Metafyysinen kudelma tukahdutetusta intohimosta ja yksinäisyydestä

Keskustelu Spinozan kanssa : seittiromaaniKeskustelu Spinozan kanssa : seittiromaani / Goce Smilevski
Arvio: 5 / 5 tähteä

Benedict de (Baruch) Spinoza (1634 – 1677) on länsimaisen filosofian suuria ajattelijoita. Hollantiin vainoja pakoon muuttaneen portugalin juutalaisen poika ansaitsi toimeentulonsa lasinhiojana ja harrasti maalaamista. Todellinen elämäntyö oli kuitenkin filosofisen systeemin rakentaminen, jossa pohdittiin paitsi maailman olemusta, myös ihmisen asemaa ja tarkoitusta. Spinozan ajattelussa oli paikka myös teologisille pohdiskeluille. Hänen historiallisen raamatun kritiikkinsä oli aikaansa edellä ja valmisteli tietä nykyaikaiselle Raamatun tutkimukselle.

Spinozan ajattelun perusta on löydettävissä hänen metafysiikastaan. Ytimessä on näkemys olevaisuudesta yhtenä äärettömänä ja jakamattomana substanssina, jonka lukemattomista attribuuteista saavat ilmaisumuotonsa erilaiset oliot, kuten elävä luonto ja ihminen. Spinoza yhdistää substanssiin käsityksen Jumalasta, mutta perinteisestä juutalaisesta tai kristillisestä näkemyksestä poiketen tämä ei ole persoonallinen, absoluutti entiteetti, vaan olemassa vain sellaisenaan, vailla ratiota, ikuisuuden ja äärettömyyden käsitteiden kautta. Niinpä ihminen on vain substanssin heijastumaa, ei mitään muuta. Tästä monistisesta lähtökohdasta Spinoza rakentaa muun filosofiansa, joka on edellä mainittujen kategorioiden jatkuvaa soveltamista.

Spinozan ajattelulla on ollut valtava vaikutus myöhempään filosofiaan valistuksen ajoista eteenpäin. Monismin varaan laski oman filosofiansa pohjan Georg Wilhelm Friedrigh Hegel (1770 – 1831), jonka kuuluisa käsite Absoluutti toimi olevaisen todellisuuden historiallisten prosessien ilmentäjänä. Allekirjoittaneen sydäntä lähellä oleva 1900-luvun ympäristöfilosofia, erityisesti syväekologinen suuntaus, on Arne Næssin (1912 – 2009) johdolla hakenut inspiraatiotaan juuri Spinozalta. Ajatus planeetastamme elävänä organismina, jonka pelkkä osanen ihminen on, riisuu hänet perinteisesti nähdystä erityisasemastaan, valtaistuimeltaan suhteessa luontoon. Vaikka Spinozan filosofia ei olekaan puhdasta panteismia – jumaluus ja luonto eivät esiinny hänellä samanlaisessa kontekstissa, sillä panteismissa ihmisellä on aina erityinen roolinsa, ei pelkkä osa kokonaisuudessa –  ei sen sukulaissieluisuutta voi kiistää. Ja ennätti Spinoza vaikuttaa myös aikalaisiinsa. Hän oli kirjeenvaihdossa ja kävi jopa keskusteluja saksalaisen filosofin Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646 – 1716) kanssa. Spinozan olevaisuuden jakamattomuutta painottanut filosofia toimi todennäköisesti kimmokkeena Leibnizin omalle monadologialle, vaikka hän – nähtävästi oman selustansa turvatakseen –  väitti Spinozan vaikutuksen olleen mitätöntä.

Tuntemattomaksi jääneen taiteilijan tekemä muotokuva Spinozasta noin vuodelta 1655. Kuva: Wikipedia.
Tuntemattomaksi jääneen taiteilijan tekemä muotokuva Spinozasta noin vuodelta 1655, pian juutalais-seurakunnasta erottamisen jälkeen. Kuva: Wikipedia.

Bertrand Russellin (1872 – 1970) verrattomassa Länsimaisen filosofian historiassa Spinoza saa muuten varsin kriittisiä kommentteja jakavalta loogikolta mairittelevia superlatiiveja, kuten jaloin ja rakastettavin kaikista suurista filosofeista. Russellin ihailuun on helppo yhtyä: Vapautta, totuutta, oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä painottavalla filosofilla oli halu asettaa ympäröivän maailman totuudet kyseenalaisiksi – seikka, jollaisia myös Russell itse harrasti.

