Mustapaitaisten aaveiden paluu

Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet / Oula Silvennoinen, Marko Tikka, Aapo Roselius

Arvio: 5 / 5 tähteä

Fasismi on 1900-luvun poliittisista aatevirtauksista tutkituimpien joukossa, eikä syyttä. Toisen maailmansodan syntymiseen voimakkaasti vaikuttanut, erilaisia poliittisia suuntauksia ja liikkeitä sisällään pitänyt aate on tuottanut lukemattomia hyllymetrejä tutkimuksia niin maailmalla kuin Suomessa. Äkkiseltään saattasi tuntua, että tärkein tutkimustyö on jo tullut tehdyksi, fasismin historia ja merkitys kerrotuksi ja kontekstiinsa asetetuksi – myös Suomessa. Dosenttien Oula Silvennoisen (s. 1970) ja Marko Tikan (s. 1970) sekä FT Aapo Roseliuksen (s. 1975) Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet todistaa näkemyksen vääräksi. Se on ensimmäinen kokonaisesitys maailmansotien välisen ajan kotimaisen fasismin historiasta, ja, kuten tekijät kirjan esipuheessa tuovat asian esiin, samalla myös merkki oireesta.

Fasismin historiallinen painotaakka, sodat ja kansanmurhat, on osaltaan pitänyt huolen siitä, että Suomessa aihepiiristä ei ole uskallettu kertoa kaikkea. Fasististen liikkeiden ja erilaisten järjestöjen läheinen suhde Suomen ensimmäiseen tasavaltaan yritettiin toisen maailmansodan jälkeisessä poliittisessa kurssimuutoksessa painaa villaisella, unohtaa tai selittää toisin. Moni fasistisiksi luonnehdituissa järjestöissä toiminut henkilö jatkoi elämäänsä kuten ennenkin, tosin sammutetuin lyhdyin, puolueunivormut riisuttuina ja liput tangoista alas vedettyinä. Harva joutui maksamaan hintaa poliittisesta menneisyydestään.

Käsitteenä fasismi muuttuu keskustelussa helposti niljakkaaksi kuin ankerias; siitä tulee ambivalentti, monimerkityksellinen, ja se saa mitä erilaisempia, erityisesti poliittissävytteisiä merkityksiä, kaikki pääsääntöisesti negatiivisia. Niinpä tutkijan, erityisesti historian tutkijan, täytyy olla tarkkana, kenen harteille aatteen viittaa yrittää sovittaa, ilman pelkoa leimautumisesta ja vääristä syytöksistä.

Tilausta suomalaisen fasismin yleisesitykselle siis on ja vihdoinkin, vuonna 2016, sellainen on myös saatu. Ja jos joku kuvitteli, että ajallista etäisyyttä 1920 – 1940 -lukujen tapahtumien viileään analysoimiseen ja johtopäätösten tekemiseen olisi tarpeeksi paljon, erehtyi pahemman kerran. Alkuvuodesta julkaistu Suomalaiset fasistit aiheutti heti ilmestyessään runsaasti keskustelua, aina hallituksen ministeritasoa myöten, eikä vähiten esitystavastaan. Heti kirjan alussa tekijäkolmikko julistaa pesäeroa aikaisempaan suomalaiseen fasistitutkimukseen ja teoksessa se myös näkyy: Lähteitä on tongittu esiin ja aikaisempia tutkimuksia on tulkittu uudelleen, voimakkaasti kyseenalaistaen.

Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia saada Suomalaisten fasistien tekijäkolmikko vieraaksi Ikaalisiin heinäkuun lopulla järjestetylle VII Puistofilosofia-viikolle. Marko Tikkaan olin tutustunut aiemmin työkuvioiden kautta. Suomalaisen harmonikan historia -teoksen toimituskunnassa vaikuttanut Tikka on tullut itselle tutuksi harmonikkaa käsittelevistä kiehtovista luennoistaan Sata-Häme Soin järjestämissä tilaisuuksissa. Musiikin lisäksi Tikka on tutkinut erityisesti Suomen sisällissotaa ja sitä seurannutta aikaa. Lukulistaltani löytyy Valkoisen hämärän maa (2006), sisällissodan jälkeisten vuosien poliittista väkivaltaa käsitellyt tutkimus. Myös Aapo Roseliuksen tutkimukselliset kiinnostuksen kohteet ovat liittyneet sisällissotaan ja sen jälkeisiin vuosikymmeniin. Oula Silvennoinen on puolestaan kirjoittanut toisen maailmansodan Suomesta. Tuntematon Lauri Törni (2013) oli mielenkiintoinen, julkaisuajankohtanaan runsaasti keskustelua herättänyt teos legendaarisen maineen omaavasta suomalaisesta sotasankarista.

