Ruusun arvoinen romaani

Ruusun nimiUmberto Eco: Ruusun nimi. WSOY 1983. 632 s.

Arvio: 5 / 5 tähteä

Umberto Econ (s. 1932) Ruusun nimi kuuluu niiden kaunokirjallisten suurteosten joukkoon, johon tuntuu törmäävän toistuvasti hyvin erilaisissa asiayhteyksissä. Perinteisten kirjallisuushistoriallisten esitysten lisäksi Ruusun nimi on tullut vastaan historiallisissa tai filosofisissa tutkimuksissa, romaaneissa ja artikkeleissa.

Econ esikoisteos on edelleen hänen luetuin ja maailmanlaajuisesti myös tunnetuin romaaninsa, joka on saanut osakseen runsaasti jäljittelijöitä. Se on kääntynyt kuunnelmiksi, teatteriesityksiksi ja elokuviksi. Useissa äänestyksissä Ruusun nimi on niputettu 1900-luvun merkittävimpien kaunokirjallisten teosten joukkoon.

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327, myöhäiskeskiajan suurten yhteiskunnallisten muutosten aikaan. Paavi ja keisari käyvät taistelua hegemoniasta ja eurooppalaisessa yhteiskunnassa puhaltavat muutenkin uudet tuulet. Saksalainen noviisimunkki Adson von Melk ja hänen mestarinsa Fra William Baskerville matkustavat tärkeään neuvonpitoon Pohjois-Italialaiseen, nimettömäksi jäävään luostariin, joka pitää sisällään kristikunnan suurimman kirjaston.

Neuvonpitoon saapuvia paavin legaatteja odotellessa luostarin apotti pyytää Williamia selvittämään luostarissa tapahtunutta epäiltyä henkirikosta. Parivaljakko käynnistää tutkimuksensa vain havaitakseen, että ruumiita alkaa ilmaantua jatkuvalla syötöllä. Johtolangat vievät luostarin suljettuun kirjastoon, geometrisen labyrintin ja kätketyn, salatun tiedon äärelle.

Vaikka murhatapausta tutkitaan, tyylipuhdas rikosromaani Ruusun nimi ei ole. Eco vyöryttää lukijan eteen historiallisesti uskottavan, keskiaikaisen aatehistoriallisen kaleidoskoopin, jossa munkkiluostarin mestarit ja noviisit käyvät keskenään ja henkilökohtaisella tasolla maailmankuvallisia keskusteluja. Käsiteltävät aiheet vaihtelevat henkilökohtaisten aiheiden, kuten seksuaalisen himon ja synnin käsitteiden pohdiskeluista aina laajempiin yhteiskunnallisiin ja teologisiin ongelmiin, kuten esimerkiksi käsitykseen posessio-oikeudesta. Teos on siis myös historiallinen romaani, mutta aivan yhtä hyvin se on myös yritys narratiiviseksi – tosin fiktiiviseksi – ajankuvaksi, kertomukseksi viikosta keskiaikaisessa euroopplaisessa luostarissa, sen ihmisten elämänpiirin ja ajatusten kuvaukseksi.

Aatehistoriaan, filosofiaan ja teologiaan perehtynyt törmää nopeasti nimiin, joita keskusteluissa, teologisissa kiistoissa ja murhaa selvitettäessä runsaasti viljellään. Sellaisia ovat Aristoteleen (384  – 322 eaa.) ohessa muun muassa partaveitsestään tuttu loogikko Vilhelm Occamilainen (1285 – 1349), empiristi Roger Bacon (1214 – 1294), keskiajan suurin oppinut Albert Suuri (n. 1200 – 1280) sekä ”enkelitohtori” Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274). Oman lukunsa saavat myös keskiaikaiset munkkiveljesjärjestöt, harhaoppisina pidetyt liikkeet sekä muut katoliset ilmiöt aina kuuluisia itseruoskijoita myöten.

William Baskervillen suuren innoittajan, Vilhelm Occamilaista kuvaava lasimaalaus surreylaisessa kirkossa. Kuva: Wikipedia commons.
William Baskervillen suurta innoittajaa, Vilhelm Occamilaista kuvaava lasimaalaus surreylaisessa kirkossa. Kuva: Wikipedia commons.