Rehellisyyden tavoittelusta Spinoza sai maksaa kalliin hinnan. Teologiset erimielisyydet johtivat erottamiseen juutalaisseurakunnasta sekä tulikivenkatkuisen kirouksen langettamiseen hänen ylleen. Spinoza oli tuolloin vasta 24-vuotias nuorukainen. Lopullista syytä erottamiseen ei tiedetä, mutta myöhemmin hän tuli kuuluisaksi Raamatun ja Tooran kriittisistä tulkinnoista, edeltäen modernia Raamattu-tutkimusta – ja kritiikkiä – vuosisadoilla. Vuonna 1670 ilmestyneessä Tractatus theologico-politicuksessa (Teologis-poliittinen tutkielma) Spinoza julisti, ettei Raamattu estänyt järjen vapautta. Ilmoitus ja filosofia kumpusivat eri lähtökohdista, joten ne eivät olleet lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430) ajoista lähtien länsimaisessa filosofiassa vallalla ollut näkemys Raamatusta ylimpänä auktoriteettina asetettiin kyseenalaiseksi. Aikalaisreaktiot olivat hyvin jyrkkiä.

Lisää vettä myllyyn toi kartesiolaisuuden kritiikki. Rene Descartesia (1596 -1650) pidetään pitkälti oikeutetusti modernin filosofian perustajana. Hänen filosofiansa lähtökohtana oli – aina näihin päiviin saakka vahvasti vaikuttanut – dualistisuus niin olevaisuuden (subjekti-objekti), kuin toisaalta ihmisen olemuksen (sielu-ruumis) tarkastelussa. Tällaista jakoa ei monistisista näkemyksistään systeeminsä rakentanut Spinoza tietenkään hyväksynyt. Olevaisuus oli jakamaton substanssi ja sielu sekä ruumis vain sen ilmenemismuotoja, attribuutteja. Edellä mainitun teoksen jyrkästä vastaanotosta viisastuneena Spinoza ei kuitenkaan julkaissut näkemyksiään elinaikanaan, vaan kehitteli niitä aina kuolemaansa saakka. Magnum opuksena pidetty Etiikka ilmestyi vasta vuosi filosofin kuoleman jälkeen.

Onko kukaan toinen filosofi elänyt yhtä yksin kuin Spinoza? Onko kukaan toinen filosofi suostunut kääntymään deterministisesti pois vallitsevasta maailmasta omaa näkemystään puolustaessaan? Mieleen nousee automaattisesti Friedrich Nietzsche (1844 – 1900), mutta henkilöiden välillä on hurjia temperamenttisia eroja: Nietzsche on impulsiivinen, hyökkäävä ja täynnä intohimoa. Hyveet ovat hänelle hyveitä vain, mikäli ne koskevat yli-ihmisen asemaa – valta-asemaa – suhteessa toisiin ihmisiin. Rehellisyys on hänelle vähintään kaksijakoista: meteliä pidetään yllä julistamalla avointa kapinaa vallitsevaa yhteiskunnallista olotilaa vastaan, mutta välillä tuntuu siltä, että uhma ei ole kaikin puolin rehellistä. Spinoza on rauhallinen, analyyttinen ja tuntuu melkeinpä kuolleelta kalalta, mitä tulee intohimon esiintymiseen. Hyveellisyys ja rehellisyys ovat sen sijaan kiistattomia: filosofi toimii kuten opettaa.

Esa Saarinen (s. 1951) mainitsee Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle – teoksessaan kaksi verratonta anekdoottia Spinozan hyveellisyydestä ja vaatimuksesta rehellisyyteen: Kun eräs ihailija halusi testamentata hänelle omaisuutensa, hän kieltäytyi vedoten rintaperillisten epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Kun Heidelbergin yliopisto tarjosi hänelle professuuria, filosofi kieltäytyi, sillä pelkäsi viran vievän häneltä riippumattoman ajattelun vapauden.

Olisiko meistä tuollaiseen suoraselkäisyyteen? Voi vain kuvitella, miten ympäristöään armottomasti sättivä yli-ihmisprofeetta Nietzsche olisi reagoinut vastaavassa tilanteessa. Yhtä kaikki, kumpikin eli ja tuotti filosofiansa yksin; nietzscheläisiä ja spinozalaisia on ollut olemassa kumpaakin vain yksi.

Ja oliko yksinäisin näistä kahdesta titaanista sittenkin Spinoza?

Spinozan talo Rijnsburgissa, lähellä Leidenia. Kuva: Dick van der Kroef.
Talo, jossa Spinoza asui Rijnsburgissa, lähellä Leidenia. Kuva: Dick van der Kroef.

