Kingston Wall. Petri Wallin saaga / Viljami Puustinen
Arvio: 4 / 5 tähteä
Hän oli kitarasankari ja bändin pomo; hän oli tunteellinen runoilijapoika ja hurja ekstrimisti; hän oli ystävänsä huomioiva empaatikko ja henkilöpalvontaa kaipaava narsisti; hän oli elämään vakavasti suhtautuva etsijä ja mystiikan sumumaailmaan uppoutuva mietiskelijä; hän oli suorapuheinen ja määrätietoinen, omaa tuotantoyhtiötään pyörittävä liikemies, mutta myös impulsiivinen ja kärsimätön maanikko, jonka ajatuksenjuoksuun toisten oli välillä vaikea päästä sisään; hän käytti huumausaineita kokemusten kartoittamiseen, kammoksui niiden kontrollia horjuttavaa merkitystä, mutta lankesi viimein tavalla, joka todennäköisesti vauhditti traagisesti päättynyttä elämää.
Hän oli kuningas ja aurinko: Petri Walli (1969 – 1995), legendaarisen Kingston Wall -yhtyeen perustaja ja nokkamies.
Kitaristi / laulaja Petri Wallin, basisti Jukka Jyllin (s. 1968) ja rumpali Sami Kuoppamäen (s. 1971) muodostama Kingston Wall ei esittelyjä kaipaa. Suomalaisen musiikin historiaan muun muassa progressiivista rockia, psykedeliaa ja elektronisen musiikin ideoita nerokkaasti yhdistellyt yhtye on jättänyt pysyvän jälkimaineen hurjana livebändinä, jonka keikat olivat yhtä suurta yhteisöllistä hurmosta, tajunnanlaajennusta ja rockraveilua – biletystä hämärästä aamunkoittoon. Noin seitsemänvuotisen (1987 – 1994) olemassaolonsa aikana yhtye ennätti julkaista vain kolme albumia, mutta siitä huolimatta se on toiminut innoittajana lukuisille seuraajilleen. Kingston Wallin nimiin vannoneista mainittakoon Amorphis ja Von Hertzen Brothers, jotka ovat esittäneet sen biisejä keikoillaan. Nuoremmalle musiikintekijä- ja kuuntelijasukupolvelle yhtyeen diskografiasta on tullut pyhää kaanonia.
Allekirjoittaneen ”Kinkkari-vaihe” asettuu vuoden 1998 jälkeiseen aikaan. Tuolloin levy-yhtiö Zen Garden julkaisi yhtyeen albumit uudelleen. Kuulun niihin myöhäisheränneisiin, jotka muistavat bändin aktiiviajan lähinnä Petri Wallin itsemurhan synnyttämästä uutisoinnista, eivät hurjista livekeikoista tai komeista albumeista. Tähän on syynsä: Kingston Wall oli pitkälti pääkaupunkiseudun musiikkipiirejä liikuttanut ilmiö. Maakunnissa se esiintyi usein puolityhjille saleille. Ei siis ihme, jos bändin kulttimaine ei 1990-luvun alussa ollut kantautunut pirkanmaalaispitäjän nuorten, musiikin tavattoman vakavasti ottavien musiikinkuluttajien korviin.
Kingston Wallin musiikillisten esikuvien ja omien kuuntelutottumuksien välillä on runsaasti yhteistä: Juuret lepäävät raskaan rockin ja progen jalustalla, sellaisissa yhtyeissä ja artisteissa kuin Led Zeppelin, Pink Floyd, The Who, The Beatles, Jimi Hendrix, Rory Gallagher, Frank Zappa ja Jeff Beck, muutama nimi vain mainitakseni. Kun siihen sitten vielä sekoitetaan 1990-luvulla suosioon noussut konemusiikki, sellaiset yhtyeet kuin The Prodigy ja The Shamen, on sielullinen hengenheimolaisuus sinetöity. Erityinen merkitys on bändin soittotaidolla. Toista yhtä kovaa kotimaista kolmen hengen rock-pumppua ei 1990-luvulta tule heti mieleen. Kingston Wall oli musiikillinen kone, jonka tarkka soitto tulee hyvin esiin niin levyiltä kuin livetaltioinneilta. Suotta ei Sami Kuoppamäkeä ole tituleerattu parhaaksi kotimaiseksi rumpaliksi.
