Neljäkymmentä vuotta. Se tuli tänään täyteen klo 18.00. En matkustanut Sveitsin Davosiin paiskatakseni täytekakun alas pitkin laskettelurinteitä tai tanssiakseni yökerhon diskossa hehkeitten tyttösten kanssa, kuten äskettäin edesmennyt David Bowie (1947 – 2016) teki omilla nelikymppisillään vuonna 1987. Sen sijaan lähdin lenkille. Sain kilometrilukemaksi 7,9. Harmitti, sillä jalkakäytävälle pakkaantuneen lumen vuoksi en halunnut suotta rasittaa nilkkojani juoksemalla pidemmän vakiolenkin. Ei ne eletyt vuodet, vaan ne juostut kilometrit, totta tosiaan.
Neljäkymmentä vuotta. Ja edellisen lisäksi kuulun vielä etniseen ryhmään nimeltä länsimaalaiset, valkoihoiset miehet. Maailman kaikki pahuus on erästä siivekästä sanontaa soveltaen jäljitetty minun ja vastaavien toisten samanikäisten äijänkäppyröitten syntitaakaksi. Mielenkiintoista. Tuntuu, että vasta toissapäivänä pääsin eroon Suomen johtavan Hegel-asiantuntijan takavuosina varmasti ihan syystä viljelemästä metaforasta ”mikään ei ole yhtä tyhmä, kuin parikymppinen suomalainen mies”. Tästä jalostettuna, millaista kuraa mahtaa olla luvassa kuusikymppisenä? Selviänkö pelkällä maininnalla aurinkokuntaan, vai mennäänkö vielä suurempiiin mittakaavoihin?
Neljäkymmentä vuotta. Elämän suuri keskipäivä on koittanut. Onko keskipäivän aurinko nyt lakikorkeudessaan vai vasta saavuttamassa sitä? Vai onko aurinko jo aikaa sitten ohittanut lakipisteen, mahdollisesti jo kovaa vauhtia laskemassa mailleen? Tilastojen valossa elän vielä toisen mokoman lisää, mutta vain tilastojen valossa. Aistimme vain nykyhetken, muistin avulla tavoitamme sirpaleita menneisyydestä ja järjen avulla voimme vain aavistella tulevaa. Hötkyily ei siis kannata. Historia olkoon tämän subjektin aikajanan todistaja.
Neljäkymmentä vuotta. Kaikki aikaisemmat sukupolvet ennen 1860-luvun suuria nälkävuosia olivat tässä iässä jo vanhoja miehiä. Ei tarvitse kuin katsoa valokuvia esi-isistä heidän omassa nuoruudessaan: Niin paljon kuluneita kasvoja, vaikka useammat ovat iältään nuorempia kuin minä. Ihmiselämän pituus on tuplaantunut viimeisten 150 vuoden aikana. Olen uskomattoman etuoikeutettu. Mahdollinen ylimääräinen aika on käytettävä siksi merkityksellisesti oikein, suurella nöyryydellä ja kiitoksella – ja kaikki edellä mainittu on hyvä muistaa jokaisena elettynä päivänä!
Neljäkymmentä vuotta. Välitilinpäätös menneisyyden kanssa. Mitä siitä pitäisi osata sanoa opiksi ja ojennuksesi toisille, tuleville nelikymppisille? Huhhahhei, filosofia ja kirjallisuus! Ne tarjoavat valmiiksi jo niin monta metaforaa, siksi monta merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä sanan säilää, että miksi tarjota joukkoon enää lisää hajaannusta ja hämmennystä? Tai ehkä sitten kuitenkin tämä: Nelikymppiset! Älkää aiheuttako enää lisää hajaannusta ja hämmennystä tarjoamalla lisää merkityksellisiä aforismeja. Kiitos.
Neljäkymmentä vuotta. Fyysisesti olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Täyspitkä maraton piti alkuperäisen aikataulun mukaan juosta ennen neljääkymmentä ikävuotta. Ei onnistunut, mutta onneksi ongelmaan löytyi ratkaisu: tavoitteiden uudelleen järjestäminen. Nyt tarkoituksena on juosta täyspitkä maraton ennen viittäkymmentä ikävuotta. Problem solved! Olenko muuten koskaan maininnut, että olen todella hyvä haistamaan itsepetoksen toisissa ihmisissä? Erityisesti pitkittynyt itsepetos käy melkein täyspitkästä maratonista, olen havainnut.
Neljäkymmentä vuotta. Henkisesti olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Työkaluja olevaisuuden ihmettelyyn ja ihmisenä olemiseen on runsaasti. Kysykää vaikka. Miksi minusta silti tuntuu, etten vieläkään käsitä mitä olevaisuus on tai mitä ihmisen todellisuudessa pitäisi olla? Elämisen suuri paradoksi.
