I’m in heaven… Everybody knows me now… David Bowie In Memoriam (1947 – 2016)

Thin White Duke oli David Bowien alter egoista jäätävin: Toiselta planeetalta saapunut langanlaiha avaruusolento mustan soulin ja funkyn maailmassa 1975-1976.

Varhain tänä aamuna matkapuhelin soi. Nuorempi ystäväni, jonka kanssa olin jo yli vuosikymmen sitten jakanut yhteisen mielenkiinnon kohteen, ilmoitti koskettavalla tavalla idolimme poismenosta: David Bowie on kuollut. Seurasi epäusko, järkytys ja nopea vilkaisu Twitterin uutistulvaan, joka vahvisti tiedon. Mestari oli nukkunut pois vain pari päivää 69 vuotta täytettyään, rauhallisesti kotonaan perheensä ympäröimänä, puolitoistavuotta kestäneen, syöpää vastaan käydyn taistelun uuvuttamana. Koska ystäväni oli saanut tehtäväkseen laatia nekrologin Soundi-lehteen, keskustelimme vilkkaasti yhteisestä innoittajastamme ja hänen merkityksestään paitsi rockmusiikille, myös henkilökohtaisesti.

Tuskinpa kukaan toinen musiikin tekijä on ollut allekirjoittaneelle yhtä merkittävä kuin David Bowie, tai David Robert Jones (1947 – 2016), millä nimellä hänet kastettiin pian syntymänsä jälkeen, tammikuun 8. päivänä 1947. Merkitys musiikillisten, taiteellisten ja tyylillisten raja-aitojen ylittäjänä oli vertaansa vailla: Reitti kulki postflowerpowerin kyllästämästä folkista ja progesta glamrockin, soulin ja funkyn, varhaisen konemusiikin, protopunkin, discon ja stadionrockin kautta hard rockiin, teknoon, industrialistissävyitteiseen jungleen ja aikuisrockiin. Viimeiseksi jääneellä, viime viikonloppuna julkaistulla Blackstar-albumilla käsittelyvuorossa oli jazz. Samalla kiteytyi myös vuosikymmenen saatossa muodostunut synteesi aikaisemmasta musiikillisesta kokeilusta David Bowie-rockina, mikäli tällainen luonnehdinta on juuri nyt sallittua.

Bowie myös kirjoitti ja maalasi, esiintyi elokuvissa ja teatterissa, sekä määritteli coolin popmuodin vuosikymmeniksi tavalla, jota herkeämättä kopioitiin. Populaarikulttuurin elävistä ikoneista hän oli eräs suurimmista, ellei peräti suurin. Siinä missä monet hänen ikäkautensa rokkariveteraanit ovat jähmettyneet lähinnä vanhojen levyjensä teemojen toistelijoiksi, Bowie etsi loppuun saakka uusia musiikillisia ratkaisuja ja tyylisuuntia.

Hunky Dorylle nauhoitettu Life on Mars? on usein valittu kaikkien aikojen kauneimmaksi popkappaleeksi.

Bowien merkitys musiikin tekijänä on siksi käsittämättömän hieno, että tekisi mieli hypätä aihepiirin ylitse kokonaan ja keskittyä lähinnä hänen henkilökohtaiseen merkitykseensä itselleni. Jo nyt muistopuheissa on kierrätetty klassisia vertauksia rockin kameleontista poprockin mozartiin ja picassoon. Olisi kuitenkin suuri vääryys hänen muistoaan kohtaan, ja hänen musiikkinsa merkityksestä allekirjoittaneelle, olla kronologisesti mainitsematta hänen merkittävimpiä levytyksiään, erityisesti hänen 1970-luvun tuotantoansa Hunky Dorysta vuodelta 1971 aina Scary Monstersiin, vuoteen 1980 saakka ulottuvalla kiihkeän luomisen kaudella.

Glamrokkari David Bowie ca 1972.

