Moraalisen välinpitämättömyyden seuraukset

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Docendo 2016.

Arvio: 4 / 5 tähteä

Tämän kirjan suomennoksen valmistumista on allekirjoittanut odottanut malttamattomana aina vuodesta 2013 lähtien, jolloin lukulistalla oli  kirjailijan aikaisemmin ilmestyneen teoksen, Totalitarismin synnyn, juuri ilmestynyt suomennos. Alunperin vuonna 1951 julkaistu kirja oli ensimmäisiä toisen maailmansodan jälkeen julkaistuja, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kaltaisten totaalitaaristen valtiojärjestelmien yhteiskuntafilosofisia tulkintayrityksiä. Kirjassa kaivaudettiin eurooppalaiseen aatehistoriaan aina teollistumista edeltäneeseen valistuksen ajan ajatteluun saakka.

Tekijän etninen tausta, juutalaisuus, kiinnosti myös erityisesti, olihan holokaustin päättymisestä kirjan julkaisun ajankohtana kulunut vasta kuusi vuotta. Ei ollut sattumaa, että juuri koettua tragediaa käsiteltiin erityisesti juutalaisten ajattelijoiden toimesta. Luettuna oli myös  Max Horkheimerin (1895 – 1973) Välineellisen järjen kritiikki, jonka suomennoksen loppuun lisätty, erillinen Järjen loppu -artikkeli vuodelta 1941 oli kouriintuntuvalla tavalla tuonut esiin saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisälymystön depression ja nihilistisen tulevaisuuden odotuksen. Aiheen käsittely oli juutalaisyhteisössä hyvin akuuttia.

Akuutiksi aiheen koki myös Totalitarismin synnyn kirjoittaja, sillä teos ei jäänyt ainoaksi yritykseksi tulkita pahuuden olemusta. Kuuluisa, alunperin amerikkalaisessa The New Yorker -aikakauslehdessä jatkokertomuksena ilmestynyt raportti Adolf Eichmannin (1906 – 1962) oikeudenkäynnistä Israelissa vuonna 1961, Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (1963), sivusi edellisen teoksen aihepiiriä, mutta keskittyi nyt kuvaamaan pidätetyn natsirikollisen oikeudenkäyntiä, syytettyä persoonana ja yritystä hahmottaa pahuuden olemusta.

Hannah Arendt. Kuva: Wikipedia.

Kirjoittaja oli Hannah Arendt (1906 – 1975), saksanjuutalainen yhteiskuntatieteilijä ja filosofi. Hän opiskeli nuoruudessaan yhdessä toisen maineikkaan saksalaisfilosofin, Karl Jaspersin (1883 – 1969) johdolla, mutta suhde toiseen opettajaan, 1900-luvun suurimpaan (!) filosofiin Martin Heideggeriin (1889 – 1976), on jäänyt historiaan. Heidän välillään vallinnutta rakkaussuhdetta on kuvattu yleväksi ja sen ajalta tallennettua kirjeenvaihtoa filosofian historian kauneimmaksi. Arendt väitteli filosofiassa kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430 jaa.) rakkauskäsityksestä, aihepiiristä, joka oli Heideggerillekin läheinen. Traagiseksi suhteen teki Heideggerin kuuluisa moraalinen alennustila, liittyminen kansallisssosialistiseen puolueeseen ja lyhytaikainen julkinen kannatus 1933 – 1934, henkilökohtainen tragedia, josta hän ei myöhemmin tuntunut tekevän täydellistä pesänselvitystä.

Juutalaisena Arendt joutui valitsemaan toisin. Natsien noustua valtaan tammikuussa 1933, hän joutui pian poistumaan maasta. Seuraavat vuodet hän toimi Pariisissa, auttaen juutalaislapsien lähettämisessä Palestiinaan ja toimien kiihkeänä asenteiden muokkaajana, epäpoliittisina pitämiensä juutalaisten, erityisesti naisten, keskuudessa. Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan 1940, Arendt sekä hänen toinen aviomiehensä Heinrich Blücher (1899 – 1970) pakenivat Yhdysvaltoihin, liittyen New Yorkin vapaamielisen juutalaisen älymystön joukkoon.