Neljäkymmentä vuotta. Mitä toivon tulevaisuudelta? Terveyttä? Tietenkin. Hyvää ja turvattua elämää perheelleni, ystävilleni ja muille lähimmäisille? Ilman epäilyksen sijaa. Maailmanrauhaa? Vuosien saatossa yhä kasvavissa määrin. Miten kummassa itsestään selvinä pidettäviin asioihin ei kuitenkaan päivittäisessä elämässä tule käyttäneeksi niin paljon resursseja kuin niiden merkityksen olettaisi oikeuttavan?
Neljäkymmentä vuotta. Led Zeppelin on edelleen hyvä bändi. Sherlock Holmesin seikkailuja selailen edelleen mielelläni aina mökillä käydessäni. Käyn myös jatkossa katsomassa uusimman Tähtien sota -elokuvan, vaikkei George Lucas (s. 1944) ole enää peräsimessä. Niin kauan kuin koen hyödyntäväni mielikuvitustani, tulen harrastamaan roolipelaamista. Jotkut asiat eivät muutu ja hyvä niin.
Neljäkymmentä vuotta. En enää syö lihaa. En enää halua omistaa autoa. Ostamisen sijasta lainaan ja kierrätän tavaroita tarpeen mukaan. Perheettömänä asun mieluummin yhteisössä, kuin yksin oman katon alla. Metsässä käveleminen tuottaa minulle suurta henkistä virkistystä. Luonnon arvo, biodiversiteetti, on muuttunut korvaamattomaksi itseisarvoksi. Haluan nähdä ja kokea maailmaa, mutta ehdoilla, jotka rajoittavat sen ekologisten lokeroitten haavoittavaa käyttöä. Onneksi jotkut asiat muuttuvat, niitä haluaa muuttaa ja hyvä niin.
Neljäkymmentä vuotta. Suhde ihmisyyteen on muuttunut. En halua arvostella ketään toista ihmistä vain sen perusteella, että hän on erilainen. En haluaisi elää toisten ihmisten kurjuudesta ja siksi nykyinen yleismaailmallisen talouden malli ja arvot saavat välillä epätoivoiseksi. Haluan kohdata ihmiset tasa-arvoisina, ilman hierarkioita, ilman turhia titteleitä. Ihmisinä.
Neljäkymmentä vuotta. Parikymppiseen Anttiin on hupaisaa ja toisaalta hävettävää törmätä. Onneksi päiväkirjoja ei ole pakko lukea ja ne voi tarpeen tullen polttaa. Nelikymppisenä saisi jo kirjoitettujen sivujen pohjalta aikaiseksi aikamoisen rovion.
Neljäkymmentä vuotta. Toiset ihmiset ovat vuosi vuodelta yhä tärkeämpiä. Ihminen hahmottaa ja käsittää maailmaa toisten ihmisten kautta. Ihmisenä oleminen on samalla olemista toisten ihmisten kautta. Minua on siunattu rakastavilla vanhemmilla, minua on siunattu ystävyydellä. Ilman niitä en kokisi olevani kokonaisvaltainen ihminen. Olenko kohdellut kanssaihmisiäni oikein? Tiedän välittömästi, että kaikkien kohdalla niin en ole tehnyt. Voitteko antaa anteeksi, erityisesti tilanteista, joissa olen teitä tietoisesti loukannut? Anteeksi. Olette äärettömän rakkaita.
Neljäkymmentä vuotta. Huh! Se tuli eletyksi vauhdilla. Vuosien saatossa vauhti on tuntunut kiihtyvän entisestään. Jälkimmäinen puoli menee siis kaiken todennäköisyyden perusteella vieläkin nopeammin. Pysynkö vauhdissa mukana? Opettavatko kuluvat vuodet minua myös jatkossa? Tähän asti elämä on pääsääntöisesti antanut, mutta tulevaisuudessa se yhä kasvavissa määrin rupeaa myös ottamaan. Pysynkö rohkeana muutosten edessä? Osaanko kasvaa oikein muutoksia kohdatessani? Muistanko olla rohkea myös jatkossa, kiertelyn ja kieltämisen sijaan hyväksyä ja kohdata pelkoni, muutoksen? Toivon ja luotan.
RAKKAAT YSTÄVÄT! Lämpimät kiitokset lukemattomista onnitteluista ja muistamisesta merkkipäivänäni. Teekkaritalon vala tammikuulta 2006 pätee edelleen: nelikymppisiä ei tule! Sen sijaan kehoitan kaikkia tutustumaan Douglas Adamsin (1951 – 1999) tuotantoon ja erityisesti filosofiseen ajatteluun elämän tarkoituksesta. Jotain on suunnitteilla parin vuoden päähän, eikä se sisällöltään ole suinkaan universumin huonointa runoutta…
Sinisten ajatusten hautausmaa 