Pohdiskeluja onnellisuudesta montaignelaisittain

onnellisuudestaTommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Arvio: 4 / 5 tähteä

Tämän blogin kantavana ajatuksena sen perustamisesta lähtien on ollut toteuttaa ranskalaisen renessanssifilosofi Michel de Montaignen (1533 – 1592) näkemystä kirjoittamisesta itseilmaisun, itseymmärtämisen ja terapeuttisen vaikutuksen muotona. Montaigne jäi historiaan esseemuotoisen kirjallisuuden isänä. Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Saint Michel de Montaignen linnan tornissa hän kirjoitti kuuluisan kokoelmansa Esseitä, joissa ruoti aikakauden humanistien tapaan antiikin kirjallisuutta, mutta teki havaintoja myös ihmiskunnasta ja omista tuntemuksistaan.

Uutta esseetyylissä oli sen henkilökohtaisuus: tarkoitus ei ollut kirjoittaa objektiivista tekstiä, tai Montaignen tapauksessa pelkkiä kommentaareja antiikin auktorien kirjoituksiin. Uutta oli henkilökohtaisen, omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin pohjautuva lähestymistapa. Eräänä esikuvana toimi ensimmäinen filosofi Sokrates (470 – 399 eaa.), joka oli julistanut seuraajilleen vaatimuksen itsensä tuntemisen välttämättömyydestä.

Lukijalle esseekokoelmat saattavat muodostua kullanarvoisiksi kokemuksiksi. Usein luetuista kirjailijoista tai muista taiteilijoista löytyy kokonaan uusia piirteitä tutustumalla heidän lyhyempiin kirjoituksiinsa. Päiväkirjat, muistelmat, kirjeenvaihto toisten ihmisten kanssa sekä erilaiset, lyhyemmät aforismit, tuovat esiin kokonaan uusia puolia henkilöstä, johon on aikaisemmin tutustunut lähinnä virallisen tuotannon kautta.

Lähestymiskulma maailmaan on esseistisissä kirjoituksissa usein epäsuora, positiivisessa mielessä suorastaan vino. Esseiden kirjoittamisesta saa alkunsa subjektin henkilökohtaisten ajatusten jalostaminen. Filosofia ja kirjallisuus ovat ne kaksi kiintotähteä, jotka johtavat elämän mysteereiden pohdiskeluun. Esseismi kirjallisuuden alalajina yhdistää näitä kahta tavalla, jollaiseen mikään muu taiteen muoto ei pysty. Pyrkimyksessä selittää olevaa mahdollisimman tarkasti, selvittämistä jatketaan tilanteessa, jossa objektiivinen kieli ei enää yksin riitä selittämään kokemusta tai tuntemusta. Lopputulos voi parhaimmillaan olla kaunokirjallinen lukuelämys.

Michel de Montaigne kirjoitti kuuluisat esseensä ”vaatimattomassa” châteaussaan. Kuva: Wikipedia.

Edellinen on syytä pitää mielessä, kun aloittaa lukemaan Tommi Melenderin (s. 1968) uusinta esseekokoelmaa Onnellisuudesta. Pitkän linjan runoilijana ja esseistinä Melander on melkeinpä itseoikeutettu tekemään henkilökohtaista selkoa tästä vaikeasti määriteltävästä, silti kulttuuriamme  niin kokonaisvaltaisesti määrittelevästä käsitteestä.

Lähestymistavaksi aiheeseen Melender on valinnut henkilökohtaisen esseen. Vaikka kirjan otsikoksi päätynyt Onnellisuudesta antaa helposti ymmärtää, että kirjailijan tarkoituksena olisi pysyä tiukasti tämän aihepiirin ympärillä, hän julistaa oikeuden kirjalliseen tutkimusmatkailuun heti saatesanoissa. Jotta voisi pohtia mitä onnellisuus on, on uskallettava myös eksyä kauas käsitteen rajojen ulkopuolelle. Ratkaisu on erinomainen. Se tekee Melenderin esseekokoelmasta mielenkiintoisen tutkimusmatkan kirjassa tehdyn jaottelun talouden, kulttuurin ja urheilun muodostamaan kokonaisuuteen, jossa huomioiden, mielipiteiden ja kysymysten esittämisellä on varsinaisia teesejä ja johtopäätöksiä keskeisempi merkitys.