Hunky Doryn beatlesilaista rimmailua seurasivat The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972) ja Aladdin Sane (1973), joilla Bowie vakiinnutti maineensa glamrockin kuninkaana. Ziggy Stardustista tuli Bowien ensimmäinen dobbelgänger, kosminen rockprinssi, jonka androgyyninen, pukeutumiseltaan vaikutteita kauko-idästä saakka ammentanut tyyli sekä jäätävä lavashow vakiinnuttivat Bowien elinikäisen maineen. Jäähyväiset glamrockille koettiin mahtavalla, dystooppisella tulevaisuudenkuvauksella Diamond Dogs (1974), joka jo aavisteli tulevaa amerikkalaisen musiikkikulttuurin vaikutusta. Se materialisoitui Young Americansissa (1975), ensimmäisessä todellisessa valkoihoisen julkaisemassa soul-levyssä, vaikka Bowie siitä käsitystä  ”muovisoul” käyttikin. Levy oli tärkeä avaus paitsi soulin ja rockin, myös mustien ja valkoisten musiikintekijöiden lähentymiselle.

Young Americansia seurasi osittain samoissa pastisseissa ja funkyssa syvällä uinut, mutta kiskoilla kovaa kulkenut Station to Station (1976), jonka nimibiisin kuunteleminen aiheuttaa edelleen voimakkaita sydämen tykytyksiä. Tykytyksiä oli luvassa lisää seuraavien kolmen, yhdessä Roxy Musicista tutun Brian Enon (s. 1948) kanssa tuotetun albumin yhteydessä. Pääosin Länsi-Berliinin eristyksissä syntyneiden Lown (1977), Heroesin (1977) ja Lodgerin (1978) muodostama, konemusiikkia ja rockia yhdistelevä triptyykki on modernin rockin käsite. Jälkikirjoituksena edelliseen toimi upea Scary Monsters, jonka punkdisco-vaikutukset päättivät hurjan luomiskauden.

Klassinen ”business Bowie” -look vuodelta 1983.

Kymmenen albumia yhdeksässä vuodessa! Lukuunottamatta väliin mahtuvaa mitätöntä coverilevyä Pinups (1973), muodostavat kaikki edellä mainitut levyt unohtumattoman osan musiikin ja rockin historiaa. Tunnuslauseeksi tuolloin muodostui upean slogan ”On olemassa vanha aalto ja on olemassa uusi aalto. Ja on David Bowie”. Nämä levyt jokaisen itseään kunnioittavan musiikin harrastajan pitää ainakin kerran elämässään kuunnella.

David Bowien ura käsitti kuusi vuosikymmentä. Jo varhain 1960-luvulla hän soitti lukuisissa eri bändeissä, mutta menestys antoi odottaa itseään. Ensimmäinen listahitti ja samanniminen albumi Space Oddity näki päivänvalon kuulentojen varjossa vuonna 1969. Nirvanan Kurt Cobainin (1967 – 1994) myöhemmin uudelleen esittämä The Man Who Sold The World  samannimiseltä albumilta vuodelta 1970 jatkoi musiikillisten tyylien kokeilemista raskaamman rockin suunnalta, ennen seuraavana vuonna ilmestynyttä Hunky Dorya.

Taiteellisesti merkittävän 1970-luvun jälkeen oli vuorossa ”business Bowien” 1980-luku. Chicin Nile Rodgersin (s. 1952) kanssa yhteistyössä syntynyttä  Let’s Dance-albumia seurasi maailmanlaajuinen suosio, tehden hänestä supertähden ja monimiljonäärin, jolla oli varaa hengailla toisten supertähtien, kuten Tina Turnerin (s. 1939) ja Mick Jaggerin (s. 1943) kanssa, sekä ansaita hävyttömästi rahaa erilaisilla tuotemerkeillä, kuten Pepsi-mainoksilla. Taiteellisesti vuosikymmen oli kuitenkin todellista vuoristorataa, kuten keskeneräiseltä kuulostava Tonight (1984), tuottamisella tuhottu ja faneille avunhuudoksi suunnattu Never Let Me Down (1987) sekä musiikillista uskottavuutta epätoivoisesti kalastellut hard rock-kokeilu Tin Machine I ja II osoittavat. Viimeiseksi mainittua albumia Bowien tuolloinen levy-yhtiö EMI ei edes suostunut julkaisemaan.

