Utopioita aina tarvitaan

kansiUtopia / Thomas More
Arvio: 5 / 5 tähteä

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta englantilaisen valtiomiehen, juristin, humanistin ja filosofin Sir Thomas Moren (1478 – 1535) julkaisemasta yhteiskuntaromaanista Utopia. Juhlavuoden kunniaksi päätin tarttua kirjahyllyyn päätyneeseen klassikkoteokseen ja jatkaa tutustumistani rensessanssin suuriin kirjailijoihin.

Utopiaa lukiessa mieleen nousee toistamiseen englantilaisen romantiikan ajan runoilija William Wordsworthin (1770 – 1850) siivekäs sanonta siitä, kuinka juovuttavaa onkaan elää kuluvaa, kuohuvaa aikakautta. Vaikka Wordsworth tarkoitti Ranskan vallankumousta, olisi lausahdus sopinut hyvin kuvaamaan Moren aikaa, 1500-luvun ensimmäisen puoliskon Eurooppaa, joka niin ikään eli voimakkaassa kuohumistilassa. Maanosaa ravistelivat ruhtinaskuntien, sekä parasta aikaa kehittyvien ensimmäisten kansallisvaltioiden väliset konfliktit. Eurooppalaisten kontaktit arabialaiseen kulttuuriin sekä Kristoffer Kolumbuksen (1451 – 1506) viittoittamat, uuteen maailmaan suuntautuneet löytöretket muuttivat hurjalla vauhdilla staattiseksi luonnehdittavaa vanhaa maailmankuvaa. Se näkyi aikakauden tieteessä, taiteessa, arkkitehtuurissa ja kirjallisessa tuotannossa, jota myös Utopia edustaa.

On sanottu, että renessanssi ei tuonut mitään uutta ja merkittävää filosofialle. Näkemys riippuu kuitenkin katsontatavasta, eli mitä filosofialla tarkoitetaan. On totta, että renessanssihumanistit loistivat erityisesti antiikin suurten teosten esiin tuomisella, eivät uusien filosofisten systeemien luojina – niiden aika alkaa oikeutetusti René Descartesista (1596 – 1650) – mutta, aikakaudessa näkyy myös näkökulmien avartuminen, raikkaitten ja uusien ajatusten tuulahdus pitkän katolisen keskiajan jälkeen, jota skolastiikka, tuo renessanssihumanistien alunperin pilkkanimeksi antama tiedon tuottamisen tapa, oli määrittänyt. Renessanssin ohella kaksi muuta laatumääritelmää kuvaavat hyvin aikakauden luonnetta: reformaatio ja humanismi. Martti Lutherin (1483 – 1546) teesit valmistelivat läntisen kristikunnan hajoamista. Jumalan sijaan keskiöön nousi nyt ihminen. Ihminen oli nyt kaiken mitta – tai ainakin melkein: Jumala oli suurempi, mutta ihminen saattoi nyt kohdata hänet pystyssäpäin. Usko ihmisen mahdollisuuksiin sekä mahdollisten että mahdottomien ideoiden haaveilu vahvistuivat.

Piero della Francescan (1412 - 1491) maalaus "Ihannekaupunki" vuodelta 1470. Kuva: Wikiart.org.
Uskalla haaveilla! Piero della Francescan (1412 – 1491) maalaus ”Ihannekaupunki” vuodelta 1470. Kuva: Wikiart.org.

On merkille pantavaa, että Moren ohella jälkensä historiaan jättivät hänen itsensä lisäksi hänen hyvä ystävänsä, aikakauden suurin oppinut Erasmus Rotterdamilainen (1466 – 1536) sekä Italialainen Niccoló Machiavelli (1469 – 1527), jonka poliittisen filosofian klassikot Ruhtinas sekä Valtiollisia mietelmiä ottivat kantaa myös utooppisiin valtiomalleihin, kuten Mikko Lahtinen (s. 1966) on verrattomassa esseeteoksessaan Ihminen, poliittinen eläin todennut. Mielenkiintoista on, että Rotterdamilainen seurasi Moren Utopian kirjoitusprosessia hyvin tarkkaavaisesti ja More puolestaan kannusti Rotterdamilaista Tyhmyyden ylistyksen kirjoittamisessa, joka tapahtui hänen kotonaan, kuten Utopian suomentaja Marja Itkonen-Kaila (s. 1935) on kirjan esipuheessa tuonut esiin.