Alustuksen otsakkeeksi Puistofilosofia-viikolla valikoitui ”Fasismi is back?” ja sen kantavana teemana oli verrata nykyfasismin kasvavaa merkitystä maailmansotien välisen ajan fasismiin. Runsaasti keskustelua aiheuttanut kirja yhdessä mielenkiintoisena ja  ajankohtaisena pidettävän aiheen kanssa piti huolen siitä, että alustuksen pitopaikkana toiminut Bar No Name täyttyi yleisöstä viimeistä istuinpaikkaa myöten.

Keskusteluja kyläravintolassa -iltatapahtuma Puistofilosofia-viikolla. Alustus suomalaisesta fasismista on alkamassa viimeistä paikkaa myöten täpötäydessä Bar No Namessa. Kuva: Janne Kuoppala.

Suomalaiset fasistit -teoksen erityisenä ansiona on pidettävä sen rohkeaa otetta. Tekijät eivät hyssyttele. Kuten lukijalle käy ilmi, on aikaisempi historiantutkimus pyrkinyt tekemään esimerkiksi Vapaussodan Rintamiesten Liitosta tai ss-vapaaehtoisjärjestöstä isänmaallisia, epäpoliittisia organisaatioita, vaikka totuus oli aivan toisenlainen. Helmikuisessa kirja-arvostelussaan (HS 11.2.2016) poliittisen historian professori Kimmo Rentola (s. 1953) piti Suomalaiset fasistit -teosta kiistakirjoituksena, joka provosoi keskusteluun. Tutkijakolmikkoa hän luonnehtii ansioituneiksi nelikymppisiksi, joista löytyy vielä nuorta vihaista miestä ja missio. Naulan kantaan, mutta uskaltaisiko tässä esittää sellaisen eriävän mielipiteen, että jos aikaisempi tutkimus on hyssytellyt poliittisesti kuumalla aiheella, voi tätä kirjaa pitää pikemminkin uutena päänavauksena kiistakirjoituksen sijaan? Tulevaisuus antanee tälle vastauksen.

Kirja alkaa analyysillä suomalaisen fasistin kantatyypistä, seikkailijakirjailija, insinööri ja everstiluutnantti Johan Christian Fabritiuksesta (1890 – 1946) ja vuodesta 1918, päättyen toisen maailmansodan loppuun, fasistisiksi luonnehdittujen järjestöjen kieltämiseen, sekä fasisteiksi tunnustautuneiden henkilöiden kohtaloihin. Välissä käydään lävitse fasismin synty Euroopassa ja sen rantautuminen Suomeen; merkittävimmät vaikuttajat suomalaisessa radikalismissa; kehitys aallonpohjineen ja huippuhetkineen, joista viimeksi mainittuihin kuului talonpoikaismarssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, sekä toisen maailmansodan aattona ja jatkosodan alun sotamenestyksen vuosina saatu laajempi kannatus, joka johti avoimen saksalaisystävällisten, kansallissosialistisiksi luonnehdittujen järjestöjen perustamiseen.

Suomalaiselta fasismilta puuttui eurooppalaisiin esikuviin verrattuna karismaattinen johtaja. Vihtori Kosolasta ei ollut sellaiseksi. Kuva: Yksityiskohta kirjan kuvituksesta.

Tutkijakolmikko rakentaa kuvan sotien välisen ajan suomalaisesta radikalismista, jolla olisi ollut ehkä suotuisissa olosuhteissa ja eräiden tekijöiden ollessa toisin, mahdollisuus menestymiseen. Romukoppaan heitetään pitkään vallalla ollut ja viljelty näkemys, että Suomessa fasismi olisi ollut kotikutoista, vailla yhteyksiä eurooppalaisiin esikuviin ja näin ollen luonteeltaan marginaalista.