Kingston Wallin viimeisen albumin julkaisemisesta tuli vuonna 2014 kuluneeksi 20 vuotta. Oli aika kertoa bändin ja erityisesti sen johtajan, Petri Wallin, tarina. Tekijäksi valikoitui toimittaja / kirjailija Viljami Puustinen (s. 1969), jonka Kingston Wall. Petri Wallin saaga ilmestyi kyseisenä vuotena. Puustista parempaa kirjoittajaa Wallin tarinalle tuskin löytyisi. Moni muistanee hänet Rumban päätoimittajana, mutta meriittilistalta löytyy reilu vuosikymmen sitten ilmestynyt 22-Pistepirkko (2005), jota voi edelleen hyvällä syyllä pitää eräänä parhaista suomeksi kirjoitetuista bändikirjoista. Ehkä vielä tärkeämpi Kingston Wallin historian taltioinnin kannalta on Puustisen toinen kirja, Helsingin kalliolaisia autotallibändejä esitellyt Hellsinki Rock’n’Roll Undergorund ’89-’99 (2000). Sen tematiikka pääkaupunkiseudun bändikuvauksena liikkuu Kingston Wallin ajassa ja paikoissa.
Kingston Wall. Petri Wallin saaga alkaa oluen juonnin merkeissä legendaariselta rockjuottola Natsalta syksyllä 1987 ja päättyy traagisesti Töölön kirkon kellotorniin sateisena juhannuksen jälkeisenä kesäyönä 1995. Aluksi käydään kuitenkin lyhyesti lävitse Petri Wallin lapsuus ja armeija-aika, joista jäi elämään sittemmin lentäväksi lauseeksi muodostunut bändijohtajan nimitys ”Vänrikki Walli”. Sen jälkeen siirrytään kuvaamaan varsinaista Kingston Wallin historiaa, sen esivaihetta, Moonshine Makersia, sekä bändin ensimmäisiä kokoonpanoja, jolloin rummuissa ehtivät vierailla Timo Joutsimäki ja Petteri Ståhl, ennen vakiintumista edellä mainittuun kolmikkoon, Sami Kuoppamäen liittyessä mukaan loppuvuodesta 1990.
Tästä eteenpäin Puustinen kuljettaa lukijansa bändin nousun vuosiin, maineen vähitellen kasvaessa levyjen julkaisemisen ja esiintymisten myötä. Ysärirockin kokeneille kirja on riemukas, tunteellinen ja nostalginen matka 1980-luvun loppuun ja seuraavan vuosikymmenen ensimmäisille vuosille, ajalle ennen internetiä. Kirjan sivuilla törmää aikakauden helsinkiläiseen musiikkiskeneen ja kulttuuriin, jota ei enää ole olemassa. Kingston Wallin aika osui hard rockin toistaiseksi viimeisiin suuriin vuosiin, joita määrittelivät amerikkalaiset Guns ’n’ Rosesin, Metallican ja Nirvanan kaltaiset bändit. Vanavedessä oli noussut uuden aallon elektroninen musiikki, tekno ja trance. Niinpä luvassa on seikkailuja niin pääkaupunkiseudun tupakansavuisille rock-klubeille, kuin hapon täyttämiin raveihin yökerhoissa ja espoolaisissa korpimetsissä. Erityisesti helsinkiläisen rave-kulttuurin kuvaus kirjassa oli allekirjoittaneelle uusi, iloinen yllätys. Se todistaa Suomen seuranneen upeasti eurooppalaista kehitystä, unohtamatta kotimaisia erityispiirteitä havumetsineen ja ”shamanismeineen”.
Mukaan mahtuu kiertue-elämän romantiikkaa rock-festivaaleilla sekä karun korutonta kertomaa soittamisesta pienissä baareissa ympäri Suomea. Keskiössä pysyy Petri Walli, joka Kingston Wallin itsevaltaisena johtajana piiskaa bändinsä kulttuurikeskus Lepakon kellaritiloihin levyjä äänittämään, keikoille pääkaupunkiseudun kapakoihin ja klubeille sekä maakuntiin. Rupeaapa Walli pyörittämään omaa tuotantoyhtiötä, Pedro Cucaracha Productionsia. Päämääränä on siirtyminen ulkomaille, suurempiin kuvioihin. Kinkkareiden ”peak” koetaan vuonna 1993. Meriittilistalla on kaksi onnistunutta levyä sekä legendaarisen jälkimaineen saavuttaneet Freakout-klubit Shadow Clubilla ja Tavastialla. Bändi esiintyy isoilla kotimaisilla festivaaleilla, kuten Turun Ruisrockissa ja Joensuun Ilosaarirockissa.