Ja vaikutti siellä välillisesti myös Mikael Agricola (1510 – 1557), Lutherin ja Rotterdamilaisen oppilas. Heureka! Suomen kirjakieli syntyi! Lisätään listalle hivenen aiemmin vaikuttanut yleisnero Leonardo da Vinci (1452 – 1519), joka Työpäiväkirjojensa perusteella tutki luonnontieteitä, kehitteli modernia maalaus- ja kuvanveistotekniikka, suunnitteli ideaalikaupunkien pohjapiirroksia  ja keksi muun muassa lentokoneen ja panssarivaunun, sekä Morea hivenen myöhemmin vaikuttanut ranskalaisfilosofi Michel de Montaigne (1533 – 1592), jonka Esseistä välittyvä itsetutkiskelun filosofia johti kirjalliseen traditioon, joka on vaikuttanut tämänkin blogin syntymiseen. Lutheria lukuunottamatta allekirjoittaneella on ollut ilo tutustua kaikkien edellä mainittujen herrojen kirjalliseen tuotantoon. Suuria humanisteja, filosofeja – neroja – kaikki tyynni!

Yhdistäviä tekijöitä edellä mainituille herrasmiehille – valitettavasti joukossa ei ole yhtään naista – on oikeudenmukaisuuden ihanteen korostaminen, tiedon tutkiminen ja sen lisääminen ympäristön hyväksi, sodankäynnin ja yhteiskunnallisen vallan väärinkäytön kauhistelu ja tuomitseminen, intellektuaalinen ylevemmyyden tunto, mutta myös elämästä nauttiminen, huumori ja kujeilu. Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen suomentaja Kauko Kare (1914 – 1996) puhuu iloisista veikoista, joiden mielenkiinnon kohteisiin kirjoitusten perusteella saattoi kuulua kaikkia humanistimiehiä yhdistävä tekijä: viini ja villit naiset. Kare menee omassa, lennokkaaksikin luonnehdittavassa tulkinnassaan niin pitkälle, että väittää heidän intoutuneen ryhmäseksiin! Harvemmin on aikakauden intellektuallista vapautta hehkutettu tällaisella luonnehdinnalla.

Suurelle, erityisesti elokuvia ja televisiota katsovalle yleisölle Thomas More ei ole jäänyt elämään niinkään klassikkoteoksestaan, kuin Henrik VIII:n (1491 – 1547) hovissa esittämästään roolista kuninkaan naima-asioissa. Utopiaa kirjoittaessaan More oli jo joutunut vedetyksi mukaan kuninkaan palvelukseen. Hän kohosi viimein lordikansleriksi, mutta ajautui vaikeuksiin olemalla hyväksymättä tämän valtaa hengellisissä kysymyksissä ohitse Paavin. Henrik halusi ottaa eron Katariina Aragonialaisesta (1485 – 1536) mennäkseen naimisiin Anna Boleynin (n. 1507 – 1536) kanssa, jota paavi sinnikkäästi vastusti. Kuninkaan päätös ryhtyä Englannin kirkon päämieheksi oli Morelle liikaa ja kieltäydyttyään vannomasta uskollisuutta, hänet vangittiin, vietiin Toweriin ja viimein teloitettiin.

Henrik VIII:n lukuisat vaimot ovat vääntyneet elokuviksi ja televisiosarjoiksi. Viimeisimpiin kuuluu vast’ikään Suomenkin televisiossa esitetty, Hilary Mantelin (s. 1952) menestysromaaniin perustuva englantilainen pukuepookki Susipalatsi. Siinä Thomas Morea näytellyt Anton Lesser (s. 1952) kuvasi lordikanslerin kuitenkin huomattavasti negatiivisemmassa valossa kuin miten hänet virallisessa historiassa – puhumattakaan aikaisemmista filmatisoinneista – on haluttu tulkita. Perimmäisenä syynä lienee ollut halu tehdä suurempi dramaturginen pesäero sarjan päähenkilöön, kardinaali Thomas Cromwelliin (1475 – 1530), joka Mark Rylancen (s. 1960) tulkitsemana kuvataan pitkälti samanlaisilla hyveillä varustettuna, kuin historiallinen More.

Hiljattain Suomenkin televisiossa näytetyssä englantilaisessa pukudraamassa Susipalatsi Thomas Morea esitti Anton Lesser (s.19XX). Kuva: Observer.
Hiljattain Suomenkin televisiossa näytetyssä englantilaisessa pukudraamassa Susipalatsi Thomas Morea esitti Anton Lesser. Kuva: Observer.