Ei David Bowien 1980-luku ollut kokonaan vailla onnistumisia. Esimerkiksi Loving the Alien on upea helmi muuten keskenkertaisella Tonight-albumilla, myös videona.

Yhdeksänkymmentä-luvulle siirryttäessä Bowieta pidettiin yleisesti entisenä tähtenä, mutta kuten vuosikymmenen puoliväliin mennessä julkaistut, tyylillisesti toisistaan täysin erilaiset The Buddha of Suburbia (1991), Black Tie White Noise (1993) sekä 1.Outside (1995) kiistattomasti osoittavat, Bowien aika kokeilevana ja uutta etsivänä artistina ei ollut suinkaan ohitse. Samoihin aikoihin hänen merkityksensä musiikin saralla arvioitiin tärkeäksi. Bowie siirtyi rockin kaanoniin juhlittuna, keski-ikäisenä, edelleen vakituisesti musiikkia tekevänä taiteilijana. Instituutio nimeltä David Bowie syntyi.

Bowien pitkä ura ja sen varrelle mahtuvat lukuisat kokeilut erilaisten musiikillisten tyylisuuntien parissa ovat tehneet hänestä esikuvan ja innoittajan toisille taiteilijoille.  Hän mahdollisti lukuisten rockilmiöiden ja tyyleiltään hyvin erilaisten esiintyjien esiinmarssin. Niinkin erilaiset artistit kuin Sex Pistols, Elton John, U2, R.E.M., Michael Jackson, Kiss, The Cure, Madonna, Pet Shop Boys, Annie Lennox, Marilyn Manson, Lady Gaga, unohtamatta tietenkään kovia kotimaisia, kuten Heikki Harmaa (Hector), Kauko Röyhkää ja Ismo Alankoa, ovat monessa yhteydessä tunnustaneet hänet esikuvakseen ja innoittajakseen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Bowie esiintyi lukuisissa elokuvissa. Tunnetuin lienee hänen roolinsa peikkokuningas Jarethina Jim Hensonin ja George Lucasin tuottamassa Labyrintissa vuodelta 1986. Bowie myös sävelsi joukon kappaleita elokuvaan. Niistä Magic Dance on ehdoton! 🙂

Bowien merkitys allekirjoittaneelle on ollut vertaansa vailla oleva musiikillinen ja emotionaalinen trippi. Se käynnistyi lukiovuosien aikana, jolloin lähinnä kasarihitti-levystä Let’s Dance tuntemani artisti laajeni löytymisensä kautta toisille musiikin osa-alueille ja paljastui perinteistä poppisankaria suuremmaksi ilmiöksi. Muistan elävästi Black Tie White Noise -albumilta lohkaistujen videoiden, erityisesti Jump they sayn merkityksen. Aamulla keittiön pöydän ääressä, juuri ennen oppitunnille lähtöä ja Music Televisionia tuijottaessani taisin useampaan kertaan todeta: Kuka tämä tyyppi oikein on? Muurit murtuivat vuosituhannen vaihteessa, jolloin EMI uudelleenjulkaisi hänen koko silloisen tuotantonsa Space Odditysta lähtien. Uudelleenjulkaisujen kuuntelua vauhditti erityisesti David Buckleyn (s. 1965) kirjoittama loistava elämäkerta David Bowie, jossa hänen merkitystään lähestyttiin ennen kaikkea hänen tekemänsä musiikin kautta.