Sekä eurooppalainen että suomalainen fasismi nousivat samasta vastavalistuksen aatemaailmasta, joka syntyi Ranskan vallankumousta seuranneina 1800-luvun vuosikymmeninä: Se suhtautui vihamielisesti demokratiaan ja kansalaisoikeuksiin, katsoen muodostavansa kolmannen vaihtoehdon 1900-luvun kahdelle kilpailevalle talousjärjestelmälle, kapitalismille ja sosialismille. Se oli luonteeltaan äärinationalistista ja rasistista, sillä se halusi sulkea pois kansanruumiin mädättäjät, ulkopuolisina pitämänsä viholliset, olivat nämä sitten kommunisteja, juutalaisia, vapaamuurareita, kapitalisteja, feministejä tai vain heikkoja perustuslaillisia demokraatteja.

Lopullisen muotonsa eurooppalainen fasismi sai ensimmäisen maailmansodan kollektiivisesta traumasta, jota Suomessa edusti sisällissota. Väkivallan oikeutuksesta poliittisten päämäärien saavuttamiseksi tuli se liima, joka yhdisti radikaalijärjestöjä, rintamamiesveteraaneja, oikealta vasemmalle. Unelmissa siinti vallankumous, Benito Mussolinin (1883 – 1945) italialaisten fascistien tavoin toteutettava uusi marssi Roomaan. Tämä on kirjan herkullinen ja relevantti johtopäätös: fasismi – myös Suomessa – paljastuu sukupolvikokemukseksi!

Suomalaiset fasistit korostaa näkemystä, että maailmansotien välisen aikakauden Suomessa fasismilla oli kannatusta enemmän, kuin mitä varsinaisiin liikkeisiin nivoutui. Hiljainen hyväksyntä ja radikaaleille annettu tila poliittisten näkemysten levittämiseen piti huolen siitä, että pienellä joukolla oli kokoonsa nähden painoarvoa. Se näkyi valkoisen Suomen militanteiksi luonnehdittavien järjestöjen, kuten Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin, harjoittamana epäsuorana, mutta välillä myös julkisen spontaanina tukena. Akateeminen Karjala-Seura monine hengenheimolaisineen piti huolen siitä, että myös sivistyneistö sai osansa ”valistuksesta”, joka siirtyi järjestön kannattajien mukana laajemmin yhteiskuntaan, säteillen esimerkiksi koulujen opetukseen.

Erityisasemaan kirjan tekijät nostavat sisällissodan valkoisten veteraanien vuonna 1929 perustaman Vapaussodan Rintamamiesten Liiton, jota pitävät todellisena suomalaisen fasismin primus motorina. Järjestöllä – tai ainakin sen jäsenillä – tuntuu olleen näppinsä pelissä useimmissa radikaaliryhmien hankkeissa, kuten muilutuskyydityksissä, ss-vapaaehtoisten värväämisessä Saksan armeijaan ja jopa sodan loppupuolen maanpetoksellisessa hankkeessa, niin sanotun Vapaan Suomen Liikkeen perustamisessa, yhteistyössä kansallissosialistisen Saksan kanssa.

Teoksessa tuodaan esille runsaasti suomalaisen fasismin kiehtovia erityispiirteitä ja ilmiöitä. Eräs niistä on uskonnollisuus. Liike sai runsaasti kannatusta papiston ja uskonnollisten piirien keskuudessa. Tunnettuja pappissukuja kuului fasistien tukijoukkoihin ja esimerkiksi talonpoikaismarssilla nähtiin runsaasti mustia körttiläistakkeja. Mielenkiintoisena, mietteliääksi vetävänä, yksityiskohtana voi pitää sosiaalidemokraattisen puolueen keskuudessa käytyä kädenvääntöä puolueen tulevasta suhtautumisesta Saksan hallitsemaan Uuteen Eurooppaan. Samanlaista liikehtimistä oli nähtävissä muissakin poliittisissa puolueissa ja järjestöissä. Saksan sotamenestyksen ollessa huipussaan, suomalaisessa yhteiskunnassa – sen sivistynyttä yläkerrosta myöten – oli nähtävissä kallistumista fasismin poliittisten päämäärien hyväksymiseen.

