Suomen vihatuin mies muistelee

vaaran-vuodet-etukansiVaaran vuodet 1991 – 1995. Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä / Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen (toim.)

Arvio: 3 / 5 tähteä

Poliittisen vastuun kantamiseen liitetään usein sellaisia käsitteitä kuin yksinäisyys ja toisten epäsuosioon joutuminen. Tämä pätee erityisesti Iiro Viinaseen (s. 1944), jonka kohtaloksi tuli astua valtiovarainministerin epäkiitolliseen virkaan Suomen rauhanajan suurimman taloudellisen kriisin, ns. 1990-luvun laman, vaikeina ja dramaattisina vuosina.

Viinasen poliittinen ura kokoomuksen kansanedustajana käsitti vuodet 1983 – 1996. Hän ehti nähdä Arkadianmäeltä 1980-luvun pitkän, ennätyksellisen talouskasvun ajan, sekä noin vuodesta 1990 alkaneen jyrkän syöksyn. Vuonna 1991 veret seisauttaneen vaalivoiton saavuttanut Keskusta ja Kokoomus muodostivat porvarihallituksen, jonka pääministeriksi nousi keskustan Esko Aho (s. 1954) ja valtiovarainministeriksi Iiro Viinanen. Yhdessä kaksikko antoi symboliset kasvot taloudellisen myllerryksen vuosille.

Jälkeenpäin kumpaakin, mutta erityisesti Viinasta, on luonnehdittu näkökulmasta riippuen joko hyvinvointivaltion tuhoajaksi tai kansantalouden pelastajaksi. Yksimielisyys eri osapuolten välillä vallitsee lähinnä tehtyjen raskaiden talouspäätösten mukanaan tuoneesta nimityksestä: Suomen vihatuin mies. Vuonna 2014 maineensa vangiksi joutunut ex-valtiovarainministeri muisteli elämänsä raskainta aikaa julkaistujen muistelmiensa ja päiväkirjojensa kautta. Vaaran vuodet 1991 – 1995 käsittää otsikkonsa mukaisesti Viinasen toiminnan vuodet valtiontalouden kirstunvartijana.

Viinasen päiväkirjojen julkaisu sattui sinänsä hyvään aikaan, sillä samana vuonna myös tuolloisen opposition edustaja, sosiaalidemokraattien Erkki Tuomioja (s. 1946) julkaisi Poliittisten päiväkirjojensa ensimmäisen osan. Laman ajan vaikutusvaltaisin virkamies, valtiovarainministeriön budjettiosaston apulaisosastopäällikkö Raimo Sailas (s. 1945) julkaisi puolestaan viime vuonna Jarkko Vesikansan (s. 1941) toimittamat muistelmat Laman taittaja. Aikalaisten henkilökohtaisia tilityksiä talousmylleryksestä on nyt mahdollista verrata keskenään.

Eräs Suomen taloushistorian dramaattisempia päiviä. Markka on päästetty kellumaan. Iiro Viinanen (oik.) Esko Aho ja Suomen pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen säätytalolla 8.9.1992. Kuva: Lauri Kautia / Museovirasto.
Eräs Suomen taloushistorian dramaattisempia hetkiä. Markka on päästetty kellumaan. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen (oik.), pääministeri Esko Aho ja Suomen pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen Säätytalolla 8.9.1992. Kuva: Lauri Kautia / Museovirasto.

Suuri pettymys koetaan heti alussa. Vaikka kirjan otsikoinnista saa käsityksen sen koostuvan päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1991 – 1995, käy saatesanoista ilmi, ettei niitä kahdelta ensimmäiseltä vuodelta löydy. Viinanen pahoittelee puutetta. Omien sanojensa mukaan hän oli tuohon aikaan iltaisin niin väsynyt ja poikki, ettei jaksanut sellaista pitää. Vasta vuoden 1993 alusta hän koki jo itsensäkin kannalta merkitykselliseksi päivittäisten tapahtumien ylöskirjaamisen. Harmittaa, sillä talouden valtavan syöksykierteen pahimman vaiheen päivittäinen kuvaus valtiovarainministerin näkökulmasta olisi ollut varmasti dramaattista luettavaa. Niinpä talouskriisin huippuhetket, kuten Neuvostoliiton hajoaminen ja idänkaupan romahtaminen, syksyn 1991 suuri devalvointi, luotonannon vapautumisesta seuranneen pankkikriisin kärjistyminen, työttömyyden raju nousu ja markan kelluttamispäätös, käydään lävitse kursiivisesti, toki muutamalla terävällä huomiolla alleviivaten.