Kun Eichmann löydettiin piileskelemästä Argentiinasta ja toimitettiin Israelin tiedustelupalvelun toimesta salaa ulos maasta Jerusalemiin tuomittavaksi, Arendt päätti matkustaa paikalle, tutustuakseen lähemmin mieheen, jota vielä tuolloin piti kaikkien muiden tavoin pahuuden ruumiillistumana. Lopputuloksena oli maineikas raportti, jonka merkitystä paitsi holokaustin historian ymmärtämisessä, myös pahuuden filosofisessa analysoimisessa ei voi tutkimuksessa ohittaa.

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä kuuluu otsikkonsa mukaisesti reportaasi-kirjallisuuteen. Kyseessä on Arendtin tuotannossa kenties vähemmän filosofinen ja enemmänkin kuvaileva teos. Keskiössä on Jerusalemissa vuonna 1961 pidetty oikeudenkäynti, jossa syytettynä oli Hitlerin Saksan Valtakunnanpääturvallisuusvirasto RSHA:n alaosasto IV-B4:n (juutalaisasiat) päällikkö, SS-everstiluutnantti Adolf Eichmann. Tämän vastuulla oli ollut sotavuosina tapahtuneen juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa vaadittavan juutalaisten kokoamiseen ja kuljettamiseen liittyvät logistiset ratkaisut. Eichmann oli paennut 1950-luvun alussa Argentiinaan ja eleli siellä vaatimattomissa oloissa perheensä kanssa. Vuonna 1959 Israelin tiedustelupalvelu paikansi varsin avoimesti maassa asuneen Eichmannin ja järjesti kidnappauksen.

Oikeudenkäynnistä muodostui todellinen mediatapahtuma. Se televisioitiin ympäri maailmaa, joka vielä 1961 oli varsin harvinaista. Kuten niin moni muukin oikeudenkäyntiä paikan päälle seuraamaan saapunut, Arendt halusi nähdä todellisen pahuuden ruumiillistuman, ihmishirviön, jonka päällä lepäsi vastuu miljoonien ihmisten lähettämisestä varmaan kuolemaan. Hämmennys ja järkytys oli suurta, kun oikeussalin luodinkestävän lasin takana istunut syytetty paljastui keskinkertaiseksi ja tavanomaiseksi virkamieheksi, byrokraatiksi, joka puolusti itseään lattean monotonisella virkamiessaksalla. Kohtaaminen vaikutti Arendtiin syvästi: Pahuus ei ollutkaan jotain patologista, ulospäin näkyvää, hirviömäisyyden mustavalkoisen selkeästi määrittelevää. Eichmann ei eronnut tavallisesta kadunmiehestä. Kuka tahansa olisi pystynyt suorittamaan samat teot kuin hän. Pahuus paljastui banaaliksi, arkipäiväiseksi, tapahtumaksi.

Adolf Eichmann oikeudenkäynnissä Jerusalemissa 1961. Kuva: Wikipedia.

Pystyäkseen ymmärtämään kokemaansa Eichmannia Jerusalemissa tulee lukea paitsi oikeudenkäyntireportaasina, myös yrityksenä ymmärtää syytettyä ja pahuuden luonnetta itseään. Arendt suorittaa reportaasissa syväanalyysin, josta on aistittavissa aikakauden psykoanalyyttisiä trendejä. Hänen käsittelyssään Eichmannista kuoriutuu esiin ihmisenä älykkyydeltään keskinkertainen, moraalinen väistelijä, jonka on vaikea nähdä tehneensä mitään väärää tai laitonta. Toistamiseen hän vetoaa esimiestensä antamien käskyjen tottelemiseen, toimintansa lainvoimaisuuteen, sekä surkuhupaisaan, tosin kirjaimellisesti oikein esitettyyn faktaan, ettei ollut henkilökohtaisesti tappanut yhtään juutalaista.

Miten edellä mainitun kaltainen ihminen voi olla mahdollinen? Miten ihminen, joka on vastuussa miljooniin kohoavan ihmisjoukon kuljettamisesta kuolemantehtaisiin, voi kokea olevansa syytön rikoksiinsa? Miten selittää järjellä täydellinen vastuusta irtipyristely, todellisuuden näkeminen kokonaan toisenlaisessa valossa? Tähän kysymykseen vastaamiseen Arendt kiinnittää päähuomionsa.