Edellistä täydennetään vaikuttavalla kaunokirjallisella arsenaalilla, joka levitetään lukijan silmien eteen. Melender on kaivanut huokosistaan valtavan määrän kirjailijoita ja kirjallisuudesta ammentaneita filosofeja, joiden viljelemiä anekdootteja tai muita huomioita ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta hän pohtii ja punnitsee. Osansa saavat niin kovat kotimaiset kirjailijat Väinö Linnasta (1920 – 1990) Volter Kilpeen (1874 – 1939), kuin ulkomaalaiset Milan Kunderasta (s. 1929) Fernando Pessoaan (1888 – 1935).

Karl Ove Knausgårdin (s. 1968) omaelämäkerrallinen romaanisarja Taisteluni saa puberteetin, poikuuden menettämisen  sekä sukupuolirooli-odotusten kuvaamisessa oman huomionsa onnellisuuden saavuttamisessa, mutta erityisesti kaksi ranskalaista klassikkoa tuntuvat kirjan kantavan teeman vuoksi Melenderistä tärkeiltä: Porvarillisen maailmankuvan kriitikko, Rouva Bovaryn kirjoittaja Gustave Flaubert (1821 – 1880), jonka nihilististä, paikoitellen patologiseen vihaan suistuvaa ihmiskuvaa Melender kuvaa todella ansiokkaasti; sekä Albert Camus (1913 – 1960), jonka Sivullinen -romaanin henkilökohtaisen merkityksen Melender aluksi vähättelee lukioaikaiseksi nuoruuden hairahduksekseen, mutta jonka hän myöhemmin kasvattaa kokonaan uusiin sfääreihin, pohtiessaan romaanin absurdin, ulkopuolisen ja flegmaattisen päähenkilön Mersault’n suhdetta jalkapalloon.

Onnellisuuden nykyaikaiseksi kulttuurilliseksi ilmentymäksi Melender nostaa amerikkalaisen porvarillistuneen onnellisuuden ihanteen, jonka taustalla hän näkee weberiläisittäin kalvinismin. Uskonnollisesta pohjavireestä syntynyt amerikkalainen unelma, ajatus menestyvistä oman onnensa sepistä, on kuitenkin petollista harhaa. Vallitseva kilpailuyhteiskunta on vain lisännyt onnellisuusoppaiden ja psyykelääkkeiden syöntiä. Porvarillisen onnellisuuden tämän päivän diskurssin ylläpitäjinä hän näkee erilaiset onnellisuuskonsultit ja myyntipuheiden pitäjät.  Yhteistä näille ”saarnaajille” on vailla todellisuuspohjaa olevien hokemien tarjoaminen elämänsä näköalattomuuteen vajonneille. Melenderin mukaan vallitseva, taloudellisesti kymmenien miljardien arvoinen, onnellisuusteollisuus pyrkii vastaamaan kapitalismin oireisiin, johon sillä samaan aikaan on paradoksaalisesti symbioottinen suhde.

Porvarillisen elämäntavan jyrkkä kriitikko. Nuori Gustave Flaubert. Kuva: Wikipedia.

Ei ihme, että edellä mainittu Flaubert nousee näissä pohdinnoissa tärkeään asemaan. Porvarillinen kulttuuri on nostanut taloudellisen menestymisen ja materialismin henkisten arvojen yläpuolelle. Lopputuloksena on flaubertilainen universaali typeryys. Onnellisuuskultti on niin syvään kulttuuriimme rakentunutta, että sen tutkimiseen ja käytännön sovellutuksiin uhrataan suunnattomasti voimavaroja. Mindfulness -kursseilla ei yritetäkään ratkaista vallitsevan ympäristön ongelmia, vaan voimaa haetaan sarasvuomaisesti kääntymällä sisäänpäin. Positiivisuus-kursseilla yritysjohtajat yrittävät hakea psykologisista silmänkääntötempuista ratkaisua armottomilta kuulostaviin ongelmiinsa. Positiivisuuden vaatimuksesta on tullut mantra, jota kapitalistinen talousjärjestelmä tuntuu tarjoavan ratkaisuksi ongelmiin sitä enemmän, mitä huonommin ihmisillä menee.

