Elävä taide imitoi elävää elämää… Tämä vanha, siivekäs sanonta hiipi mieleeni, kun katselin pitkästä aikaa kirjailija Harri Nykäsen (s. 1953) rikosromaaneihin perustuvaa ja yhdessä ohjaaja Tapio Piiraisen (s. 1954) kanssa käsikirjoittamaa, vuonna 2000 julkaistua 12-osaista televisiosarjaa Raid.
Kyyninen palkkatappaja Raid (Kai Lehtinen s. 1958) saapuu Suomeen ex-tyttöystävänsä isän Ukin (Esko Salminen s. 1940) kutsumana. Tyttären itsemurha ei ole jättänyt miestä rauhaan, vaan hän haluaa alamaailman torpedona paremmin tunnetun Raidin selvittävän kuolemaan liittyviä yksityiskohtia. Samaan aikaan talousrikostutkimusta tekevä poliisi ammutaan suorassa tv-lähetyksessä salamurhaajan toimesta. Komisario Eero Janssonin (Oiva Lohtander s. 1942) käynnistämät murhatutkimukset johtavat hänet yhteyteen Raidin kanssa. Alamaailman ja virallisen poliisin epäpyhälle liitolle alkaa paljastua yhteiskunnan huipulla vaikuttava, laaja salaliitto, johon Raidin vastustaja, palkkatappaja Hammar (Tapio Liinoja s. 1954) on sekaantunut.
Raidista tuli heti ilmestyessään vuoden 2000 alussa jonkinlainen kansallinen merkkitapaus. Sarja keräsi ennätysyleisön, ja teki pääosan esittäjistä, palkkatappaja Raidia tulkinneesta Kai Lehtisestä ja hänen nakkikioskin myyjä -tyttöystäväänsä Tarjaa esittäneestä Mari Rantasilasta (s. 1963) kaikkien tunteman likistäjäparin. Yhtään huonommin ei tainnut pärjätä aikaisemmin lähinnä teatterin lavoilta yleisölle tutuksi noussutta komisario Janssonia esittänyt Oiva Lohtander. Sarja voitti neljä Venla-palkintoa (paras draamasarja, paras käsikirjoitus, paras ohjaus, paras miespääosa) ja sen tunnussävelen, Rantasilan itsensä laulaman Vain rakkaus -kappaleen sisältänyt soundtrack-levy möi kultaa.
Nykäsen ja Piiraisen käsikirjoitus osui napakymppiin. Raid pitää sisällään elementtejä perinteisestä palapelidekkarista, psykologisesta jännäristä, tulevaisuuden tieteisvisioista, toimintaelokuvista ja länkkäreistä. Tekijöiden kunnianosoitus näkyy muun muassa sellaisille klassikoille, kuten Fritz Langin (1890 – 1976) M – kaupunki etsii murhaajaa, Andrei Tarkovskin (1932 – 1986) Stalker sekä Sergio Leonen (1929 – 1989) Huuliharppukostaja. Erityisesti viimeksi mainitun elokuvan kuvallista tematiikkaa toistetaan sarjassa alusta loppuun saakka. Vuonna 2003 Raidista tehtiin vielä parituntinen elokuva, joka jatkoi pitkälti sarjan teemojen kehittelyä.
Raidin henkilöhahmogalleria on täynnä mielenkiintoisia, groteskeiksi ja koomisiksi luonnehdittavia persoonallisuuksia, joihin samaistuminen on helppoa. Kaiken kruunaa naseva, kaurismäkeläiseksikin luonnehdittu dialogi, jollaista toivoisi kotimaisissa draamasarjoissa enemmänkin harrastettavan. Mukana ovat niin laitapuolen kulkijat (pornokauppiaat, rekkakuskit, kaatopaikkakeisarit) kuin yhteiskunnan eliitti (sijoittajat, ministerit, hallinnon virkamiehet). Tekijöiden ihmiskuva noudattelee rikoskirjallisuuden lajityypille perinteistä kaavaa: Mitä ylempänä yhteiskunnan hierarkiassa, sitä kovempi ja kylmempi. Todellinen välittäminen ja rakkaus kukoistavat alakulttuureissa. Yhteiskunnallisuus onkin Raidin kantava ja keskeinen teema, ja se on pitänyt sarjan voimakkaan ajankohtaisena.