Kaksikielisenä maana Suomessa toimi luonnollisesti myös ruotsinkielisiä fasistijärjestöjä. Niiden suhde suomenkielisiin kumppaneihin ei takavuosien kielitaisteluiden vuoksi ollut aina läheinen, mutta yhteinen päämäärä yhdisti. Välillä Suomalaisia fasisteja lukiessa mieleen nousee, olisiko suomenruotsalainen fasismi ollut lähtökohtaisesti radikaalimpaa kuin aitosuomalainen vastineensa?

IKL:n nuorisojärjestö Sinimustien lausuntakuoro kiertueella. Aatemaailmaa hallinnut syvä uskonnollisuus välittyy kuvasta hyvin. Kuva: Kirjan kuvitusta.

Kirja ei tuomitse suomalaisia fasisteja, vaikka ei toisaalta pyri peittelemäänkään heidän pahimmillaan jopa maanpetokselliseksi luonnehdittavaa toimintaansa. Tekijät muistavat historiantutkijan erään tärkeimmistä eettisistä ohjeista: historia ei tuomitse. Tietenkin tulkinta syntyy aina kunkin aikakauden perspektiivistä ja tutkijoiden johtopäätöksiin vaikuttaa aina ajan henki. Jälkiviisaudesta tai hurskastelun yrityksestä ei Suomalaiset fasistit -teoksen tekijöitä pääse kuitenkaan syyttämään.

Vaikka kirja on yleisesitys suomalaisesta fasismista, on Suomen itsenäisyyden historian ensimmäiset vuosikymmenet, ensimmäisen tasavallan aika (1918-1944), syystä olla lukijalla jotenkin hahmotettuna. Keskittyessään suomalaisen fasistien kuvailuun, muut historialliset ilmiöt jäävät pitkälti kursiivinomaisiksi maininnoiksi, joiden yksityiskohdat ja merkitys eivät välttämättä ole kaikille maallikoille selvillä.

Teoksen toimitustyö on jäänyt tekijäkolmikosta Oula Silvennoisen harteille. Kolmen eri tekijän muodostaman synteesin yhdistäminen on ollut varmasti oma haasteensa, mutta lopputulosta voi pitää kiitettävänä. Teoksessa on runsaasti värikkäitä kuvailevia osioita, sekä sitaatteja ja runoja suomalaisten fasistien julkaisemista teoksista ja lehdistä. Yhdessä draaman henkilökuvausten kanssa ne rikastuttavat tarinaa ja antavat eräille dramaattisille kohtauksille, kuten Talonpoikaismarssille tai Mäntsälän kapinalle, aivan erityistä painoarvoa. Tästä erityispisteet.

Miksi Suomi ei sitten kääntynyt fasistiseksi? Sisällissodan jälkeisessä, kahtiajakautuneessa Suomessa olisi voittajien puolelta saattanut löytyä runsaasti kannatusta vallankumouksen saattamiseksi loppuunsa. Myös kehitys Euroopassa oli ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa varsin haastava demokratialle. Enemmän tai vähemmän autoritaarisiksi luonnehdittavia valtioita tuntui syntyvän kuin sieniä sateella. Marko Tikka vastasi kysymykseen Puistofilosofia-alustuksessaan luonteenomaisella huumorillaan, että Suomessa voittivat ”ne paljon parjatut tolkun ihmiset”. Tällä hän tarkoitti kirjassakin esiin nostettavia johtopäätöksiä. Suomalainen fasismi epäonnistui, koska sillä ei ollut tarpeeksi kannatusta. Laillisuususko, jota suomalaisille oli päntätty päähän niin kansakoulussa, rippikoulussa kuin armeijassakin, piti huolen siitä, että kynnys esivallan vastaiselle, vallankumoukselliselle toiminnalle, oli poikkeuksellisen korkea. Oikeisto, josta fasististen liikkeiden tuki olisi ollut saatavilla, katsoi yleisesti, ettei väkivallalle ollut tarvetta – punainen Suomi oli jo nujerrettu sisällissodassa. Suomalaisten fasistien liike oli hajanainen, eikä siitä koskaan noussut esiin tarpeeksi karismaattista johtajaa ja läheinen suhde esivaltaan piti huolen siitä, ettei siitä koskaan kasvanut suurta oppisitiota. Vaarallisia tilanteita, kuten talonpoikaismarssi ja Mäntsälän kapina, koettiin, mutta kansanvaltainen Suomi kesti tulikokeen, toki hivenen periksi annettuaan.