Rahan merkitys onnellisuuden mittaamisessa esiintyy Melenderillä kaksijakoisesti. Raha tuo onnea ja turvaa, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Reaalitulot länsimaisssa ovat vähintään kuusinkertaistuneet kuluneen vuosisadan aikana. Melender siteeraa merkittävää taloustieteilijä John Maynard Keynesiä (1883 – 1946), joka 1930-luvulla uskoi optimistisesti, reaalitulojen kasvaessa, ihmisten perustarpeiden tyydytyksen jälkeen keskittyvän henkisten voimavarojen kasvattamiseen ja vapaa-ajan lisäämiseen. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.

Melenderin mukaan teemme edelleen lähes yhtä pitkää työpäivää kuin Keynesin aikoina. Reaalitulojen kasvun myötä kapitalistinen talousjärjestelmämme on ruvennut tarpeiden sijaan tyydyttämään halujamme. Se tukee halujen niukkuutta: Uusia haluja synnytetään sitä mukaa, kun tulemme vanhoilla kyllästetyiksi. Ja kuten kapitalismin luonteeseen kuuluu, materiasta saavutettu onnellisuus ei jakaudu tasaisesti. Toiset voittavat, toiset häviävät. Vallalla on elintasokilpailu, jonka uhreja ovat epätoivoisesti mukaan kisaan yrittävät, sekä toisaalta materialistiseen kulutuksen vain hetkellisen onnellisuuden tunteesta oirehtivat.

John Meynard Keynes uskoi ihmisten keskittyvän perustarpeiden tyydytyksen jälkeen henkiseen kasvuun ja vapaa-ajan lisäämiseen. Pieleen meni. Kuva: Wikipedia.

Ei Melender unohda myöskään itseään. Itsetilitystä eletystä elämästä ja onnellisuuden merkityksestä käsitellään muun muassa runoilijana aloittaneen kirjailijan pakkomielteisesti valmistetun esikoisteoksen luomisprosessin kuvauksella; kirjoittamisen mukanaan tuomalla toivolla ja epätoivolla; teini-iässä David Bowien (1947 – 2016) ja The Curen kaltaisesta vaihtoehtomusiikista sulkeutuneeksi esteetiksi kääntymisellä sekä jalkapallon elämänvoimaa antavilla tarinoilla, fanin hurmioituneina selityksinä herneen nenäänsä vetäneelle taksinkuljettajalle. Sokraattinen itsereflektointi yhdistettynä hyvin vaihteleviin elämänkerrallisiin aineksiin on Melenderin vahvuus ja pohtiessaan onnellisuuden merkitystä itselleen, lukijalle ei tule mieleenkään keskeyttää. Onnellisuudesta -teoksessa erityisesti mainittu tekijän ja lukijan välinen symbioottinen suhde toteutuu.

Kirjan takakansi vihjaa, että kirjan lukemalla voi tulla vähän onnellisemmaksi. Lukemisen riemusta an sich voidaan olla samaa mieltä, mutta todellista lohtua tuottaa Melenderin elämäntapaoppaita ja -guruja, kaupallisuutta sekä pintapuolisen ja näennäisesti jäsennöityneen elämäntavan sokeasti omanneita vastaan suunnattu kritiikki, joka kiteytyy upeasti viimeisellä sivulla esitettyyn viisauteen elämän rakastamisesta, sen valoineen ja varjoineen. Melender toteaa rakastavansa elämää siksi paljon, ettei haluaisi olla koko ajan onnellinen.

Edelliseen kiteytyy suuri sokraattinen viisaus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s