Raidin tekohetkellä, aivan 1990-luvun lopulla, Suomi rupesi pikkuhiljaa toipumaan vuosikymmenen alkupuolella vallinneesta lamasta. Talous oli kääntynyt muutaman miinusmerkkisen vuoden jälkeen kasvujohtoiseksi. Nokia-ilmiö oli tehnyt Suomesta lyhyessä ajassa maailman johtavimpiin kuuluvan teknologiatalouden. Vienti veti kohisten ja Suomen katsottiin kuuluvan teknologian kärkimaihin. Myrskyvaroitus saatiin pari vuotta myöhemmin puhjenneen ns. it-kuplan aikoihin, mutta hetken näytti siltä, että mikään ei olisi ollut mahdotonta. Itsevarmuuden vallassa Sonerakin osti surullisenkuuluisan 3G-verkon lisenssin (ns. UMTS-luvan) Saksasta ja Italiasta 4,3 miljardilla eurolla.
Vaikka talous veti, suomalainen yhteiskunta ei ollut palautunut enää lamaa edeltäneeseen tilaan. Kahdeksankymmentäluvun kultaisista vuosista, ”Pohjolan Japanin” ajoista, yhteiskuntaan olivat ilmestyneet kuin varkain kasvavat tuloerot sekä uusi paaria, pysyvästi syrjäytyneiden ihmisten luokka. Suomalainen yhteiskunta oli kokenut perustavanlaatuisen rakenteellisen muutoksen, jossa aikoinaan suljettu, tiukasti valuuttasäännelty kansantalous oli avattu globaaleille finanssimarkkinoille. Suomi oli liittynyt EU:hun ja valmistui ottamaan vastaan yhteisvaluutan. Rahaa oli saatavilla, kaikki oli kaupan, pörssikurssit nousivat hurjaa vauhtia ja jos vielä 1980-luvulla kohtuullisuutta oli pidetty jonkinlaisena hyveenä, tuntui se seuraavan vuosikymmenen yleisessä menestyshuumassa vanhanaikaiselta.
Edellä mainittu ei jäänyt sarjan tekijöiltä huomaamatta. Ohjaaja Tapio Piirainen on useammassakin haastattelussa korostanut, ettei hän Raidissa kyseenalaista yhteiskunnallista muutosta sinänsä, mutta on samalla halunnut esittää kysymyksen, onko muutos ollut kaikilta puolin toivottavaa. Juuri tällaisia kysymyksiä taiteen tulee esittää ja niitä Raidissa myös esitetään.
Raidin esittämä dystooppinen Suomi on siksi lohduton paikka, että emotionaalisesti se tuo mieleen toisen synkän tulevaisuuskuvauksen, Ridley Scottin (s. 1937) Blade Runnerin. Vaikka ympäristö ei edellä mainitun tavoin olekaan pilaantunut, löytyy Raidista muita tuttuja yhtymäkohtia: tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet; kerjääminen on yleistynyt; kodittomat, nistit ja laitapuolenkulkijat näkyvät katukuvassa; kaatopaikalla asumisesta on tullut monelle todellisuutta. Suomi on vedetty mukaan kansainväliseen kilpailuun, jossa voittaja korjaa kaiken, eikä häviäjälle jää mitään. Yhteiskunnalliseksi arvoksi on muodostunut menestyminen ja ahneus. Korruptio ulottaa lonkeronsa kaikkialle ja plutokratiasta on tullut vallitseva yhteiskunnallinen tila.
Kilpailukyvyn nimissä Suomeen on perustettu Espoon erikoistalousalue, jota hallinnoi – kuten Suomen ulkomaankauppaakin 40 % osuudella – jättiläiseksi paisunut elektroniikkajätti Escon. Erikoistalousalueella kaikki kilpailun esteet, kuten ay-liike ja verotus on poistettu. Avausjaksosta käy ilmi, että jopa poliisivoimat ovat hierarkiassa erikoistalousalueella korkeammalla ja toimivat suurpääoman suojelijoina – lain rajat näkymättömällä sopimuksella ylittäen. Oikeutta on turha odottaa, sillä sellaista ei tarjota. Poliisilaitos on yhtiöitetty ja sen jäsenet joutuvat osallistumaan erilaisille tuottavuudenhallintakursseille. Tuottavuusajattelu ja yksityistäminen on viety äärimmilleen: jopa poliisiauton käyttö on muutettu maksulliseksi poliiseille!