Makedonialainen kirjailija Goce Smilevski (s. 1975) on menettänyt sydämensä Spinozalle. Skopjessa syntynyt, sen yliopistossa kirjallisuustiedettä opiskellut ja nykyisin siellä myös työskentelevä Smilevski mainitsee romaanin jälkikirjoituksessa halunneensa kirjoittaa filosofista jo siitä hetkestä lähtien, kun kuuli hänestä ensimmäistä kertaa opiskeluiden yhteydessä. Yhteisönsä karttama ja yksinäisyydessä suurta filosofista järjestelmäänsä kirjoittanut ajattelija kiehtoi, mutta myös se järjen ja tunteiden välinen ristiriita, jota erityisesti Etiikka tuntui Smilevskin mielestä pitävän sisällään. Hän viittaa Spinoza-tutkija Gilles Deleutzen (1925 – 1995) näkemykseen, että Etiikka olisi kirjoitettu kahdesti, välillä järjen hallitessa, välillä intohimon pulputessa ”sydämen kiukunaiheilla”. Niinpä Smilevski käsittelee edellä mainittuja filosofin ajattelun keskeisiä kohtia romaanissaan vain ohimennen. Hän on kiinnostunut Spinozan suhteesta tunteisiin ja aistihavaintoihin, hänen nähtävästi kaksijakoiseksi heittäytyvästä ajattelustaan. Tämä on Keskusteluja Spinozan kanssa -romaanin nerokas lähtökohta.

Keskeiseksi romaanissa nousee kysymys, joka on johdettavissa suoraan Spinozan metafysiikasta: Jos olevaisuus, substanssi, on luonteeltaan ääretön, ikuinen ja jakautumaton, ja ihminen on siinä vain attribuutti, olomuoto vailla ilman sen suurempaa autonomista, yksilöllistä tarkoitusta, miten hänen tulisi elämänsä elää? Miten oikein suhtautua sellaisiin tunteisiin, jotka kumpuavat ruumiillisista intohimoista, ystävyydestä ja rakkaudesta? Ja jos substanssi on luonteeltaan ikuinen, niin miten suhtautua affekteista filosofisesti keskeisimpään – kuoleman pelkoon ja itse kuolemaan?

Smilevskin romaanissa Spinozan elämän suuri paradoksi – ja tragedia – syntyy siitä, että työskennellessään hermeettisessä yksinäisyydessä ja pyrkiessään kestämään sen tuottamia paineita, filosofi kenties joutui epätoivon valtaan. Ristiriita filosofisen järkeilyn ja tunteiden saralla saattoi olla filosofille tuskallinen kokemus ja johtaa syvään eksistentialistiseen kriisiin. Spinozan yritys olla välittämättä ympäröivän maailman aistiärsykkeistä oli leimata ne toisarvoisiksi affekteiksi, tuntemuksiksi, joilla ei ollut merkitystä. Päämääränä oli vapauden saavuttaminen, affekteista vapautuminen. Tiedostamalla itsensä osaksi ikuista substanssia, ihmisellä oli mahdollisuus vapautua hetkeen sidoituista affekteista ja näistä vapauduttuaan mahdollisuus henkisesti tasapainoisempaan ja onnellisempaan elämään. Spinozan sanoin, vapaa ihminen ei pelkää edes kuolemaa. Korkeimpana saavutuksena affekteista vapaa ihminen saattoi Spinozan mukaan tavoittaa järkensä avulla jotain äärettömän ja ikuisen substanssin olemuksesta; tiedostaa – ja mystisemmin sanottuna tavoittaa – jotain substanssista itsestään.

Antipostmodernistiseksi luonnehdittavassa romaanissa kuuluisa filosofi käy dialogia kirjan lukijan kanssa, joka pääsee tervehtimään häntä kaukaa tulevaisuudesta. Lukijan dialogin kirjoittajana toimii Smilevski, mutta Spinozalle laaditut, lukijan suulla esitetyt kysymykset toimivat siksi hyvin, ettei tarvetta omille kysymyksille synny.  Ikuisen paluun ajatusta mukaillen romaani alkaa Spinozan vanhempien pylvässängyn ääreltä, filosofin kuolemasta ja myös päättyy hänen kuolemaansa – ja syntymäänsä – samaan pylvässänkyyn noin 45 vuotta myöhemmin. Kirjassa Spinoza kertoo lyhyesti elämästään, sen keskeisimmistä tapahtumista sekä teostensa syntyprosesseista. Tärkeimpään rooliin kohoavat kuitenkin ihmiset, joiden kanssa hän joutuu elämässään vuorovaikutukseen. Tällaisia ovat hänen ystävänsä Franciscus van den Enden, tämän tytär Clara Maria van den Enden sekä filosofian oppilas Johannes Casearius. Tärkeäksi taustahahmoksi kohoaa myös Hanna Spinoza, etäiseksi jäänyt filosofin äiti, joka kuoli tämän ollessa vasta kuusi-vuotias.

