”Antti, sinun on kerrottava, mitä mieltä oikein olet uusimmasta Tähtien sota -elokuvasta! Kerro nyt, oliko Star Wars Episode VII: The Force Awakens mielestäsi sarjan paras – tai ainakin toiseksi paras elokuva!?!”
Tätä minulta on tiedusteltu, pitkään ja hartaudella, aina viime joulukuun 16. päivästä lähtien. Nyt, kun elokuvan ensi-illasta on kulunut jo lähes neljä kuukautta ja katselukertoja on takana useampi, on ehkä jonkinlaisen yhteenvedon aika.
Huom! Jos jostain syystä olet vasta nyt saapunut pitkän hyperavaruushypyn jälkeen tähän tähtijärjestelmään, etkä ole vielä katsonut uusinta Tähtien sota -elokuvaa Episodi VII: The Force Awakens, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Luvassa on juonipaljastuksia.
Aivan aluksi jonkinlainen selvitys omasta Tähtien sota -taustastani on syytä tuoda esiin. Havaitsin nimittäin erittäin haastavaksi kirjoittaa arvostelua, sillä elokuvasarjan pitkäaikaisena ihailijana objektiivisuuden saavuttaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Elokuvasarja on monessakin mielessä määrittänyt elämäni kaarta tavalla tai toisella, eikä arviotani uudesta elokuvasta voi ymmärtää ilman sen tuntemista.
Idoli-, eli tuttavallisemmin fanikulttuurin metafyysisiä erityispiirteitä on aina mielenkiintoista pohtia. Mikä saa ”hurahtamaan” päästään, lähtemään mukaan jonkin tietyn ilmiön kuten elokuva- tai musiikki-genren ihailijaksi? Mikä saa aloittamaan keräilyvimman mielenkiinnon kohdetta käsitteleviä esineistöjä kohtaan? Mikä tekee fanittamisesta parhaimmillaan elämänmittaisen harrastuksen? Onko esikuvien etsiminen, idolien palvonta ja niiden jakaminen toisten ihmisten kanssa lajimme psyykelle välttämättömiä tekijöitä? Näin on todisteltu, ja viimeaikaisten tutkimusten valossa ilmiölle näyttäisi löytyvän painavia syitä.
Mutta, löytyykö Tähtien sodan kaltaiselle populaarikulttuuri-ilmiön fanittamiselle muitakin motiiveja? Onko se verrattavissa latenttiin uskonnolliseen kokemiseen, jollaista maallistuneessa, suurista kertomuksista kuolleessa länsimaisessa yhteiskunnassa tarvitaan? Tällaista on uskontotieteilijöiden taholta vakavasti esitetty. Moni on varmasti laittanut merkille aktiivisista faneista välittyvän innostuksen, joka on äärimmillään näyttäytynyt ulkopuolisesta tarkkailijasta toiminnalta, joka täyttää lahkolaisuuden tunnusmerkit. Jokunen vuosi sitten Australiassa perustettiin ensimmäinen Tähtien sota -kirkko.
Kuten niin moni muu Tähtien sotaan hurahtanut, haluaisin kovasti vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin, sillä tyhjentävästi en voi omia motiivejani selittää. Jos edellinen tuntui lukijasta oudolta tai hämmentävältä, ehkä seuraavat rivit selventävät, millaisesta emotionaalisesta vyyhdistä on oikein kysymys. Allekirjoittaneelle Tähtien sota ei ole jäänyt pelkäksi pintaraapaisuksi. Se on porautunut orvaskeden alapuolelle, kudosten ja rintalastan lävitse suoraan sydänlihakseen.
Elokuvaohjaaja George Lucaksen (s. 1942) luoma, länsimaisen populaarikulttuurin suurin yksittäinen ilmiö on koskettanut minua kesästä 1982 lähtien, jolloin ostin ensimmäisen Tähtien sota -figuurini – protokolladroidi C-3PO:n – Jyväskylän Sokos-tavaratalosta. Kuten niin monella elokuvasarjaan hurahtaneella kasarikakaralla, lähti omakin fanitukseni liikkeelle hiekkalaatikkoleikeistä Tähtien sota -leluilla, jotka tuolloin edustivat suuressa mittakaavassa ensimmäistä figuurisarjaa aseineen. Vietnamin sodan jälkeisissä, kriittisissä sodanvastaisissa tunnelmissa lelusarjojen valmistuksessa oli kaihdettu kaikenlaisten sotaan viittaavien elementtien käyttöä. Paradoksaalista sinänsä, mutta juuri tämän asetelman syrjäyttäminen lienee varmistanut Tähtien sota -lelusarjan menestymisen pikkupoikien sydämissä.