Toinen pettymys koetaan, kun päästään varsinaisten päiväkirjamerkintöjen kimppuun. Niitä on kiitettävästi, mutta lukukokemusta laimentaa selontekojen niukkuus. Viinanen on tyytynyt pitkälti luetteloimaan päivittäisiä tapahtumia, niihin liittyviä henkilöitä sekä merkitsemään ylös itselleen tärkeitä huomioita. Niilläkin pärjää, mutta ulkopuoliselle lukijalle saattaa lukukokemus näyttäytyä sekavana. Koska kyseessä on erityisesti kamppailu valtion rahavirtojen jaosta ja päätetystä budjettipolitiikasta, olisi yksityiskohtien esittäminen ollut paikallaan. Nyt lukijan vastuulle jää muodostaa kuva siitä, kuka lobbasi ja millä perusteilla. Erityisesti 1990-luvun poliittisen järjestelmän päällysrakenteen ja laman historian pääpiirteiden osalta kannattaa olla jonkinlainen yleisnäkemys.

Kun edellisistä on selvillä ja niihin varautunut, lukija voi saada päiväkirjoista irti mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tämä nostaa kirjan arvoa.

Kirjan dramaattinen otsikointi vaaran vuosista, jossa voi halutessaan nähdä vertauskuvallisuutta sodanjälkeisen valvontakomission ja SKDL:n vaalivoiton aikaan, kiteyttää kirjan ydinsanoman: Suomen kansantalous oli 1990-luvun alussa useamman vuoden ajan veitsenterällä. Julkisen velan osuus valtion budjetissa uhkasi pahimmillaan olla 50 prosentin luokkaa. Suomen tilanne oli taloudessa tapahtuneiden iskujen johdosta sellainen, että lainojen korkotaso uhkasi nousta epäinhimilliselle tasolle. Työttömyyden nousu 20 prosenttiin oli täystyöllisyyteen tottuneessa maassa uusi, ennenkokematon ilmiö. Ammattiyhdistys-liikkeen uhkaama yleislakon vaara väijyi. Yritykset tekivät joukkokonkursseja, seurauksena elinikäisiksi julistettuja velkavankeuksia. Pankkien ajautuminen rahoitusvaikeuksiin johti valtion miljarditukeen ja suomalaisen pankkisektorin uudelleen järjestelyihin.

Syksyllä 1992 Suomen talouden vapaapudotus johti siihen, että budjettipäällikkö Sailas kiikutti presidentti Mauno Koivistolle (s. 1923) muistion, jossa selostettiin suunnitelmat toimista edessä häämöttävän likviditeetikriisin sattuessa. Mikäli ulkomaista lainaa ei olisi tuolloin tullut, tuloksena olisi saattanut olla Suomen ajautuminen Kansainvälisen valuuttarahaston syliin: valuuttaa olisi ruvettu säännöstelemään, samoin tavaroiden jakelua; Markka olisi irrotettu kansainvälisestä vaihdannosta.

Edellinen selkokielellä: Suomi oli hiuskarvan varassa tehdä kreikat.

Leipäjono Helsingissä 1993. Kuva: Lehtikuva.
Ilmiö, joka tuli jäädäkseen: Leipäjono Helsingissä 1993. Kuva: Lehtikuva.

Ainoaksi lääkkeeksi, vaihtoehdoksi vaihtoehdottomassa tilanteessa, Viinanen näki verojen rankat korotukset, nollapalkkaratkaisut, sekä julkiseen talouteen tehtävät miljardiluokan säästöt. Edellä mainittu muistio johti surullisenkuuluisaan Sailaksen listaan, joka poliittisissa piireissä – aina pääministeri Ahoa myöten – torjuttiin aluksi jyrkästi, mutta jonka hevoskuuri yli 20 miljardin markan säästöineen vietiin viimein lävitse. Vaihtoehtoja ei ollut. Tämä oli Viinasen näkemys tuolloin, sellaisena hän on asian nähnyt myöhemminkin.