Kun puhutaan miljoonien ihmisten systemaattisesta murhaamisesta, mielikuvituskyvyn rajat tulevat nopeasti vastaan. Arendt pyrkii reportaasissaan tuomaan esiin yleisellä tasolla myös tämän puolen. Täydellinen holokaustin kuvaus Eichmann Jerusalemissa ei kuitenkaan ole. Se keskittyy juutalaisten tuhoamisen evoluution tarkasteluun Eichmannin näkökulmasta. Teos jättää mainitsematta saksalaisten Euroopassa suorittamien etnisten puhdistusten koko laajuuden, kuten idässä vaikuttaneiden Einsatzgruppe -erikoisjoukkojen suorittamat puhdistukset, joiden toimintaan Eichmann ei itse osallistunut. Etnisten ryhmien, kuten romanien ja homoseksuaalien, tuhoaminen jää vain maininnan aseteelle.

Raportti alkaa oikeudenkäynnin kuvaamisella, jatkuu Eichmannin elämänkerran lyhyellä esittelyllä sekä päätymisestä SS:n jäseneksi. Tutustuminen edellä mainitun RSHA:n silmää tekeviin johti nopeasti töihin juutalaisasioihin erikoistuneeseen toimistoon. Eichmannin ensimmäisiä toimenpiteitä oli järjestää juutalaisten karkotuksia Saksasta. Tässä työssä hän oppi tuntemaan juutalaisjohtajia ja tutustui myös sionismiin, juutalaisnationalismin aatteeseen. Siitä vakuuttuneena hän kannatti pitkin 1930-lukua ympäri Eurooppaa esiteltyjä ehdotuksia juutalaisvaltion perustamiseksi. Muun muassa ranskalaisten hellimä ajatus juutalaisvaltion perustamisesta Madagaskarille sai Eichmannilta varauksettoman tuen.

Suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet, eikä juutalaisten maastakarkoitus edistynyt. Heitä ei suvaittu Saksassa, mutta sympatiaa ei löytynyt muualtakaan Euroopasta tai Yhdysvalloista, kuten Arendt tuo kirjassaan esiin. Ainoastaan harvoilla varakkailla tai muuten vaikutusvaltaisilla juutalaisilla oli mahdollisuus lähtöön. Syksyllä 1939 syttynyt toinen maailmansota muutti kaiken. Saksan haltuun joutui nopeassa tahdissa laajoja maa-alueita, joiden juutalaisväestö joutui nyt heidän vaikutuspiiriinsä. Päälle tuli lisäksi lukuisa juutalaispakolaisten joukko, osa Saksasta aiemmin muuttaneita. Juutalaiskysymys siirtyi seuraavaan, lopulliseen vaiheeseensa.

Kanadalaisen HBO:n tuottama loistava draamaelokuva Lopullinen ratkaisu (The Conspiracy, 2001) kuvasi Wannseen konferenssia. Adolf Eichmannin roolissa esiintyi Stanley Tucci (oik.) ja hänen esimiehenään Reinhard Heydrichina Kenneth Branagh. Kuva: Elokuvan dvd-version kansi.

Vedenjakajana juutalaiskysymyksen loppuratkaisulle Arendt nostaa oikeutetusti surullisenkuuluisan Wannseen konferenssin, tammikuussa 1942 berliiniläisessä esikaupunkikartanossa järjestetyn kokouksen, jossa Eichmannin esimies, valtakunnanpääturvallisuusviraston päällikkö, Reinhard Heydrich (1904 – 1942) yhdessä tärkeimpien ministeriöitten ja puoluehallinnon virkamiesten kanssa esitteli valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin (1893 – 1946) Führerin suosituksesta allekirjoittaman käskyn ruveta valmistelemaan Euroopan juutalaiskysymyksen loppuratkaisua. Eichmann toimi kokouksen sihteerinä ja siitä jäljelle jäänyt pöytäkirja toimi sodan jälkeen tärkeänä todisteena teollisen kansanmurhan suunnittelemisesta.

