawrencen.

Helvi Hämäläistä on sanottu oman sukupolvensa suurimpiin runoilijoihin ja kirjailijoihin kuuluvaksi. Hän aloitti kirjailijana jo 1930-luvun alussa ja voitti Finlandia-palkinnon vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1988. Kirjallisen uran alkutaipaleen merkittävä innoittaja ja tukija oli Olavi Paavolainen ja tämän ympärille ryhmittyneet tulenkantajat, itsenäisen Suomen ensimmäinen modernistinen kirjallinen liike. Tulenkantajissa palvottiin Lawrencea suurena sukupuolisuhteiden vapauttamisen profeettana. Erityisesti Paavolainen koki hänet merkittäväksi. Ei siis ihme, jos Hämäläinen itsekin sai vaikutteita Säädylliseen murhenäytelmään juuri Lawrencelta, ja vaikka suoraa todistusaineistoa tästä ei olekaan, voisi romaanin kirjallisen tyylin kuvitella olleen tarkoitushakuinen, tyyliltään Paavolaiselle suunnattu, siis sellainen, jossa vanhaa rakastajaa lähestyttiin hänen oman suosikkikirjailijansa luoman kirjallisen esitystavan kautta.

Helvi Hämäläinen ja Olavi Paavolainen talvisodan loppuvaiheessa kevättalvella 1940. Kuva: Panu Rajalan OP elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään. (WSOY).

Säädyllinen murhenäytelmä ilmestyi keväällä 1941, juuri jatkosodan kynnyksellä. Ajallisesti se sijoittuu 1930-luvun loppuun, Tsekkoslovakian kriisin aikoihin, jolloin Hämäläisen ja Paavolaisenkin romanssi eli kukoistuskauttaan. Romaani kuvaa kahden helsinkiläisen akateemisen pariskunnan elämää kaupungissa, maalaiskartanossa sekä kesäasunnolla, ajallisesti noin vuoden verran. Tohtori ja hänen sisarensa Naimi, sekä heidän aviopuolisonsa, Elisabet ja Artur, muodostavat pariskuntina toisaan välillisesti koskettelevan kuvaelman erilaisista ihmisistä erilaisine keskinäisine ihmissuhteineen.

Romaanin kaunokirjallinen kuvaus on sanalla sanoen hengästyttävää. Eipä tule mieleen yhtään toista saman aikakauden suomalaista kirjailijaa, joka olisi Lawrencen tavoin pyrkinyt kuvaamaan hetkeä, päänsisäisiä tuntemuksia ja ympäröivää miljöötä yhtä intensiivisellä, adjektiiveja vilisevällä pieteetillä – ja edellä mainitun kirjailijan saavutukset ylittäen. Säädyllistä murhenäytelmää on vaikea arvioida mitään toista kotimaista romaania vasten. Melkein runoudeksi muuttuva kuvaus on lajissaan siksi harvinaista. Lukijalle tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia, sillä kvaliteetteja vilisevä, selittävä teksti, joka välillä intoutuu toistamaan itseään ja siirtymään hetkessä henkilöstä ja paikasta toiseen, on haasteellista hahmottaa. Romaani, joka täydellisenä, sensuroimattomana versiona, on yli 500 sivua pitkä, vaatii lukijalta aikaa ja kärsivällisyyttä. Samalla se todennäköisesti rajaa lukijat voimakkaasti kahteen leiriin.

Teoksessaan Hämäläinen suorittaa porvarillisen perhe-elämän tyhjänpäiväisten kulissien paljastamisen ja  teloittamisen runollisella näytöstyylillä. Ihmisten tyhjät luonteet revitään auki: He eivät ole aitoja, he pitävät yhteiskuntaluokkansa tavan mukaisesti yllä kulissielämää, jossa ei ole lupa olla sellainen kuin haluaisi olla. Tohtorin ja Elisabethin välinen avioliitto on kaavoittunut pelkäksi keskinäisten vakiintuneiden tapojen ja käyttäytymisen mosaiikiksi: platoniseksi ja kuivaksi, vaille merkitystä. Lady Chatterleyn kohtalo väijyy heidän yläpuolellaan, mutta missä Constance ajautuu molemmin puolin merkitykselliseksi koettuun suhteeseen riistanvartijansa kanssa, Tohtori lankeaa nuoruuden kauneuden palvonnassaan suhteeseen naapuritalon palvelustytön kanssa, vailla ilman sen suurempia henkilökohtaisia intohimoja. On vain esteettistä kauneuden palvontaa. Elisabetin Hämäläinen kuvaa naiiviksi, vailla omaa henkilökohtaista tahtoa olevaksi kotirouvaksi, jonka yritykset selittää ja ratkaista aviomiehensä hairahdus ovat enemmän tai vähemmän sidottuja onnettoman avioliiton kulissien ylläpitämisen jatkamiseksi. Lopputuloksena on makaaberi ja lukijan kannalta toistuvasti ahdistavalta tuntuva kolmiodraama, jossa kulisseja ylläpitävä pariskunta ratkoo keskinäisiä välejään kaihertavan suhteen probleemaa vailla todellista rakkautta tai intohimoa, mekaanisesti ja turvallisiksi koettujen tapojen mukaan.

