Reseptilääkettä kyynisyyttä vastaan

Nalle Puh / A.A. Milne

Arvio: 4 / 5 tähteä

Brittikirjailija A.A. Milnen (1882 – 1956) maailmanlaajuisesti rakastetun nallesankarin ensimmäinen kahdesta satukirjasta lähti kevyenä paperipainoksena paikallisesta divarista. Voimakkaan tupakansavun kellertämä pokkari oli ensimmäinen sukellukseni Nalle Puhiin, ellei Disneyn tuottamia sarjakuvia 1980-luvun lapsuusvuosilta lasketa mukaan.

Niinpä tutustuin nyt perusteellisesti Seitsemänpeninkulman metsän asukkaisiin: tarinan sankariin, pieneen nalleen, jolla on hyvin pienet aivot; flegmaattiseen aasi I-haaseen; pelokkaaseen ja arkaan possuun, Nasuun; verraten itsekeskeiseen Kaniiniin ja tämän monipäiseen sukuun; omanarvontuntoiseen Pöllöön sekä äidilliseen Kenguun ja Ru -poikaseen. Ja olihan siellä mukana myös Risto Reipas, joka johtaa muun muassa tutkimusretkeä pohjoisnavalle ja järjestää kutsut rakkaan ystävänsä, hupsun vanhan karhun, Nalle Puhin kunniaksi. Energistä Tikrua ei vielä ensimmäisessä kirjassa esitellä.

Nalle Puhin maailmanlaajuinen suosio on kiistaton. Lukemani pokkariversio vuodelta 1991 oli jo viidestoista painos, nousten painosmäärässä yli sadantuhannen kappaleen maagisen rajan. Milne kirjoitti vain kaksi Nalle Puh -kirjaa, mutta suositun karhun seikkailuista on sittemmin julkaistu toisten tekijöiden toimesta lisää tarinoita. Esimerkiksi erilaiset Nalle Puhin mietekirjat ovat tulleet vastaan ystävien kirjahyllyissä.

Vaikka Milnen lastenkirjaa voi halutessaan lukea kepeänä, tyyliltään naiivistisena satukirjana, löytää aikuinen siitä monta herkullista, moralistista ja opettavaista kasvutarinaa, joissa aiheina ovat muun muassa ahneus ja kohtuus, uteliaisuus ja viisaus, sympatia ja empatia, ksenofobia ja ystävyys. Ja tietenkin viimeiseksi mainittu on kaikista tärkeintä.

Seitsemänpeninkulman metsän asukkaat joutuvat tekemään tiliä muukalaispelkonsa kanssa, kun metsään muuttaa uusia asukkaita. Tutustuminen ja irrationaalisen pelon voittaminen johtavat nopeasti ystävyyteen ja ksenofobian kukistamiseen. Kas, siinäpä kelpo opetus tähänkin päivään. Kuva: Ernst H. Shepardin kuvitusta kirjaan.

Selkeänä esikuvana Milenelle on varmasti toiminut Lewis Carrollin (1832 – 1898) Liisan seikkailut ihmemaassa, joka lienee vaikuttanut lasten satukirjojen malliin aina näihin päiviin saakka. Kuten Carroll, myös Milne viljelee kirjassaan kielipelejä ja hassuttelee teksteillä ja kuvilla. Nalle Puhin hahmojen sielunelämä ei ole yhtä surrealistinen kuin esimerkiksi Hatuntekijällä tai Irvikissalla, mutta niiden luonteissa on universaaleja piirteitä, jotka vaikuttavat lukijaansa ja auttavat samaistumaan. Kirja koostuu erillisistä tarinoista, jotka eivät ole erityisen pitkiä. Nalle Puhia voi siis lukea ja sen kepeitä aforismeja tutkia esimerkiksi maatemenon aikaan. Uusimpien suositusten mukaan lapsille pitäisi lukea tarinoita ääneen ja siihen Milnen teos on omiaan.

Erikoispisteet kirjan kuvittajana toimineelle Ernst H. Shepardille (1879 – 1976), jonka lyijypiirrokset kuvittavat teosta verrattomasti. Shepardin kädenjälkeä on voinut ihastella myös toisessa satuklassikossa, Kenneth Grahamen (1859 – 1932) Kaislikossa suhisee. Yrjö Jylhän (1903 – 1956) suomentamat runot olivat itselleni uusi, iloinen yllätys.

Nalle Puhia lukiessa havaitsin riemukseni, ettei säie lapsuuteen ja kyky asettua lapsen asemaan ole kadonnut, vaikka maailman pahuus tekee välillä kyyniseksi. Lapsuus ei ole kokonaan loppunut. Satukirjaan pystyi syventymään siinä missä mihin tahansa maailmankirjallisuuden tuotokseen. Huomio tuntui vapauttavalta ja siitä kiitokset Milnelle. Luulen palaavani lastenkirjojen pariin tulevaisuudessakin.

Nalle Puhin inspiraation lähteet, Risto Reippaan esikuvana toimineen Christopher Robin Milnen (1920 – 1996) pehmolelut. Kuva: Wikipedia.