Järjestyksessä sarjan ensimmäisenä (1977) valmistuneen elokuvan, Episodi IV: Uusi toivo, katselin videonauhurilta joulun välipäivinä 1984. Elinikäiseksi faniksi julistautumisen hetki koitti kuuluisaa kaksoisaurinkojen laskua esittävää kohtausta katseltaessa. Vaikka kohtaus on hyvin lyhyt, sen majesteetillisen ikiaikainen, fantasianomainen ja eeppinen (myönnetään, että termi on inflaation kokenut, huonosti kuvaava ja raivostuttavan epämääräinen) toteutus on kiehtonut mielikuvitustani aina näihin päiviin saakka. Kohtauksesta välittyy voimakkaasti visuaalisen tarinankerronnan herkkyys, jossa Lucas on elokuvissaan parhaimmillaan. Kaiken kruunaa ansaitusti Oscarin voittaneen mestarisäveltäjä John Williamsin (s. 1932) musiikki.
Elokuvan tarina oli yhtä vanha kuin ihmiskunta ja ehkä juuri siksi se osui kahdeksan-vuotiaan elinhermoon: Kertomus hyvän kamppailusta pahaa vastaan; sankareiden herooisesta matkasta, odysseiasta, jossa vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi; moraalisesta kasvukertomuksesta ihmisyyteen; ystävyydestä, joka ei anna periksi missään olosuhteissa. Tähtien sota avasi kuvallisella kerronnallaan mielikuvituksen valtavat patoluukut, osoittaen pikkupojalle ihmisenä olemisen erityisyyden ja ainutlaatuisuuden: lajimme kyvyn haaveiluun ja fantasiaan. Lucas visualisoi maailmankaikkeuden tuntemattomat maailmat ja täytti ne kulttuureilla, olioilla, sankareilla, konnilla, fantastisella teknologialla ja mystisellä Voimalla. Nerokas oli myös tapa linkittää fantasia- ja tieteismaailmat yhteen: Lopputuloksena oli kiehtova synteesi, jota on kyllä myöhemmin kovasti jäljitelty, mutta jossa harva on päässyt edes lähelle alkuperäistä esitystä – puhumattakaan, että olisi onnistunut sen ylittämään.
Ihmiselämään mahtuu muutama elokuva, joiden merkitystä voi kuvata sanoilla ”ravistelleet syvällisesti tietoisuutta”. Allekirjoittaneen kohdalla niistä ensimmäinen ja perustavanlaatuisin oli edellä mainittu, ensimmäinen Tähtien sota.
Kahdeksankymmentäluvun lapsuusvuodet menivät figuureja keräillessä, ns. alkuperäisen trilogian (original trilogy, episodit IV, V ja VI) katselemisessa videonauhurilta sekä sarjakuvia lukiessa, joita Suomessa julkaisi legendaarinen Kustannusosakeyhtiö Semic vuosina 1977 – 1987. Marvelin ja DC Comicsin supersankari-luomusten ohessa Tähtien sota -sarjakuvat lukuisine taiteilijoineen toimivat tärkeinä esikuvina sarjakuvan ymmärtämiseksi erityisenä romaanitaiteen muotona. Yhdeksänkymmentäluku toi mukaan tietokone- ja pöytäroolipelit, joista erityisesti jälkimmäisiä edelleen aktiivisesti harrastan. Samoihin aikoihin sarjan luoja George Lucas antoi toisille taiteilijoille luvan kirjoittaa jatkoa Luke Skywalkerin ja hänen ystäviensä seikkailuille ns. expanded universe (EU) -tuoteperheenä. Mainitsemisen arvoinen on Hugo-palkinnon voittanut tieteiskirjailija Timothy Zahn (s. 1951), jonka ns. Thrawn-trilogia loi em. tuoteperheelle vankan perustan. Noita kirjoja ja sarjakuvia tuli ahkerasti harrastettua.