Pahoihin vaikeuksiin joutunut julkinen sektori vetelee viimeisiään: Terveydenhuolto on kilpailutettu ja julkisen sairaalatoiminnan alasajo näkyy kapasiteettikyvyn romahtamisena, sairaalan käytäville parkkeerattuine potilaineen. Yksityisen sairaanhoidon piiriin ei ole mitään asiaa ilman sairausvakuutusta, jollaista kaikilla ei tietenkään ole. Vain rahalla voi maksaa itsensä potilasjonojen ohitse. Kilpailutuksen nimessä lääkärit eivät enää voi määrätä parhaimpia hoitomenetelmiä.
Ehkä kaikkein hyytävintä Raidin tulevaisuuden visiossa on sen henkinen lohduttomuus: Yhteiskunta, jossa toivo ja ylevät, henkiset, ihanteet ovat kuolleet. Ihmisistä ei välitetä ja jokainen käy omaa henkilökohtaista eloonjäämisen taisteluaan selviytyäkseen. Päälimmäiseksi nousee kaikkialle ulottuva nihilismi ja kyyninen sarkasmi, joita esimerkiksi Raidin kaltainen niukkasanainen palkkatappaja levittelee ympärilleen klassikoksi muodostuvien lyhyitten ”niinpä”-kommenttiensa voimin. Sarkasmi ja kyyninen huumori ulottuvat myös lain oikealle puolelle, komisario Janssoniin ja tämän kollegoihin, kuten vanhemman konstaapeli Huuskon (Pekka Huotari s. 1962) nihilistisiin asenteisiin.
Yhteiskunnallista apatiaa edustavat myös silmien sulkeminen ja henkinen turruttautuminen, suorainen välinpitämättömyys: Kun Raid toimittaa medialle videokasetin, joka paljastaa vallanpitäjien salaiset kähminnät, ketään ei tunnu kiinnostavan. Aku Ankan lukeminen ja Onnenpyörän katsominen televisiosta ovat se symbolinen kuva, jonka sarjan tekijät vyöryttävät katsojan silmien eteen, ja josta heijastuva henkinen velttous vetää hiljaiseksi. Työttömistä on tehty näkymättömien ryhmä, jonka jäsenyyttä leimaa katkeroituminen ja viha. Sen radikalisoitunutta toimintaorganisaatiota valvoo suojelupoliisi, mutta huolimatta työttömien suuresta lukumäärästä, toiminta ei ole kasvanut joukkoliikkeeksi. Selitykseksi tarjotaan häpeää ja ihmisarvoisen kohtelun puuttumista, passivoitumista.
Umpikujaan joutuneet valitsevat suoran toiminnan. Eugen Schaumanin (1875 – 1904) suorittaman kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin (1829 – 1904) attentaatin hengessä tehty isku valtioneuvoston linnaan on sarjan hätkähdyttävä ja katsojaa ravisteleva kohtaus epätoivoon joutuneen ihmisen viimeisestä, henkilökohtaisesta ratkaisusta. Poliittiset salamurhat eivät ole kuuluneet suomalaisen yhteiskunnan luonteeseen – onneksi. Kuitenkin Raidin julkaisusta ehti kulua vain kaksi vuotta Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdykseen ja siitä jokunen vuosi kouluampumisiin, jotka nostivat laajalti esiin henkisen pahoinvoinnin maassamme.
Erityisasiantuntijana sarjassa toimi Helsingin yliopiston historian professori Juha Siltala (s. 1957). Siltala on tullut tunnetuksi erityisesti psykohistoriallisesta tutkimuksistaan, jossa Suomen lähihistoriaa on pöyhitty erityisesti psykoanalyyttisin metodein. Siltala on ollut myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja kriitikko. Neljä vuotta Raidin jälkeen hän julkaisi runsaasti huomiota saaneen, työntekijöiden haastatteluihin pohjautuvan tietokirjan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, joka otti voimakkaasti kantaa yrityksen työntekijöiden jaksamiseen ja uupumiseen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn saavuttamisessa. Yleinen pahoinvointi työyhteisöissä oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suuria kertomuksia ja se on saanut valitettavasti jatkoa myös tällä vuosikymmenellä. Siltala on käyttänyt myös käsitteitä ”turbokapitalismi” ja ”hyperkilpailu”, joilla hän on kuvannut suomalaisen työelämän kurjistunutta erityisluonnetta.
Raid iskee valvoutunutta katsojaa suoraan kasvoille kuin märkä pyyhe. Se esittää vakavan kysymyksen, miten postmodernissa ajassa elävä yhteiskunta voi toimia kaikkien parhaaksi, mikäli yhteistä, kaikkia koskettavaa ja yhteen liimaavaa suurta kertomusta ei enää ole? Kun aika kuluu toisilla välttämättömän toimeentulon hankkimisessa ja toisilla omaisuuden kasvattamisessa ja etupiirikähminnöissä, onko sellaisella yhteiskunnalla edes mahdollisuutta saavuttaa konsensusta, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan?