Lukijan suulla Smilevski avaa kysymyspatteriston tulen uljaana seisovan filosofin luoman systeemin muureja vastaan, ammuksinaan intohimot, jotka liittyvät edellä mainittuihin henkilöihin. Teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa lukija käy keskusteluja rationalistisen, filosofiaansa voimakkaasti puolustavan Spinozan kanssa, jolle osoitetut kysymykset eivät tunnu aiheuttavan juuri minkäänlaisia säröjä suojapanssariin. Smilevskin eroottisviritteinen ja kuvaileva tyyli tekee lukijasta selvää jälkeä heti alusta lähtien. Hekumallisessa kuvauksessa, jossa vihjataan Clara Marian ja Johannes Caseariuksen kiinnostuksesta filosofia kohtaan, sulatetaan jäätä tavalla, jolloin lukijasta rupeavat filosofin selitykset tuntumaan rienaavilta, kylmiltä, jopa epäinhimillisiltä. Filosofin kaiken kattavat vastaukset, joilla hän perustelee Clara Marian ja Johannes Caseariuksen torjumista, osoittavat traagisuudessaan hänen vain noudattavan oman filosofiansa opetuksia.

Jälkimmäisessä osassa romaanin luonne muuttuu radikaalisti, kun Spinoza yllättäen rupeaa kertomaan intohimoistaan ja tuntemuksistaan.  Jos lukija ensimmäisessä osassa oli lähinnä turhautunut tai päivitellyt filosofin tunnekylmänä pidettyä käyttäytymistä, joutuu hän jälkimmäisessä osassa kokemaan ahdistusta, jota filosofiaansa noudattava, sielullisia kärsimyksiä ja eksistentiaalisia tuskia kokeva filosofi joutuu kokemaan. Kummatkin osat luettuaan lukija ei voi lopuksi kuin todeta Nicolas Malebranchen (1638 – 1715) suulla: Spinoza poloinen (le misérable Spinoza)!

Goce Smilevski kutsuu teostaan sen alaotsikossa seittiromaaniksi, jossa jokainen kappale on lanka kohti suurempaa kokonaisuutta. Romaanin kaksi eri tasoa lukuineen nitovat Spinozan elämää ja filosofiaa tavalla, jossa lukijan omat affektit joutuvat ottamaan mittaa haasteista, joita Spinoza romaanissa joutuu kohtaamaan. Lukija nostaa automaattisesti kätensä pystyyn ja antautuu: Hän haluaa tuntea, hän haluaa kokea, vaikka vain hetkellisesti. Yritys tavoittaa jotain ikuista ei hänelle Spinozan tavoin riitä. Filosofi on tuomittu yksinäisyyteensä.

Kirjan ehkä kontroversiaalisin, mutta ehdottomasti myös kiehtovin, kohta koskee tilanteita, jossa Smilevski käsittelee Spinozan seksuaalisuutta. Ihmisen olemusta niin keskeisesti määrittävää tekijää on melkein välttämätöntäkin lähestyä romaanissa, jossa järki ja intohimo kamppailevat keskenään ja jossa eroottinen kerronta on keskeisessä roolissa, mutta on ymmärrettävää, että joitakin saattavat kirjailijan näkemykset suuren filosofin masturboinnista sekä nekrofilisista tai latenteista homoseksuaalisista taipumuksista hämmentää. Spinozan seksuaalisesta suuntautumisesta ei tiedetä mitään, joten Smilevski on voinut käyttää mielikuvitustaan vapaasti. Valistunut lukija malttaa kuitenkin mielensä, sillä kuvaukset ovat fiktiivisyydestään huolimatta kiehtovia – jopa kiihottavia, sillä romaani pystyy hyvin vangitsemaan filosofin seksuaalisesta eristyneisyydestä syntyvän epätoivon. Tarkka lukija laittaa merkille myös pinnan alta pilkottavan kirjailijan kiinnostuksen sukupuolitutkimusta ja psykoanalyysia kohtaan.