Kirjan toinen aviopari, Naimi ja Artur, muodostavat säikeen kirjailijan ja Olavi Paavolaisen välille. Hämäläisellä itsellään oli kolmekymmentäluvun jälkimmäisellä puolella suhde Paavolaiseen ja nähtävästi myös vakavia haaveita avioliitosta. Sellaista ei kuitenkaan narsistisen ja ambivalentin Paavolaisen kanssa voinut kuvitella. Viimeinen pisara olivat ne lukuisilta naisilta saadut rakkauskirjeet, joita tämä luki Hämäläiselle ääneen. Hän poimi omat kirjeensä ja lähti – omien sanojensa mukaan ainoana naisena joka uskalsi jättää Olavi Paavolaisen.

Lieneekö tarina todellisuudessa ollut ihan näin dramaattinen, mutta se omalta osaltaan kuvaa hyvin Hämäläisen suhdetta Paavolaiseen. Ennen eroa hän oli siksi sitoutunut mieheen tavalla, jonka moni saattaisi tulkita vapaaehtoiseksi nöyrtymiseksi narsistisen ja itsekeskeisen persoonan oikkujen armoille. Tämä tulee hyvin ilmi romaanin Naimissa, joka kaksikymmentä vuotta avioeron jälkeen palaa takaisin ex-miehensä Arturin luo ja alistuu samalla tavalla tämän armoille. Pariskunnan keskinäisten välien selvittely kannakselaishuvilassa on kuin toisinto Hämäläisen ja Paavolaisen romanssista, jossa keskeisenä näyttämönä toimi Paavolaisen kotitila Vienola Kivennavalla. Hämäläinen pohtii Naimin kautta itseään, miksei pystynyt elämään erossa Paavolaisesta, vaan toistuvasti, verisesti loukattunakin, aina palasi tämän luoksi. Artur saa kirjassa tuomion, jonka Hämäläinen antoi myöhemminkin Paavolaisesta: ikuisesti tyydyttymätön Narkissos.

Kaisa Rastimo ohjasi Säädyllisestä murhenäytelmästä vuonna 1998 teatterielokuvan, jossa pääosaa tulkitsi Ville Virtanen. Kuva: Elokuvan mainosjuliste.

Entä Lawrencen romaanien todellinen innoittaja: intohimo ja rakkaus? Jos Säädyllinen murhenäytelmä pitää sisällään intohimoa, on se luonteeltaan hyvin latenttia: Tohtorin ihastus palvelustyttöön ei ole esteettistä hurmiota syvällisempää; Naimin uudelleen ryöpsähtänyt kiinnostus entistä miestään kohtaan on pikemminkin pitkän riippuvuussuhteen analyysia, kuin uudelleen viriävää kiinnostusta miestä kohtaan. Rakkautta Hämäläinen ei kirjassaan käytä todellisena motiivina kertaakaan. Naimin tapauksessa se on aistittavissa tekosyyksi Arturin uhrautuvalle hoivaamiselle ja palvomiselle.

Sen sijaan estetiikka, kauneuden palvonta, kertautuu Säädyllisessä murhenäytelmässä useasti: Tohtori palvoo nuoruutta; Naimi vanhan rakkautensa nuoruuden maskuliinisuuden muistoa; Artur itseään ja Elisabet kulissien ylläpidosta saatavaa järjestystä elämässään. Elisabetin perimmäinen luonteen heikkous on itsenäisyyden puute; Naimilla riippuvuus; Tohtorin pinnan alle kätketty pakottava eroottinen pakko naamioituu esteettiseksi ihailuksi; Arturilla ihailu kääntyy ympäri, omaan itseensä. Pystyisivätkö tällaiset ihmiset, kauneuden palvonnassaan ja edellä mainittuine puutteineen todellisuudessa rakastamaan vilpittömän intohimoisesti ketään toista? Todennäköisesti eivät.

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on lawrencilainen romaani ilman tärkeitä lawrencilaisia painotuksia, ja siksi merkittävä. Hämäläinen kuvaa julmalla tavalla siksi tutunomaisia ihmistyyppejä, jollaisia hän löysi 1930-luvulta ja jollaisia itse kukin löytää omasta ystäväpiiristään – jos vain uskaltaa tunkeutua kulissien lävitse.

Romaanin kätkettynä tarinana siitä välittyy kaiken kokeneen ja nähneen työläiskirjailijan tilitys Suomen itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä, luokkarajoja ylläpitävästä yhteiskunnasta, jossa feministiksi tunnustautuvalla, yksin elävällä ja lapsensa itse elättävällä naisella ei ole ihmisarvoa. Tämän Helvi Hämäläinen koki henkilökohtaisesti ja romaanin lopussa se on varattu myös nuoren palvelustytön kohtaloksi: Elämä porvarisperheessä jatkuu dramaattisen välinäytöksen, säädyllisen murhenäytelmän jälkeen, pinnallisten ja kaavamaisten käyttäytymistapojen mukaisesti. Ainoa uhri on palvelustyttö, jonka todellisia tuntemuksia Tohtoria kohtaan ei tuoda missään vaiheessa esiin. Hänet on yhteiskunnallisen asemansa vuoksi tuomittu hiljaisuuteen – jopa kohtalotoverinsa Hämäläisen romaanissa. Päätöksen on täytynyt olla kirjailijan tietoisesti tekemä.

Tällaisesta romaanista merkityksellisempien parisuhteiden saarnaamista harrastanut apostoli Lawrence olisi pitänyt. Lukijan matka oli pitkä, mutta se kannatti. Hämäläisen myöhemmin kirjoittama, ja vasta 1990-luvulla julkaistu, jatko-osa Kadotettu puutarha kiinnostaa, mutta katsotaan, saataisiinko sitä ennen Poikia ja rakastajia luettua alta pois.