Suomen nykyistä henkistä ilmapiiriä on luonnehdittu apaattiseksi ja vailla tulevaisuudenuskoa. Tuloerot ovat kasvaneet rajusti sitten Raidin päivien ja on puhuttu henkisestä kahtiajakautumisesta. Suomeen on syntynyt entistä suurempi paaria-luokka, jonka tulevaisuuden mahdollisuudet näyttävät toivottomilta. Toisaalta, monella menee yhteiskunnassa varsin hyvin ja kansainvälisissä mittauksissa olemme erilaisten onnellisuus-indikaattorien kärkisijoilla. Mikä mahtaa olla totuus?
Niin, ennustiko Raid tulevaisuutta?
Raidin tekohetkellä globaalit, vapaat markkinat olivat vaikuttaneet Suomeen vasta varsin lyhyen ajan, eikä kehitys vielä tuolloin näyttäytynyt yleisen talouskasvun keskellä pelkästään negatiiviselta. Hyvinvointivaltion luonteeseen kuulunutta säätely-Suomea kuitenkin purettiin poliittisin päätöksin. Kukaan tuskin kiistää, etteikö niillä myös siunattu tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu? Leipäjonot ja toimeentulon niukkuus ovat tulleet jäädäkseen, samoin viheliäiseksi vaivaksi kasvanut pitkäaikainen työttömyys. Poliittisen järjestelmän korruptio oli takavuosina tuntemattomampi käsite, mutta on tullut viime vuosina kasvavissa määrin esiin, kuten vaalirahoituksesta käyty jälkipyykki osoitti. Terveydenhuollon nykytilaa on vaikeampi arvioida, sillä allekirjoittanut on saanut aina hyvää hoitoa, mutta resurssien loppumisesta ja terveydenhuoltohenkilöstön uupumisesta löytyy esimerkkejä eri medioista päivittäin. Jälkikäteen, kuusitoista vuotta sarjan ilmestymisen jälkeen arvioitaessa, sarjan tekijät saattoivat ehkä sittenkin päästä lähelle todellisuutta. Näkökulmia aiheeseen on kuitenkin useita. Kysymys jää katsojan itsensä päätettäväksi.
Kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta Raidin sisälle on rakennettu myös toivo. Sekä tunteettoman palkkatappaja Raidin johtamalla rikollisjengillä kuin nihilismiin ja kyynisyyteen taipuvalla komisario Janssonin johtamalla poliisiyksiköllä on yhteisenä intressinä oikeudenmukaisuuden saavuttaminen. Vaikka moni on antanut periksi rahan ja vaikutusvallan edessä, ihmiset kaikesta huolimatta tuntuvat käsittävän edelleen oikean ja väärän merkityksen. Juha Siltala tiivistää tekijöiden sanoman Ylen Raid-sivustolla, joka on pysynyt sympaattisessa vuoden 2000 ulkoasussaan: ”Miksi niin monet näyttävän säilyttävän hyvyytensä, vaikka heidän pitäisi tulla koviksi? Toivo paremmasta lepää siinä.”
Niinpä, kuten Raid tähän kenties itse toteaisi.
Sinisten ajatusten hautausmaa 
Hieno essee vaikuttavasta sarjasta. Katsoin Raidin muutama viikko sitten ja mietiskelin samoja asioita. Onko jo nyt nähtävissä, että ihmiset eivät koe enää saavansa oikeutta kuin rikollisin keinoin? Jostain Oodin sotureiden sun muiden nousu väkisinkin kertoo.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitoksia! Sarjan katsominen pitkästä aikaa nosti esille joitakin reunamerkintöjä, jotka pelottavalla tavalla tuntuivat rimmaavan nykyajan kanssa.
Laitoin taannoin merkille, että olit katsellut Raidin. Piti sitä silloin ihan suorillaan kommentoida, varsinkin kun olet lukenut myös Harri Nykäsen Raid-romaanit, joihin en ole itse tutustunut.
Niin, kumpuaako yleisestä apatiasta ja kahtiajakautumisesta myös turvattomuuden tuntoja, jotka kannustavat hakemaan oikeutta omin keinoin? Erittäin hyvä kysymys ja jos Raidin tarjoamaan selitysmalliin on uskominen, niin vastaus on valitettavasti kyllä.
TykkääTykkää