Edellinen johti lyhyessä ajassa todelliseen Bowie-vaiheeseen elämässäni. Kaikki albumit tuli kuunneltua lyhyessä ajassa. Sen huipentumana voidaan kai pitää kesän 2002 Radiomafian Ziggy Stardust-kilpailua, jonka yllättäen voitin. Kilpailussa piti lähettää lyhyt tarina kohtaamisesta Ziggy Stardustin kanssa. Lähetin lyhyen aforistisen runon, joka huokui polvenkorkuisen ikäiseltä kuulostavaa palvontaa ja huonoa eroottista värinää. Tässä en kehtaa tekelettäni jakaa, siksi poskia punoittavaa settiä se oli. Radiomafian tuomaristoa lapsekas ja intohimoinen lähestymistapani nähtävästi huvitutti, sillä tekele luettiin ainakin pariin otteeseen radiossa tylyn syntikkaefektin säestyksellä. Buckleyn edellä mainittu elämäkerta ja Ziggy Stardust-levyn erikoispainos kolahtivat postilaatikkooni palkintoina.

 

Scary Monstersin Ashes to Ashes kamppailee usein maailman parhaimman musiikkivideon tittelistä. Bowie oli myös tällä alalla pioneeri, kokeilija ja suunnannäyttäjä.

Henkilökohtaisesti merkittävää Bowien musiikissa ja persoonassa oli voimakkaasti välittyvä ulkopuolisuuden tuntu. Tätä vahvistivat musiikillisten tyylisuuntien välillä tapahtuva surffailu, välillä patologiseksi äityvä pakkomielle olla aikaansa edellä sekä tähden henkilökohtaisessa persoonasta välittyvä outous. Bowieta kuunnellessa tai hänen haastattelujaan lukiessa ei voinut olla koskaan täysin varma, millaista roolia hän tällä kertaa esitti. Jos Bowie 1970-luvulla julisti rock & rollin kuolemaa, oli hän jo seuraavan vuosikymmenen lopussa valmis tekemään perinteisen kikkelirock-levyn. Jos Bowie epäsuorasti julisti seksuaalista vallankumousta ja vapaan rakkauden ilosanomaa, saattoi hän myöhemmin julistaa myös sovinnallisempien ihmissuhteiden merkitystä. Ihminen David Robert Jonesin ja artisti David Bowien roolit eivät koskaan täysin eriytyneet toisistaan. Vaikutelma siitä kuka oli milloinkin äänessä, jäi useimmin epäselväksi. Se lisäsi hämmennystä, mutta myös kiehtovuutta artistia kohtaan.

Yhdeksänkymmentäluvun konemusiikista innostuneen Bowien tavaramerkkiin kuului toistenkin kopioima Union Jack -takki. David Bowie ca 1997.

Outouden kokemusta vahvisti entisestään Bowien rooli itsensä ulkopuolisiksi kokeneiden ryhmien ikonina. Näitä olivat esimerkiksi seksuaalivähemmistöt, joiden keskuudessa hän nautti vuosikymmeniä kestänyttä suosiota, mutta mukaan Bowien faniksi pääsivät myös muut itsensä yhteisön ulkopuolisiksi kokemat. Asema ei muuttunut maailman muuttuessa, vaan hän kelpasi myös oman sukupolveni nörttipojille ja takapulpetin romanttisille haaveilijoille. Kun me 1990-luvun grunge-sukupolven skidit vaadimme myös miehille oikeutta itkeä flanellipaidoissamme, Bowie oli tärkeä esikuva miehisen feminiinisyyden ja ihmisten tasavertaisen, sukupuoliin määrittelemättömän kohtelun esiin manaamiselle. Hän avasi padot näkemään ihmisyys huomattavasti kokonaisvaltaisempana, kuin perinteisen puritaaninen, jäykän ja emotionaalisesti kivenkovaan peruskallioon hakatun, sotien jälkeisen Euroopan pakkotilanteessa syntyneen miehen malli olisi koskaan pystynyt. Jokainen suurten ikäluokkien bowiensa löytänyt edustaja tässä maanosassa tiedostaa tämän.