Soldiers of Odinin jäseniä katupartiossa Joensuussa talvella 2016. Kuva: Roland Hoskins / Daily Mail.

Entä fasismi tänään? Onko sellaista olemassa, vai onko aate painunut historian roskakoriin ja unohdukseen? Eurooppalaisilla ei ole enää olemassa samanlaista traumaattista yhteiskokemusta, kuin ensimmäinen maailmansota. Fasismi ei ole kuitenkaan kadonnut, se on muuttanut muotoaan: mustapaitainen aave on palannut kummittelemaan. Verrattaessa nykyfasisimia vuosikymmenien takaisiin edeltäjiinsä, on yhtymäkohtia  löydettävissä. Kirjassa ja Puistofilosofia-alustuksessa tekijäkolmikko toi esille useita esimerkkejä tämän päivän radikalismista: vaikka demokratiaa ja parlamentarismia ei enää suoraan haluta kaataa, sen yleinen halveksunta jatkuu; juutalaisuuden ja vapaamuurariuden vihaamisen tilalle on tullut vainoharhainen islamofobia; kansanruumiin sisäisiä vihollisia etsitään muun muassa monikulttuurillisuuden, feminismin, ja ateismin puolustajien joukosta; uusi konservatiiviset arvot omaava nuori sivistyneistö on noussut kannattamaan kansallismielisiä, kulttuurirasistisia ja radikaaleja – jopa väkivallan hyväksyviä suoria ratkaisuja.

Kirjan lopussa tekijäkolmikko esittääkin huolensa historiallisen muistin hämärtymisestä. Fasismi ilmiönä ei ole enää välttämättä suuren yleisön hahmotettavissa, kuten aikaisempina vuosikymmeninä. Toisen maailmansodan päättymisestä on siksi pitkä aika. Aihe tuli konkreettisella tavalla esiin Puistofilosofia-alustuksen yhteydessä, kun yleisön joukossa istunut entinen sotilaspoika käytti puheenvuoron tuoden esille mielipiteensä sota-ajan suomalaisen yhteiskunnan militarististisista, fasistisiksi luonnehtimistaan piirteistä. Katsellessani jo eläkeiässä olevan henkilön suoraa puhetta yli seitsemän vuosikymmenen takaisista tapahtumista, tajusin toisen maailmansodan henkisen perinnön ja opetusten välittämisen pikkuhiljaa siirtyvän seuraaville sukupolville. Vastuu historian muistamisesta on meillä kaikilla. Mutta, onko muisti osoittautumassa lyhyeksi, kuten kirjan tekijät spekuloivat.

”Täällä Ikaalisissa taitaa olla valveutunutta väkeä”, totesi Oula Silvennoinen, kun istuimme yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa viskillä alustuksen jälkeen. ”Odotimme, että vähintään yksi suomensisulainen olisi ollut paikalla esittämässä eriäviä mielipiteitään”. Hymyilin ja kiitin kohteliaisuudesta toteamalla, että meidän puistofilosofien keskuudessa kriittinen ajattelu ja valveutuneisuus on erittäin korkealla tasolla. Hiljaa mielessäni toivoin, että niin olisi myös yhteiskunnassa laajemmin.

Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet on ehdottomasti eräs tämän vuoden merkittävimmistä suomalaisen historiantutkimuksen julkaisuista. Teoksen merkitystä tulevalle tutkimukselle jää siksi odottamaan suurella mielenkiinnolla. Sitä odotellessa teoksen toivoo kiertävän paitsi poliittisen historian ystävien, myös yhteiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneiden käsissä.

Mustapaitojen seurassa – mutta vain niitä tutkivien. Allekirjoittanut (valkoinen paita) kirjan tekijäkolmikon Aapo Roseliuksen (vas), Marko Tikan ja Oula Silvennoisen seurassa Puistofilosofia-viikolla heinäkuussa 2016. Kuva: Janne Kuoppala.