Verraton kulttuurihistorioitsija Egon Fridell (1878 – 1938) toteaa Uuden ajan kulttuurihistoriassaan, että Spinozan filosofiasta on löydettävissä patologisia elementtejä. Tällä hän viittaa, että Spinoza johti filosofiansa lopputulokseen, jota voi pitää loogisesti epäluonnollisena ja epäinhimillisenä. Goce Smilevski on onnistunut romaanissaan kiteyttämään nämä kaksi määritelmää nerokkasti. Keskustelu Spinozan kanssa on kudelma, jossa filosofin ja lukijan keskinäinen dialogi, käytetty kieli, ekspressiivinen, jopa surrealistisiakin sävyjä tavoitteleva tyyli, rationalismista, intohimosta ja eksistentialisista kriisistä johtuvat ahdistukset sekä Spinozan filosofian kuvaukset tuovat unenomaisessa kauneudessaan mieleen metafyysisen runoelman.  Yli kolmesataa vuotta sitten kuolleen filosofin ja lukijan välille syntyy herkkä, ei välttämättä tasavertainen, mutta kuitenkin luottamuksellinen suhde, joka kantaa aina romaanin viimeisille sivuille saakka. Goce Smilevskin Keskustelu Spinozan kanssa on moderni kaunokirjallinen herkkupala.

Keskustelu Spinozan kanssa palkittiin julkaisuvuotenaan 2002 Makedonian vuoden parhaana romaanina. Siitä sovitettiin myös näytelmä, joka voitti vuoden 2011 Vojdan Cernodrinski -teatterifestivaalin. Goce Smilevski on saanut myös Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010 sekä Itävallan ja Makedonian PENin näytelmäpalkinnon 2006.

Spinozan ja Clara Maria van den Endenin suhde on inspiroinut myös teatteria. Marco Naggar ja Kate Huffman pääosissa näytelmässä Uusi Jerusalem. Teatteri Pico Playhouse, Los Angeles, 2012. Kuva: Hope Burleigh.
Spinozan ja Clara Maria van den Endenin suhde on inspiroinut myös teatteria. Marco Naggar ja Kate Huffman pääosissa näytelmässä Uusi Jerusalem. Teatteri Pico Playhouse, Los Angeles, 2012. Kuva: Hope Burleigh.

Post scriptum: Makedonialainen kirjallisuus ja kirjailijat ovat ennen tätä teosta olleet allekirjoittaneelle suuri mysteeri ja ihmekös tuo, sillä Keskustelu Spinozan kanssa on ensimmäinen makedoniasta suomeksi käännetty kaunokirjallinen teos. Kari Klemelän (s. 1955) luotsaamaa Mansarda -kustantamoa pitää kiitellä mittaamattoman arvokkaasta kulttuurityöstä sen ottaessa vastuuta eteläslaavilaisen kirjallisuuden tuomisesta suomalaisen lukijakunnan tietoisuuteen. Pienkustantamojen merkitys suomalaisen kirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden julkaisemisessa on kustannusmaailmassa vallitsevien myllerrysten keskellä äärimmäisen tärkeä.

Advertisements

4 thoughts on “Metafyysinen kudelma tukahdutetusta intohimosta ja yksinäisyydestä

    1. Kiitos, Utimmo! Verratonta, jos Spinoza kiinnostaa. Itse olen tutustunut kaveriin vain filosofian yleisesitysten kautta. Etiikan englannosta olen joskus silmäillyt ja se oli kyllä eukleidelaisessa geometrisessa sävyssään raskasta luettavaa. 🙂 Mutta, Spinozan ajattelu ja itse filosofi ovat erittäin mielenkiintoisia – ja aina ajankohtaisia.

      Tykkää

      1. Kiitän lämpimästi hienosta arvostelustasi. Olet sijoittanut Spinozan, Smilevskin ja suomennokseni juuri sinne, minne toivoisin niiden joskus päätyvän.

        Liked by 1 henkilö

      2. Kiitoksia viestistäsi, Kari! Ilo on kokonaan allekirjoittaneen puolella. Ihastuin Smilevskin teokseen välittömästi ja havahduin jälleen, kuinka arvokasta työtä Mansardan kaltaiset kustantamot tekevät kääntäessään Kaakkois-Euroopan ja muitten kielialueiden teoksia suomeksi. Se on pyyteetöntä kulttuurityötä, joka rikastuttaa kotimaista lukijakuntaa. Suurkiitokset! 🙂

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s