Vuonna 1997 näin alkuperäisen trilogian ensimmäistä kertaa valkokankaalta, kun Lucas julkaisi niistä tehdyt erikoispainokset (Star Wars Special Edition), joissa kohtausten äänimaailmaa ja erikoistehosteita oli digitaalisesti paranneltu. Kokemus oli ikimuistoinen, sillä verrattuna aikaisempiin katselukokemuksiin, saatoin nyt ensimmäistä kertaa nähdä elokuvan ”kokonaisena”, perinteinen tv-ruutu kun oli jättänyt 4:3-kuvakoosta johtuen puolet kuvasta pois. Samalla ymmärsin ensimmäistä kertaa, että Lucaksen elokuvat oli tarkoitettu nautittavaksi isoilla laajakankailla teattereissa, joiden äänimaailma oli tarpeeksi hyvä. Noihin aikoihin Suomessa yleistyivätkin Lucaksen kehittämällä THX-äänimaailmalla sertifioidut elokuvateatterit.
Yhdeksänkymmentäluvun teinivuodet olivat tärkeätä sosiaalisten suhteiden luomisen aikaa. Giikki-kulttuuri (engl. geek) rupesi lyömään lävitse Suomessa, myös Ikaalisten kaltaisissa pienissä maaseutukaupungeissa. Käsitettä ei tässä ole mahdollista avata tarkemmin, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan erilaisista populaarikulttuurin, sekä netti- ja media-ilmiöistä kiinnostuneiden yhteisöä, joille harrastus näyttäytyy intohimona ja omistautumisena. Tähtien sota -elokuvien fanittaminen näkyi kaveripiirissäni. Elokuvasarjan jakamisesta ja yhdessä kokemisesta tuli tärkeitä yhteisöllisyyden ilmentymiä ja fanikulttuurista laajemmassa merkityksessä tärkeä itseilmaisemisen muoto. Se näkyi ”värin” tunnustamisena, eli pukeutumisessa ja erilaisen Star Wars -tavaran keräilemisessä. Edellä mainittujen figuurien lisäksi ympäristö saattoi tunnistaa ”starwars-hörhön” julisteista, pinsseistä, juomamukeista, kylpyshampoosta (!), Pez-karkkikoneista ja lukemattomista muista ilmiöön liittyvistä kaupallisista sovelluksista.
Tärkeässä asemassa oli myös internet, joka yleistyi 1990-luvun lopulla. Kontaktit toisiin faneihin ylittivät valtakunnalliset rajat. Ilmiön jakamisesta tuli kokemus, joka sai globaalit mittasuhteet.
Vuonna 1999 koettiin seitsemäntoista vuoden hartaan odotuksen huipentuma, kun ensi-iltaan tuli Episodi I: Pimeä uhka. Se aloitti kolmen uuden elokuvan sarjan, ns. esi-trilogian, (prequel trilogy, episodit I, II ja III), joka keskittyi langenneen jedin, Anakin Skywalkerin, tarinaan tehden samalla Darth Vaderista koko kuusiosaiseksi paisuneen elokuvasarjan keskeisimmän hahmon. Vuonna 2005 valmistuneen Episodi III: Sithin koston jälkeen ympyrä sulkeutui: George Lucas antoi varsin painokkaasti ymmärtää, että alunperinkin kuusiosaiseksi suunniteltu elokuvasarja oli nyt valmis ja Anakin Skywalkerin tarina kerrottu. Otin ilmoituksen vastaan stoaalisella tyyneydellä ja hyvästelin sisäisen pikkupoikani. Koska uusia elokuvia ei ollut enää odotettavissa, genren aktiivinen seuraaminen jäi vähemmälle ja mielenkiinnon kohteet siirtyivät vähitellen ihmiselämän muille osa-alueille.