Utopioista on toki kirjoitettu ennen Morea. Kaikkien utopioiden ja valtiofilosofioiden perusta, ihanneyhteiskuntien kanta-äiti on tietenkin Platonin (427 – 347 eaa.) Valtio, jonka vaikutus tuntuu Moren teoksessa, erityisesti sen järkeen perustuvassa hallinnossa ja kansalaisten pragmaattisessa tapakulttuurissa. Renessanssin aikana Platon oli jälleen kerran noussut Aristoteleen (384 – 322 eaa.) ohitse tärkeimmäksi antiikin auktoreista, joten jo senkin vuoksi hänen vaikutuksensa näkyy. Itkonen-Kaila viittaa myös kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430) Jumalan valtioon. Moreen lienee vaikuttanut kirkon suuren tohtorin näkemykset jumalalliseen lakiin perustuvasta yhteiskuntamallista.

Moren Utopia jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurataan hänen historiallisestikin tapahtunutta matkaansa Hollannin Flanderiin osana englantilaista kauppavaltuuskuntaa. Ystävänsä Peter Gillesin (1486 – 1533) luona Antwerpenissa vieraillessaan hän tutustuu portugalilaiseen merimieheen Raphael Hythlodaeukseen, joka osoittautuu uudessa maailmassa vierailleeksi seikkailijaksi. Gillesin kotona ruvetaan keskustelemaan hänen matkoistaan. Portugalilainen seikkailija osoittautuu Moren suulla eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen kriitikoksi, lausuen tiukkoja kannanottoja muun muassa kuolemanrangaistuksen oikeellisuudesta ja tuloerojen kasvusta englannissa. Kriittisen sävyn syyksi paljastuu tuntemattomalla Utopian saarella vietetty aika, joka on jättänyt portugalilaiseen jälkensä. Jälkimmäisessä osassa siirrytään pihalle puutarhaan, jossa on vuorossa Hythlodaeuksen monologi Utopian saaresta sekä sen yhteiskunnan kuvauksesta.

Moren fantasioiman Utopian saaren yhteiskuntaa on esitelty eri asiayhteyksissä lukemattomia kertoja, joten tässä tuotakoon esiin vain joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kyseessä on kuun sirppiä muistuttava saarivaltio, jonka kärkien välistä avautuu pääsy sisämaan lahteen, jonka rantaviivaa koristavat lukuisat satamat. Itse saari on puolustuksellisesti niin täydellisesti luonnon muovaama, ettei ulkoa päin suoritettavaan hyökkäykseen kannata ryhtyä. Saarta täplittävät kaupungit, jotka sijaitsevat säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan, omistaen kukin suurin piirtein yhtä paljon maata. Näin pidetään huolta siitä, ettei toisen kaupungin sijainti hyödytä sitä liikaa suhteessa toisiin. Myös liikkuminen kaupunkien välillä on välimatkojen säännönmukaisuuden vuoksi helppoa. Saaren sijainti jää tuntemattomaksi. Utopian lopussa More pahoittelee ystävälleen Gillesille lähettämässään kirjeessä, ettei ollut sitä tajunnut Hythlodaeukselta tiedustella.

Utopian saarta kuvaava puupiirros vuoden 1516 ensipainoksesta. Kuva: Kirjan kuvitusta.
Utopian saarta kuvaava puupiirros vuoden 1516 ensipainoksesta. Kuva: Kirjan kuvitusta.

Saaren hallintoa voi pitää varsin demokraattisena. Platonin Valtion filosofikuninkaita etäisesti muistuttava ”viisaitten neuvosto” tiedustelee kansalaisilta mielipiteitä päätettävistä asioista ja tekee päätöksen, joka on tietenkin järkeen perustuva ja paras mahdollinen. Ylimpänä vallankäyttäjänä, supremena, toimii kaupungivanhin, joka valitaan kansalaisten esittämien ehdokkaiden keskuudesta. Hänen työskentelyään seurataan tarkoin ja mikäli esiintyy viitteitä diktatuurista, hänet laitetaan viralta.

Kaikki työskentelevät päivittäin noin kuusi tuntia. Nähtävästi tylsistymistä vastaan taistellakseen, utopiaiset asuvat vuoroin kaupungissa, vuoroin maaseudulla. Vaihto tapahtuu kahden vuoden välein. Laiskureita ei siedetä, mutta toisaalta työaika on varsin lyhyt. Loppuaika päivästä on varattu erilaisille harrastuksille ja itsensä kehittämiselle: utopialaiset nimittäin opiskelevat kaiken aikaa. Opetus on toteutettu valtion toimesta ja se koskee kaikkia saarelaisia. Voisiko renessanssihumanisti unelmoidakaan paremmasta? Todellinen paratiisi!