Vastuu leikkauksista heijastui Viinasen yksityiselämään. Suomen vihatuimmaksi joutuneelle miehelle satoi uhkailuja politiikan areenojen lisäksi myös yksityisesti: kirjeinä, väkivallalla uhkaamisena kadunkulmassa, tuntemattomien hiippareiden käyskentelynä Riihimäen kotitalon liepeillä. Murtohälyttimiä asennettiin, perhe joutui suojelupoliisin erityistarkkailuun. Vastapainoksi henkisille koettelemuksille Viinanen pakeni harvoine vapaahetkineen metsästyksen ja hiihtämisen pariin. Fasaani-, jänis- ja hirvijahdit veivät miestä ympäri Suomea, mutta myös Venäjälle, Ruotsiin, Skotlantiin ja Islantiin. Perhe jäi vähemmälle huomiolle, seikka, jota valtiovarainministeri jälkikäteen suree.

Viinanen kuvailee kirjassa myös omaa persoonallisuuttaan ja myöntää kirjoittaneensa poliittisista vastapelureistaan hyvin kriittisesti. Erääksi syyksi hän myöntää epäoikeudenmukaiseksi kokemansa kohtelun. Parhaimmillaan / pahimmillaan hän myöntää sen johtaneen kostamiseen. Sovinismisyytöksiltäkään ei valtiovarainministeri välttynyt. Palautetta sateli niin Suomen pankin Sirkka Hämäläiseltä (s. 1939) kuin kokoomuksen eduskuntaryhmän naisilta, aina kuuluisia itkettämiskohtauksia myöten. Tilanne johti koomiselta kuulostaneeseen jälkipeliin, jossa naisten lepyttelykeinona käytettiin kuohuviinilasien kilistelyä.

Katkeruuttaan yhteiskunnallisiin toimijoihin Viinanen ei salaile. Devalvaatiota lobanneet raskaan teollisuuden vuorineuvokset ja SYP:n Björn Wahlroos (s.1952) saavat häneltä ankaran tuomion. Ammattiyhdistysliike, joka uhkasi yleislakolla, saa hänet jopa toivomaan, että yleislakko olisi tullut. Olisipahan Suomen kansan pää painettu kerralla pinnan alle ja herättänyt sen näkemään todellisuuden, pohtii ex-valtiovarainministeri varsin hyytävästi. Presidentti Koivistoon valtiovarainministerin välit menivät poikki Postipankin johtaja Seppo Lindblomin (s. 1935) eroprosessin yhteydessä.

Poliittisen iltalypsyn mestari Mauri Pekkarinen saa Iiro Viinaselta pyyhkeitä toiminnastaan 1990-luvun talouslaman aikana. Kuva: Wikipedia.
Poliittisen iltalypsyn mestari Mauri Pekkarinen saa Iiro Viinaselta pyyhkeitä toiminnastaan 1990-luvun talouslaman ajoilta aina näihin päiviin saakka. Kuva: Wikipedia.

Vaikka teos on subjektiivinen ja yksityiskohdiltaan niukka näkökulma koetusta taloudellisesta katastrofista ja sen hoidosta, avaa se lukijalleen kaikesta huolimatta kuvan politiikan armottomuudesta taloudellisten resurssien jakoon liittyvissä kysymyksissä. Viinasen mukaan iltalypsäjiä ja selkäänpuukottajia eduskunnassa riitti. Osansa saavat sellaiset kokeneet poliittiset broilerit, kuten Mauri Pekkarinen (s. 1947) ja Kimmo Sasi (s. 1952). Kokoomuksen tuolloista puheenjohtaja Pertti Salolaista (s. 1940) Viinanen syyttää suoraan johtajan ominaisuuksien puutteesta.

Kaikille yhteisenä vikana Viinanen näkee taloudellisten tosiasioiden hyväksymisen puuttumisen. Siitä tuleekin kirjan eräs toistuvimmista mantroista. Viinasen mukaan eduskunnassa ei tiedostettu riittävästi talouden tilannetta eikä markkinavoimien pelisääntöjä. Edes Esko Aho ei selviä ilman pyyhkeitä. Valtiovarainminiseri käynnisti viimein lähentymisen SDP:n ja Paavo Lipposen (s. 1941) suuntaan, jonka ensimmäisen hallituksen valtiovarainministeriksi hän viimein päätyi.

Sankareita kirjassa on niukalti. Kokoomuksen Ilkka Suomista (s. 1939), sekä valtiovarainministeriön lähimpiä virkamiestovereitaan, Raimo Sailasta tietenkään unohtamatta, Viinanen kehuu.