Kuten edellisestä on käynyt ilmi, elokuvasarjan parissa on tullut kasvettua elämänkaari varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen. Tähtien sotaa ei ole katsottu pelkkänä viihteenä, kuten Hollywood-tuotantojen kohdalla tapana tavallisesti on. Elokuvasarja on ollut syväluotaava, eksistentialistinen kokemus, samaistuminen johonkin itseään suurempaan ilmiöön, jonka on sitten voinut jakaa toisten samalla tavalla ajattelevien ja kokevien kanssa. Tietenkin suhde elokuviin on muuttunut vuosikymmenien varrella. Intohimo ei ole enää samalla tasolla, kuin esimerkiksi vuonna 1984 tai esi-trilogian kynnyksellä vuosituhannen vaihteessa. Kuitenkin sydämessä on aina oleva pieni Star Wars-paikka. Muutun välittömästi pikkupojaksi kuullessani ensimmäiset sävelet John Williamsin legendaarisesta tunnusmusiikista.
Episodi III:n julkaisusta ehti kulua seitsemän vuotta. Sitten koitti vuosi 2012 ja loppuvuodelle langennut jymy-yllätys: George Lucas ilmoitti myyvänsä tuotantoyhtiönsä Lucasfilmin hurjalla, reilun neljän miljardin dollarin hinnalla Walt Disney -yhtiölle. Kaupan myötä kaikki oikeudet Tähtien sota -tuotemerkkiin siirtyivät Disneyn nimiin. Tuskin oli muste sopimuspaperista kuivunut, kun Disney jo ilmoitti, että se julkaisisi lähivuosina kolme uutta elokuvaa sekä muutaman ns. spin off -elokuvan, jotka välillisesti liittyisivät virallisen elokuvasarjan tapahtumiin. Ja jotta kenellekään ei syntyisi harhaluuloa, että kyseessä olisi ohikiitävä ilmiö, kauppahinnan kuolettamisen kerrottiin jatkuvan ainakin vuoteen 2040 saakka. Erilaisia Tähtien sota -tuotteita olisi siis luvassa tuleviksi vuosikymmeniksi.
Voima tosiaan herätti! Tuntui, kuin minut olisi sulatettu karboniittimöhkäleestä pitkän hibernaatio-vaiheen jälkeen, kuten Han Solo Jedin paluussa. Ensivaikutelma oli haparoiva, suorastaan epäuskoinen: eikö kaiken pitänyt jo olla ohitse? Samoin taisivat ajatella lukemattomat muut elokuvasarjan ystävät, sillä reaktiot vaihtelivat varovaisen positiivisista puheenvuoroista aina kammottaviin tulevaisuudenkuviin, mikkihiiri -korvineen päivineen.
Edellinen kannattaa muistaa, sillä prequel-trilogian -elokuvat 2000-luvun alusta jakoivat maailmanlaajuisen fanikunnan tunnot pahasti kahtia – eikä aiheetta. On vain oikeudenmukaista todeta, että kyseisten elokuvien kohdalla lopputulosta ei kaikilta osin voi pitää onnistuneena. Tarkempaan analyysiin ei ole tässä tilaa, mutta yleisesti on todettu uuden trilogian tuhoutuneen puisevaan näyttelemiseen, sataprosenttiseksi vietyyn digitaalisuuteen, joka loi paikoitellen mielikuvia animaatioelokuvasta tai tietokonepelistä, sekä ontuvaan tarinankerrontaan, jossa oli havaittavissa karkeita juoniaukkoja. Viimeksi mainittu on oireellista jo siksi, että Lucasta oli ansaitustikin ehditty tituleerata erääksi aikakautemme merkittävimmistä tarinankertojista. Kaiken edellä mainitun kruunasi mahdollisesti elokuvahistorian raivostuttavin fiktiivinen hahmo, repesorsamaisesti toikkaroiva, anarkistinen Jar jar Binks, jota tulkinnutta näyttelijä Ahmed Bestia (s. 1973) on käynyt välillä suorastaan sääliksi. Ei ole mukavaa näytellä huippusuositun elokuvasarjan hahmoa, jota valtaosa maailmanlaajuisesta faniyhteisöstä ylenkatsoo.