Omistusoikeudellisesta näkökulmasta Utopian saari lähestyy Platonin Valtiota. Yksityisomaisuutta ei ole, kuten ei rahaakaan, sillä saarella on runsaasti resursseja kaikille, eikä kukaan näytä himoitsevan enempää omaisuutta kuin kohtuulliselle elämälle on tarpeen. Saarelaiset pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin. He eivät juuri arvosta koristautumista, kosmetiikkaa tai yksilöllisiä vaatteita, vaan pitävät erityisesti käytännöllisyydestä. Kaupunkien säännönmukainen arkkitehtuuri, kadut, talot ja puutarhat korostavat käytännöllisyyttä esteettisenä arvona säihkyvän kromeluurin sijaan. Asuminen tapahtuu kollektiiveissa, joiden ulko-ovet eivät ole koskaan lukossa. Ruokailu tapahtuu yhteisissä ruokailutiloissa ja siihen osallistuvat kaikki. Karl Marxia (1818 – 1883) on todennäköisesti viehättynyt Moren visiot saarelaisista, jotka työskentelevät ja kuluttavat omien tarpeittensa mukaan. Valistuksen unelma ihmisen kasvatuksen kautta tapahtuvasta täydellistymisestä esiintyy siis jo Morella.

Uskonnollisissa kysymyksissä saaren kansalaiset ovat liberaaleja. Kaikki uskonnot sallitaan, tosin ateismi on kielletty. Syy saattaa kuulostaa modernista uskonnottomasta oudolta, mutta oli Moren aikana helpommin perusteltavissa: Uskonnottomuus, eli tässä tapauksessa ajatus olevaisuuden selittämisestä ilman Jumalaa, kuulostaa lähtökohtaisesti järjettömältä ajatukselta. Radikaalilta – ja edelleen hämmästyttävän ajankohtaiselta – kuulostaa utopialaisten suhde pappeuteen, se kun on heillä sallittua kummallekin sukupuolelle. Nykylukijaa Moren argumentointi hivenen hymyilyttää. Filosofi tiesi sohaisevansa kerettiläiseksi luonnehdittavilla näkemyksillään muurahaispesää. Siksi hän varmuuden vuoksi kiirehtii korostamaan, ettei naispappeus ollut sallittavuudestaan huolimatta kovinkaan yleistä.

Keskustelu puutarhassa. Hytho
Keskustelu puutarhassa. Hythlodaeus puhuu, More ja Gilles kuuntelevat. Puupiirros vuoden 1516 ensipainoksesta. Kuva: luminarium.org.

Avioliittojen suhteen saarelaiset ovat varsin jyrkkään monogamiaan taipuvaisia. Puolisot esitellään toisilleen alastomina ja syyksi tähän outoon tapaan tarjotaan, että tarkastetaanhan jo hevoskaupoissa myytävä eläin etukäteen mahdollisimman tarkkaan. Menetelmällä varmistetaan aviopuolisojen molemminpuolinen fysiloginen sopivuus, vaikka toki henkisiä arvoja avioliitossa arvostetaan eniten. Naiset astuvat avioon 18-vuotiaina, miehet neljä vuotta vanhempina. Avioeroa ei voi harkita, sillä toisen jättämistä yksin pidetään paheena. Kuitenkin, avioero on mahdollinen mikäli kumpikin osapuoli sitä vapaaehtoisesti haluaa. Ihmisten oikeudenmukaisesta kohtelusta pidetään muutenkin huolta. Toisten pilkkaamista esimerkiksi ulkoisten vajaavaisuuksien nojalla paheksutaan syvästi. Yhteiskunnallinen tasavertaisuus koskee niin miehiä kuin naisia. Kumpikin sukupuoli koulutetaan yhteiseen ammattiin, maanviljelykseen, ja sen lisäksi vielä henkilökohtaiseen, parhaiten omia taipumuksia soveltuvaan ammattiin. Meritokratiaa edustaa yhteiskunnallisen nousun mahdollisuus muun muassa oppineen arvostettuun asemaan.