Elokuvaohjaaja Guillermo del Toron (s. 1964) tänään twiittaamaa upeaa nekrologia lainaten Bowie oli olemassa, että me kaikki ulkopuoliset tajuaisimme outouden olevan korvaamaton rikkaus. Verrattomasti sanottu.

Musiikillisen kokeilun huipentumaa edusti yhdessä Brian Enon kanssa tehty kolmen levyn sarja. Sense of Doubtin julkaisematon video Heroes-albumilta vuodelta 1977.

Livenä ennätin näkemään David Bowien vain kerran. Vuonna 1996 hän pistäytyi Suomessa Outside-kiertueen merkeissä, mutta tuolloin minulla ei ollut mahdollisuutta matkustaa Helsingin vanhalla jäähallilla järjestettyyn visuaaliseen jungle-tykitykseen. Harmitti suoraan sanottuna todella rankasti. Pitkään hartaudella odotettu hetki koitti marraskuussa 2003 Hartwall Areenalla, kun Reality-kiertue saapui kaupunkiin. Reilut kaksituntia kestänyt konsertti, joka piti sisällään vanhojen hittibiisien varsin upeiden uustulkintojen lisäksi koko uuden Reality-albumin, oli yhtä henkistä ja osittain myös fyysistä orgasmia. Hartwall Areenaa ei voi hyvällä omallatunnolla nimittää konserttisaliksi, siksi kalsea halli se on, mutta tuolloin se ei menoa haitannut. Kun Bowie suuntasi katseensa kohti piippuhyllyä, jossa hypin kuin viimeistä päivää, minulla oli vahva samaistumisen tunne hänen kanssaan: Hän katsoi suoraan minuun, ja selkäpiissä vaeltavista kylmistä aalloista päätellen myös suoraan lävitseni. Haluamatta loukata ketään, väitän kaiken uhalla tapahtuneen olleen lähimpänä uskonnollisen kokemisen mahdollisuutta. Kohtasin ensimmäistä kertaa jumalaksi tulleen ihmisen.

Bowie oli kovassa kunnossa vuoden 2003 Reality-kiertueen aikana.

Bowien musiikillinen merkitys ja vaikutus  liittyy hänen albumeittensa kokonaisvaltaisena pidettyyn kokemiseen. Vaikka hän ei koskaan julkaissut yhtään varsinaista teemalevyä (Ziggy Stardust ja Diamond Dogs olivat melkein sellaisia), jokaista albumia ympäröinyt musiikillinen sanoma ja sitä usein tukenut taitava lavashow välittivät vaikutelman, joka ei jättänyt kylmäksi. Musiikki ja visuaalisuus loivat kokonaisvaltaisen esityksen, synteesin. Klassiset alter egot, kuten Ziggy Stardust, Aladdin Sane ja Thin White Duke edustivat aina jotain uutta näkökulmaa sillä musiikillisella tiellä, jonka Bowie oli sillä hetkellä valinnut. Musiikkivideoiden tekijänä hän kuului alan pioneereihin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy tämän kirjoituksen sivuun ynnätyt videolinkit, mutta levykokoelmiin suosittelen hankkimaan myös vuonna 2002 julkaistun Best of Bowie DVD:n, jonka vajaat 40 raitaa osoittavat kiistattomasti hänen audiovisuaalista silmäänsä ja usein ajastaan edellä olevaa taiteellista osaamistaan.