Äänensä kirjassa saavat bändin lisäksi Wallia läheltä tai kauempaa seuranneet lukuisat ystävät ja yhteistyökumppanit Tavastian Juhani Merimaasta (s. 1947) von Hertzenin veljeksiin, 5.15:n Mika Järviseen (s. 1965) ja Waltarin Kärtsy Hatakkaan (s. 1967). Puustinen ei ole säästellyt haastatteluja tehdessään: tarkkasilmäiselle lukijalle paljastuu kirjan edetessä, että haastateltujen määrä on ollut valtava. Tärkeimmässä roolissa ovat tietenkin Kingston Wallin jäsenet, Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki, mutta sanansa saavat sanoa myös keikkareissuja pyörittänyt Kingston Wall crew, eli valomestari Antti Stenbäck, äänimies Robert Palomäki (s. 1973) sekä videokuvaaja Hannu Lappalainen. Erittäin tärkeän näkökulman Walliin tarjoavat läheisimmät ystävät Kalle Kärki (s. 1969) sekä monivuotinen elämänkumppani Tanja Heikkilä.
Haastattelujen pohjalta rakenteensa saanut kirja täydentyy tarinoilla ja yksityiskohdilla, joita Puustinen tarjoilee suvereenilla ammattitaidolla. Esimerkiksi nimi Kingston Wall sai vaikutteita Wallin sukunimestä ja englantilaisesta mielisairaalasta. Jamaikan pääkaupungin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Kie von Hertzenin (s. 1970) piirtämien bändin levyjen kansitaiteen orientti, arabialainen tunnelma sai puolestaan innoituksensa aikakauden suosituimman savukkeen, Camelin, inspiroimana. Kyseiseen savukemerkkiin liitetään kirjassa useampikin herkullinen anekdootti. Hämyinen happokappale ”Mushrooms” sai nimensä väärin kuullusta hokemasta. Natsalla pidetyllä keikalla bändin valomies ihmetteli ennen konsertin alkua lavalle pöllähtänyttä savua, joka lähemmin tarkasteltuna ei ollutkaan hiilihappojäätä, vaan jotain paljon vahvempaa… Lukijan mielenkiintoa pidetään edellä mainittujen kaltaisten tarinoiden avulla jatkuvasti yllä – erittäin onnistuneesti. Herkullisia tarinoita kirjassa riittää.
Kingston Wall ei kasvanut koskaan koko kansan rockbändiksi Eppu Normaalin ja J. Karjalaisen tapaan. Musiikki jäi pienten piirien omaisuudeksi. Englanninkielinen tuotanto ja musiikillisten suuntausten hakeminen 1960- ja 1970-luvun ”dinosaurusten” parista leimasivat yhtyeen monien silmissä vanhanaikaiseksi. Läpimurto ulkomaille jäi tekemättä ja lopulliseksi niitiksi koitui bändin jäsenten kyllästyminen soittamiseen. Keskeisenä tekijänä oli ”vänrikki Walli” itse, joka nähtävästi kyllästyi rockstarana esiintymiseen. Huonosti menestynyt kolmas albumi, taloudelliset vaikeudet sekä nähtävästi Wallin kasvaneet henkiset ongelmat päättivät bändin lennon. Viimeinen keikka heitettiin Sörnaisten vankilassa itsenäisyyspäivänä 1994.
Puustisen subjektiivinen näkökulma mainitaan kirjan saatesanoissa. Hän on käynyt henkilökohtaisen jaakobinpaininsa siitä, miten tehdä parhaiten oikeutta Petri Wallin muistolle. Vaikka tekijä omien sanojensa mukaan tapasi Wallin ohimennen vain kerran, ei lukijalle jää epäselväksi, että Kingston Wallin tarinan kirjoittaminen on ollut vaikea tehtävä. Wallin itsemurha järkytti helsinkiläisiä rock-piirejä, eikä kirjaa tehty aikaisemmin, vaikka sellaista on kaavailtu jo vuosituhannen vaihteesta lähtien.