Lukijassa utopialaisten rationaalisuus ja elämän kulun syklittäinen toisto herättää perimmäisen kysymyksen, johon myöhempien utopia- ja yhteiskuntakokeilujenkin voidaan katsoa viimekädessä kaatuneen: kysymyksen ihmisen epätäydellisyydestä. Miksi emme pysty elämään täydellistä elämää, vaikka tiedämme millaista sellaisen tulisi olla? Voidaanko sellaista saavuttaa kasvatuksella ja esimerkiksi Platonin Valtiossa korostamien hyveiden, viisauden, urheuden, järkevyyden ja oikeudenmukaisuuden, korostamisella? Tuskinpa. Platonin mukaan filosofian harjoittaminen, viisauden saavuttaminen, vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Prosessi itsessään ei tule koskaan valmiiksi ja sen luonteeseen kuuluu myös erehtyminen ja väärät valinnat, kuten yhteiskuntien johtamisessakin. Toteutettavaksi yhteiskuntamalliksi More tuskin Utopiaansa tarkoitti, vaan pikemminkin oman aikansa Englannin vallitsevien tapojen kritiikiksi, vaikka varovaisena miehenä jättikin kriittiset puheenvuorot ja utopialaiset mielipiteet kirjan kertojahahmon, Raphael Hythlodaeuksen harteille.

Teoksen jälkivaikutus on ollut suuri. Lahtinen mainitsee em. teoksessaan, uuden ajan airueen Francis Baconin (1561 – 1626) keskeneräiseksi jääneen teoksen Uusi Atlantis, jonka kuvitteellisessa Bensalemin saarivaltiossa tiedon ja vallan hedelmällinen liitto jatkoi eloaan. Italialainen Tommaso Campanellan (1568 – 1639) Aurinkokaupungissa filosofian valta oli kenties vieläkin keskeisemmässä roolissa, kuin Morella konsanaan. Allekirjoittaneen mieleen nousee Jonathan Swiftin (1667 – 1745) legendaarinen Gulliverin retket lilliputtien, jättiläisten, laputalaisten ja iljettävien yahoo-ihmisten maihin. Hallitsijoita, politiikkaa ja ihmisluonnetta satirisoiva sisältö lähestyy morelaista yhteiskuntakritiikkiä. Itkonen-Kaila tuo esiin Utopian merkityksen sosialistisille liikkeille esimerkkinä kommunistisesta ihanneyhteiskunnasta. Moren pyhimykseksi vuonna 1935 julistanut katolinen kirkko on puolestaan halunnut nähdä hänessä keskiaikaisen munkki-ihanteen, yksinkertaisen elämäntavan ja keskinäisen avunannon toteuttamisen, puolestapuhujan.

Vastapainona yhteiskuntakritiikille kirjassa esiintyy myös sydämellistä huumoria. More iloittelee yhdessä lukijansa kanssa, kuten kuvatessaan utopialaisten sanalla sanoen erikoisia avioitumisriittejä, mutta välillä hänellä taitaa olla hauskaa myös lukijansa kustannuksella. On sanottu, että viisaitten on vaikea sietää typeryyttä ja kun kyseessä on ihmiskunnan kollektiivinen typeryys, niin silloin nauru on parasta lääkettä. Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen saattaa välillä kuulla suloisesti hyräilevän Utopian taustalla. Ajatuksia on varmasti vaihdettu puolin ja toisin. Leikinlasku ja nauru ovat olleet arvossaan, samoin herisyttävät kielipelit. Esimerkiksi utopia (kreik. u – ei, topos – paikka, eli, olematon paikka) oli uudissana, jonka More keksi kirjaansa varten. Hythlodaeus paljastuu niin ikään tyhjänpuhujaksi (kreik. hythlos – pötypuhe, daiein – jakaa).

Thomas Moren Utopia on tärkeä kirja ajallemme, josta tuntuu välillä puuttuvan kyky haaveiluun ja fantasiointiin paremmasta. Taannoisessa kolumnissaan Helsingin sanomissa (HS 28.2.2016), Harri Hautajärvi kirjoitti Moren klassikkoa ylistäessään, kuinka radikaaleja uusia avauksia tarvittaisiin maailmassamme, jota väestönräjähdys, ilmastonmuutos ja eriarvoisuuden kasvu piinaavat. Utopian kaltaista romaania voi syyttää epärealistisesta unelmoinnista, mutta kuten puolituhatta vuotta pintansa pitänyt, aina yhtä ajankohtainen klassikko osoittaa, epäoikeudenmukaisessa maailmassa unelmoinnin tarve on välttämätöntä muutoksen toteuttamiseksi.

Sir Thomas More Hans Holbein nuoremman maalaamana vuodelta 1527. Kuva: Wikipedia.
Sir Thomas More Hans Holbein nuoremman maalaamana vuodelta 1527. Kuva: Wikipedia.

 

2 thoughts on “Utopioita aina tarvitaan

    1. Verraton haaste, kiitoksia siitä! Yritän vastata tuohon. Ainakin tietokirjojen suhteen monta hyvää klassikkoa nousi mieleen. Ilmastonmuutos. Nyt. siellä luonnollisesti itselläkin keikkuu kärkikahinoissa. 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s