Fanina hänen levytyksiinsä tutustuminen on ollut samalla retki myös kokonaan uusiin horisontteihin. Bowien elämänpituinen matka uusille musiikillisille hetteikölle innosti myös minua tutustumaan uuteen musiikkiin ja myös aika ajoin uudistumaan. Olisinko koskaan ruvennut kuuntelemaan Kraftwerkia ilman Brian Enon kanssa tehtyä albumi-trilogiaa? Tuskinpa. Entä, olisinko löytänyt ilman hänen myötävaikutustaan Lou Reedin (1942 – 2013) tai Iggy Popin (s. 1947) kaltaisia rockin vastavirran sankareita? En todellakaan. Kuinka paljon Bowien pukeutuminen, mielipiteet tai manerismit ovat vaikuttaneet henkilökohtaiseen persoonaan? Enemmän tai vähemmän, se on varmaa.

Bowien kanssa eletty musiikillinen yhteys kesti lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt se on päättynyt. Olen menettänyt henkilökohtaisen oppaan. Ja kenties olen menettänyt myös ystävän, sellaisen, jota en koskaan oppinut henkilökohtaisesti tuntemaan, vaikka hän vuosien saatossa tutuksi musiikkinsa kautta tulikin. Menetys on valtava. Toista vastaavaa artistia ei historiallisista syistä voi koskaan tulla, siksi maailma on muuttunut.

1.Outside-albumilla Bowie teki onnistuneen paluun konemusiikkiin, kuten Sam Bayerin ohjaama hieno video The Heart´s Filthy Lesson osoittaa.

Voiko omasta kuolemastaan tehdä kokonaisvaltaisen taide-elämyksen? Tätä kysymystä on pohdittu erityisesti tänään, kun viikonvaihteessa julkaistua Blackstar-albumia on ruvettu kiireellä uudelleenarvioimaan. Bowielle itselleen kuoleman käsittely tuotannossaan ei ollut mitenkään vierasta. Kuolemanpelko oli vahvimmillaan 1970-luvun villeinä vuosina, jolloin kokaiinin käytöstä henkisesti oirehtinut rocktähti käsitteli mahdollista aikaista poismenoaan useammissakin kappaleissa. Jonkinlaista testamentin sävyä oli luvassa jo 2013, kun Bowie kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaisi osittain kokeellisen The Next Day -albumin. Se sisälsi selviä viittauksia aikaisempaan uraan ja tilinteon tekemiseen menneisyyden kanssa. Viimeiseksi jäänyt Blackstar -albumi yllätti kaikki, se kun ilmestyi varkain. Vasta tämän päivän uutisten yhteydessä ymmärrettiin, että se nauhoitettiin kilpajuoksussa kuolemaa vastaan. Viimeisenä työnään Bowie valmisti albumin, joka on kokemuksena kokonaisvaltainen ja jonka aihe oli henkilökohtaisin mahdollinen: oma kuolema.

Sosiaalinen media on täyttynyt pitkin päivää niitten lukemattomien kappaleiden toimesta, joilla ihmiset ovat halunneet muistella sankariaan. Klassisten Bowie-kappaleiden lista on siksi pitkä, että muistelijoita uhkaa todellinen runsaudenpula. Musiikillisena pioneerina ja uusien tyylisuuntien etsijänä Blackstar puolustaa paikkaansa hänen testamenttinaan. Siitä on jopa povattu hänen uutta, viimeiseksi jäävää mestariteostaan. Siksi levyltä poimittu single Lazarus ja sen koskettavat sanat ”I´m in Heaven… Everybody knows me now…” sopivat hyvin muistopäivän teemaan.

Pet Shop Boys twiittasi tänään upeasti: Me kaikki olemme Bowien lapsia. Täyttä totta. Jo nyt voidaan melkeinpä varauksettomasti todeta, että David Bowie on 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon merkittävin yksittäinen taiteilija. Vaikka Mestari on poissa, musiikillinen perintö ja merkitys elävät.

Viimeiseksi jääneeltä Blackstar-albumilta julkaistu single Lazarus ja sen koruton video eivät jätä epäselväksi kuoleman kaihomielistä tematiikkaa. Viimeinen mestariteos.