Edellä mainittu tulee esiin kirjan lopun lähestyessä. Puustinen kuvaa haastattelujen kautta Wallin viimeisiä aikoja, niihin liittyneitä ilmiöitä ja tapahtumia. Lukija haluaa löytää syyn dramaattiselle itsemurhalle, mutta niitä Puustinen ei suoraan tarjoa. Vastauksia voi jokainen hakea kirjasta. Oliko syynä Intiassa koettu huono huumetrippi harhaisine jumalkokemuksineen, vai jo pidempiaikaisen käytön mukanaan tuoma syvä henkinen alavire? Oliko se projekti Kingston Wallin päättyminen: taloudellisesti epäonnistunut kolmoslevy ja bändin hajoaminen, intensiivisen luovuuden alttarille tuhlatun luomisvoiman kuihtuminen? Mystikko Ior Bock (1942 – 2010) kummittelee Wallin henkisen etsinnän taustalla. Oliko pettymys Bockiin ja siitä johtunut häpeä laukaiseva tekijä? Entä, missä nainen, kuten ranskalaiset kysyvät. Ero Tanja Heikkisestä oli Wallille raskas paikka.
Edelliseen pitää lisätä tärkeä huomio: Wallin itsemurhasta ei pidä syyllistää ketään. Kuten kirjasta käy ilmi, kukaan ei osannut pelätä hänen puolestaan, vaikka huolestuneita henkisestä tilasta oltiin. Läheisten tuskan voi kirjaa lukiessa aistia. Vain jälkiviisas voi ruveta spekuloimaan henkisen romahduksen syvyydellä ja sen alkamisen ajankohdalla. Moni on valmis näkemään murtumisen merkkejä jo yhtyeen kolmannen albumin nauhoittamisen ajoilta, kun mystikko Ior Bockin vaikutuspiiriin ajautunut, tämän sekavasta äännejärjestelmästä vaikuttunut Walli halusi tehdä kolmannen albumin, Tri-Logyn, juuri Bockista ja tämän hämyisestä sukusaagasta.
Paradoksaalista sinänsä, juuri kolmas albumi Tri-Logy on allekirjoittaneen mielestä Kingston Wallin paras. Puustinen tuo kirjassan esiin levyn luomisprosessin verrattomasti. Tuolloin Suomen kalleimmaksi omakustanteeksi noussut albumi oli kahteen aikaisempaan levyyn verrattuna erilainen, sisällöltään hivenen epätasapainoinen, mutta kaikesta huolimatta upea osoitus musiikillisesta linjasta, jota kohti Walli oli bändiään viemässä. Erikoismausteen levylle tarjoavat konevaikutteet antavat ymmärtää, että Wallista olisi saattanut vallan hyvin tulla alan kotimainen tähti. Tri-Logya kuunnellessa ja kirjaa lukiessaan pohtii, millainen siitä olisi hivenen pidempään kestäneellä tuottamisella voinut tulla, mikäli taloudelliset resurssit olisivat antaneet myöten. Tragedian tunteelta ei voi välttyä: Upeasta albumista, korkeaveisusta, tuli samalla Kingston Wallin joutsenlaulu.
Täydellisen bändikirjan ainoaksi puutteeksi paljastuu sen ajankuvaan ja muisteloihin pohjautuva rakenne: Analyysi, johtopäätösten tekeminen Kingston Wallista jää tekemättä. Kirja päättyy Wallin kuolemaan. Aiheeseen perehtymättömälle nykylukijalle yhtyeen merkitys ja perintö jää tuntemattomaksi. Petri Wallin kuolemasta ehti kirjan julkaisuun mennessä kulua 20 vuotta, joten etäisyyden ottamista synteesin muodostamiseksi oli jo olemassa.
Edellä mainitusta puutteesta huolimatta Viljami Puustisen Kingston Wall. Petri Wallin saaga on arvokas muistitallenne suomalaisen rockin historiasta. On ilo, että tämä kirja on kirjoitettu.
Sinisten ajatusten hautausmaa 