Katolilaisuus ja sen ilmiöiden kuvaus onkin se liima, jolla Eco vie tarinaansa eteenpäin. Luostarin arkipäiväinen toiminta, arkkitehtuuri, taiteelliset luomukset ja niiden uskonnollinen merkitys kuvataan tarkasti. Kun tämä yhdistetään kuvaukseksi paikasta, joka päivänvalossa toteuttaa nöyrästi Jumalan palvontaa ja yöaikana muuttuu paholaismaiseksi, synnin, salattujen intohimojen ja murhien temmellyskentäksi, lukija ei malta olla laskematta kirjaa kädestään. Kun hyvin rakennettu finaali romaanissa alkaa, siihen liittyvät paholaismaiset merkitykset, vertauskuvallinen ja osittain todellinen ekpyrosis (lat. maailmanpalo), sekä kvasiteologinen väittely toteuttavat loppuhuipennuksen, jonka muisto säilyy lukijalla pitkään. Voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia Ruusun nimi aiheuttaa hartaassa katolisessa lukijassa.

Näkökulmat romaanin keskusteluissa vaihtelevat Fra Williamin aristoteelis-bagonilaisen logiikan ja toisaalta noviisi Adsonin naiivin augustinolaisperäisen perisyntiopin ääripäiden välillä. Jumalaan uskovat munkit pyrkivät selittämään luostarissa tapahtuvia henkirikoksia antikristuksen toisella tulemisella, sillä yhteiskunnallisessa, paavinvastaisessa ilmapiirissä on nähtävissä jälleen kerran lopun aikojen koittaminen. Tietojen keruuseen ja niistä muodostettaviin syllogismeihin lujasti uskova Fra William pyrkii puolestaan hakemaan selitystä maallisemmista aiheista. Lopputuloksena on mielenkiintoinen teologisen pohdiskelun ja loogiseen päättelyyn pohjautuvan ajattelun välinen näkökulmien kontrasti, josta nykylukija saa kimmokkeita omiinkin pohdiskeluihinsa.

Esimerkiksi otettakoon romaanissa esiintyvät moraaliset ratkaisut. Lukijalle noitana tuomitun paikallisen asukkaan polttaminen roviolla ja siitä käydyt keskustelut paljastavat kiehtovasti, kuinka etiikka on aina loppujen lopuksi kiinni aikakautensa tulkitsijasta. Mikä tänä päivänä katsottaisiin valistuksen jälkeisiksi universaaleiksi ihmisoikeuksiksi, oli vielä keskiajan lopulla tiukasti sidottuna monoliittisena esiintyvän katolisen kirkon teologisiin maksiimeihin. Roviolla poltettavan, tämän päivän näkökulmasta syyttömän, tuomitsemisen hyväksyvät eri näkökulmista sekä Adson että William, eikä heitä voi siitä syyttää.

Myös taustalla vaikuttanutta eurooppalaisissa yhteiskunnissa tapahtunutta muutosta varhaiskeskiajan kaoottisten vaiheiden jälkeen Eco hyödyntää romaanissaan loistavasti. Kaupunkien valta kasvoi kasvavan kaupan siivittämänä. Kapitalismin syntymisen edellytys, pankkilaitos, syntyi tuolloin Italiassa, leviten myöhemmin keski- ja länsi-Eurooppaan. Vaurauden kasvusta voidaan katsoa myös renessanssin syntyneen, joka teoksen puheenvuoroissa tuntuu jo voimakkaasti kummittelevan.