Kirjan luettuaan lukija on selvillä Iiro Viinasen luonteenpiirteiden suurimmasta ominaisuudesta: härkäpäisestä uskosta tekemiensä ratkaisujen oikeutukseen. Determinismi seisoo niin vankalla pohjalla, ettei siitä kannata lähteä sapelia kalistelemaan. Niukkojen päiväkirjamerkintöjen vuoksi tehdyt päätökset säästöistä eivät avaudu merkityksiltään suoraan, mutta kipua aiheuttaneiden toimenpiteiden nostattamat tuntemukset ja hätä on kuitenkin rivien välistä luettavissa. Julkisuuskuvaltaan Sydämettömänä esiintyvä valtiovarainministeri ei ehkä sittenkään ole sydämetön.

Kirjan lopussa Viinanen tekee lyhyen yhteenvedon kokemuksistaan lamavuosien valtiovarainministerinä ja siirtää huomionsa nykypäivään, vuoden 2014 aikaan. Hän tekee useita havaintoja 1990-luvun ja tämän päivän Suomen taloudellisesta samankaltaisuudesta: Venäjän kaupan romahtaminen ja viennin takkuaminen, työttömyyden raju kasvu, valtion ja kotitalouksien raju velkaantuminen, heikko investoiminen Suomeen. Painavin argumentti kohdistuu velan ottamiseen. Kuten 1990-luvulla, myös nykyisessä taloustilanteessa on ollut nähtävissä poliittisessa keskustelussa varsin kevyitä suosituksia lisävelan ottamiseksi. Perusteluina käytetään usein Suomen julkisen velan pienuutta suhteessa muihin EU-maihin. Tällöin sivuutetaan helposti se tosiasia, että jo olemassa olevat velat täytyy uusia myöhemmin. Korkotaso on ollut Suomelle tähän asti suosiollinen, mutta jossain vaiheessa se lähtee nousuun. Silloin ongelmat kasautuvat ja jälki on sen mukaista, Viinanen jyrähtelee.

Viinanen peräänkuuluttaa poliittista vastuuta taloudenpidosta. Sitä ei hänen mielestään tuntunut 1990-luvun päättäjistä löytyvän, eikä nähtävästi nykyisistäkään. Monesti kaikkien aikojen huonommaksi hallitukseksi kehutun Jyrki Kataisen (s. 1971) ”six pack” saa pyyhkeitä taloudenpidosta, jossa lisävelkaantumista perustellaan paremman huomisen mantralla. Todelliset rakenteelliset uudistukset ovat jääneet tekemättä. Harmillisesti kirjaan ei ole tullut mukaan Kataisen eroaminen pääministerin toimesta kesken virkakauden ja päätymisestä talouskomissaariksi Brysseliin. Lainojen määräkin on noussut maagisen sadan miljardin euron rajan yli. Mitä mieltä suorasanainen Viinanen olisi näistä toimista?

Tilanne ei ole muuttunut Viinasen muistelmien jälkeen. ”SOS-hallituksen” aikana se on paradoksaalinen ja todella vaikea: Valtion tulonsiirroista riippuu satojentuhansien suomalaisten elinkeino. Sen turvaamiseksi taloudellisen kurimuksen sattuessa ei ole olemassa patenttiratkaisua. Viime laman aikana säästöt muuttivat pysävästi satojentuhansien suomalaisten elämän. Sosiologian käsitteet sukupolviköyhyys ja rakenteellinen työttömyys tulivat jäädäkseen. Jälki oli siksi kamalaa, että oikeutetusti voidaan esittää kysymys, olisiko vallitsevalle talouspolitiikalle ollut olemassa vaihtoehtoa?

Ei Iiro Viinasen mukaan. Hänen talousoppinsa on armotonta, siinä vallitsevat tiukat taloudelliset reunaehdot. Markkinatalouteen sitoutunut Suomi elää vientiteollisuudesta ja kasvavasta taloudesta. Mikäli tämä yhtälö ei toteudu, on sopeuduttava niukkuuteen. Tällä hetkellä vallitsevan taloustilanteen ratkaisemiseksi Viinanen peräänkuuluttaa rakenteellisia ratkaisuja, menojen leikkauksia ja verojen nostoa. Lainaksi ei voi elää ikuisesti.

Entisen valtiovarainministerin sanoma lukijoilleen on selvä: Suomen tie voi olla myös Kreikan tie.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s