Puolustajiakin prequel-trilogialle on löytynyt, vaikka he taitavat muodostaa pienen vähemmistön. Itseäni on kiinnostanut erityisesti Lucaksen yritys kertoa kokonaan uudenlainen Tähtien sota -tarina. Kun vanha trilogia oli Luke Skywalkerin ja hänen ystäviensä ympärille ryhmittynyt seikkailuelokuvien sarja, jossa seurattiin Luken kasvutarinaa maalaispojasta jediritariksi, sekä hyvän voittoa pahasta, kertoi uusi trilogia puolestaan neitseellisesti syntyneestä ihmelapsesta, Voiman tasapainon palauttajasta, tämän kasvamisesta jedimestariksi ja kääntymisen pimeyteen. Toista tärkeää moraalista elementtiä edusti taustalla pyörinyt kertomus vapauden kuolemasta, demokratian korvaamisesta diktatuurilla, joka näkyi pastissina Weimarin tasavallan Saksaan ja suuren vallankumouksen jälkeiseen, terrorin ja direktorion kourissa kamppailevaan Ranskaan. Vertaukset Adolf Hitleriin (1889 – 1945) ja Napoleon Bonaparteen (1769 – 1821) näkyivät uuden trilogian kohtauksissa, joissa ”intergalaktista” päivänpolitiikkaa, juonitteluja sekä sodan suunnittelemista pohdittiin niin tasavallan senaatissa, jediritarien temppelissä, oopperan pimeissä aitioissa kuin separatistien neuvonpidoissa. Lucas on useammassa eri haastatteluissa vihjannut esi-trilogian yhteyksiä Leo Tolstoin (1828 – 1910) mestariteokseen Sota ja rauha. Kerronnallisia samankaltaisuuksia sekä tarinallisesti että visuaalisesti elokuvista onkin löydettävissä.
Lucas heristeli yleisöä kohti sormellaan, kritisoiden piillotellusti Yhdysvaltojen poliittista nykytilaa, jossa on ollut havaittavissa plutokraattisen etupiiriajattelun tendenssejä: voimakasta lobbaustoimintaa; sotilaallisen voiman hyväksymisen agendoja korporatiivisen kaupankäynnin intressien edistämiseksi; uutismedian yksipuolistumista sekä finanssikapitalismin määräävää valtaa suhteessa poliittisen päätöksenteon elimiin. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus ei ollut uutta Tähtien sota -elokuvissa. Alkuperäinen trilogia oli ottanut piillotellusti kantaa muun muassa suurvaltojen ydinasevarusteluun ja Vietnamin sotaan.
Edellinen ei kuitenkaan ollut elokuvasarjan ystävien mieleen. Vaikutelmaksi yleisestä keskustelusta muodostui jo Episodi I:n ensi-illan aikoihin, että fanit olisivat halunneet kokea pitkälti vanhan trilogian kaltaisen elokuvakokemuksen. Uusi tarina, uudet hahmot ja elokuvan asetelma rappeutuvan tasavallan viimeisten aikojen kuvauksena ei houkutellut yleisöä vanhaan malliin. Tähän oli syynsä: Kuluneen kahdessa vuosikymmenen aikana Tähtien sodan parissa oli kasvanut miljooniin paisunut fanikunta. Se oli kanonisoinut elokuvatrilogian ja asettanut sen jalustalle, palvottavaksi sellaisenaan. Se ei halunnut kokea uutta, vaan janosi nostalgiaa, paluuta lapsuuden ja nuoruuden tuntemuksiin – ja se halusi jakaa tuon kokemuksen omien lastensa kanssa. Uusi sukupolvi Tähtien sota -faneja oli ehtinyt kasvaa vanhempiensa varjossa ja odotti mahdollisuutta ilmiön jakamiseen. Vaikka tietoa tästä ei ole, luulen asetelman muuttumisen yllättäneen George Lucaksen.
Vuonna 1999 Tähtien sota ei ollut enää yksittäinen elokuva, elokuvasarja tai osa populaarikulttuuria. Siitä oli tullut kiinteä osa ihmisten kollektiivista kokemismaailmaa, osa länsimaista kulttuurihistoriaa.
Sinisten ajatusten hautausmaa 