Maallistumisen ja vaurastumisen arvostuksen lisääntyminen vaikuttivat myös ajatteluun. Köyhyys, hengellisyys ja nöyryys hyveinä kokivat inflaation, jonka järistyksiä kristillisessä teologiassa tuodaan Ruusun nimessä ansiokkaasti esiin. Suurten kerjäläisveljistöjen, benediktiinien ja fransiskaanien, köyhyyttä ja kristuksen seuraamisen nöyryyttä koskevat ajatukset joutuivat törmäyskurssille Avignoniin karoitetun paavin ja keisarin välisen valtataistelun tiimellyksessä. Paavina tuolloin vaikuttaneen Johannes XXII (paavina 1316 – 1334) päämääränä oli vallan ja taloudellisen vaurauden keskittäminen Avignoniin. Sellaisessa tilanteessa kerjäläisveljistöt koettiin paavinvallan uhkana. Skismaa paavin ja kerjäläisveljistöjen välillä yritetään romaanissa ratkoa, kun luostariin kokoontuvat kiistapuolten tahojen edustajat. Eco laittaa lukijansa osaksi teologista valtataistelua, jossa keinoja ei kaihdeta. Tarkka lukija laittaa merkille paavinvallan kriittisiä puheenvuoroja, joita myöhempi reformaatio vei ansiokkaasti eteenpäin.

Monessa Ruusun nimen arvioinnissa on painotettu Econ semiotiikon taustaa ja kielipelejä on romaanista havaittavissa. Tarkka lukija huomaa välittömästi romaanin minä-kertojana toimivan Adsonin ja Baskervillen välillä vallitsevan yhteyden erääseen tunnettuun fiktiiviseen mestarisalapoliisiin. Parivaljakon habituksessa onkin runsaasti yhtäläisyyksiä, kuten Williamin looginen päättelykyky. Myös luostarimunkki Jorgen Burgoslainen tuo nimensä puolesta välittömästi mieleen kirjailija Jorge Luis Borgesin (1899 – 1986). Romaanin johdannossa Eco väittää teoksen pohjautuvan oikean munkki Adson von Melkin kirjoittamaan, jo osittain kadonneeseen ja myöhemmin uudelleen kirjoitettuun käsikirjoitukseen, jonka modernisoijana nykylukijalle hän on toiminut. Tällä hän selittää eräitä kirjansa kielellisiä ratkaisuja. Fakta ja fiktio sekoitetaan nerokkaasti.

Ruusun nimeä on luonnehdittu osittain raskassoutuiseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi. Totta onkin, että romaani avautuu parhaiten, jos on edes pinnallisesti selvillä aikakauden aatehistoriallisesta tilanteesta. Eurooppalaisen kulttuurihistorian pitkä katolinen traditio elää romaanin sivuilla vielä täydessä kukoistuksessaan. Pitkät latinankieliset referoinnit saattavat tuntua joistakin oudoilta, mutta ne tuovat teokseen myös syvyyttä. Latina oli oppineiston kieli tuolloin ja vielä paljon myöhemminkin. Sen sijaan voidaan keskustella, onnistuuko Eco esikoisteoksensa kohdalla tyylipuhtaan hybridin, rikosromaanin ja historiallisen ajankuvan, luomisessa? Kummankin kirjallisuudenlajin ystävät pääsevät tässä esittämään mielipiteensä. Historiallisten romaanien suurena ystävänä tämän kirjoittanut katsoo hänen siinä onnistuneen verrattomasti.

Romaanina Ruusun nimi on omaa luokkaansa: Se on historiallisesti tarkka, elävä, viihdyttävä, puhutteleva ja jännittävä kuvaus eräästä luostarissa vietetystä viikosta, murroskaudella, jolloin eurooppalainen yhteiskunta muuttui. Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen romaani, jossa kirjoittaja on ottanut joitakin vapauksia tilanteita kuvatessaan, uskaltaa sen julistaa vajaasta neljästäkymmenestä vuodestaan huolimatta kirjallisuuden klassikoihin kuuluvaksi.

Vuonna 1986 Ruusun nimi taipui viihdyttäväksi elokuvaksi, jossa Adsonina kunnostautui Christian Slater ja hänen mestarinaan Williamina Sean Connery. Kuva: Getty Images.
Vuonna 1986 Ruusun nimi taipui viihdyttäväksi elokuvaksi, jossa Adsonina hääri nuori Christian Slater ja hänen mestarinaan Williamina Sean Connery. Kuva: Getty Images.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s