Wannseen kokouksessa tehtiin päätös Euroopan kaikkien juutalaisten tuhoamisesta. Jopa Suomen 1200 juutalaista oli erikseen mainittu, mutta kuten Arendt tuo esiin, suomalaisia ei uskallettu painostaa heidän luovuttamisekseen. Huomio on tärkeä ymmärtääksemme holokaustin onnistumisen edellytysten käyttövoiman: laajan yhteistoiminnan. Juutalaisten kuljettaminen idän tuhoamisleireihin sekä heidän murhaamisensa ei olisi ollut mahdollista ilman mittavaa logistista ketjua, joka kattoi viimekädessä tuhansia henkilöitä paikallispoliisista rautatievirkailijoihin, eri minsteriöitten virkamiehiin, luovutuksista neuvotelleisiin diplomaatteihin ja tuhoamisleirien henkilökuntaan saakka.

Oma lukunsa karmeassa kollaboraattoritoiminnassa oli myös Saksan miehittämän Euroopan eri valtioiden paikallisviranomaisilla. Ilman hallitusten ja viranomaisten hiljaista suostumusta juutalaisten kuljettaminen tuhoamisleireille olisi ollut hyvin vaikeaa, joissakin tapauksissa mahdotonta. Oman erityismerkityksensä ja Arendtin syytöksen saavat juutalaisten itsensä hallinnoimat, Eichmannin organisoimat juutalaisraadit (judenrad), jotka toimivat yhteistyössä natsiviranomaisten kanssa. Niiden vastuu juutalaisten luetteloimisessa ja heidän omaisuutensa keräämisessä yhteistyössä tuhoamisesta vastuussa olevan SS:n kanssa on Arendtin mukaan esimerkki pahan arkipäiväisyydestä, jota esiintyi teloittajien sijasta teloitettaviksi tuomittujen juutalaisten itsensä taholta.

Missä viranomaisten välinen yhteistyö toimi, siellä juutalaiset saatiin nopeasti koottua ja kuljetettua. Missä esiintyi vastarintaa, toiminta oli huomattavasti vaikeampaa. Arendt kuvaa yleisellä tasolla Eichmannin organisoimia kuljetuksia länsi-, keski- ja itä-Euroopasta, niiden onnistumisia ja epäonnistumisia. Ihmisyyden ja moraalisen suoraselkäisyyden näkökulmasta upeinta toimintaa harjoittivat tanskalaiset, jotka aina kuningasta myöten kieltäytyivät yhteistyöstä oman juutalaisväestönsä luovuttamisessa. Vuonna 1943 organisoitu tanskanjuutalaisten joukkopako puolueettomaan Ruotsiin on upea esimerkki vastarinnasta ja vilpittömästä halusta auttaa kuolemanvaaraan joutuneita.

Edellisen kaltainen vastarintatoiminta jäi kuitenkin yksittäistapauksiksi. Organisointikyvyillään kehuskellut Eichmann kouliintui vuosien saatossa tehtävässään. Sen ”kirkkaimmaksi kruunuksi” osoittautui Unkarin juutalaisväestön kuljettaminen ja tuhoaminen keväällä ja kesällä 1944. Organisoinnin tehokkuudesta antaa selkeän kuvan vertaaminen Saksan yleistilanteeseen, joka sotilaallisesti näytti tuolloin toivottomalta. Liittoutuneet lähestyivät kovaa vauhtia sekä idästä että lännestä. Tästä huolimatta Unkarin juutalaisväestö haravoitiin tiheällä kammalla lähestyvän puna-armeijan edeltä, koottiin juniin ja kuljetettiin Puolan tuhoamisleireille.

Eichmann viritti logistisen ketjun huippuunsa. Paikallisviranomaisten ja juutalaisraatien myötävaikutuksella, junayhteyksien järjestämisellä ja Auschwitzin tuhoamisleirin kapasiteetin parannuksilla Unkarin juutalaiskulttuuri lakkasi käytännössä olemasta. Arendt tuo kirjassaan esiin karmeat numerot: 147 junalla 434 351 ihmistä kuljetettiin kuolemaan vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa.

Unkarinjuutalainen nainen ja lapsia Auschwitz-Birkenaussa keväällä 1944. Kuva: Wikipedia.

Persoonana Adolf Eichmann jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Hänen elämäkerrallinen tunnustuksensa, jonka hän kirjoitti vankeudessa ollessaan, paljastaa hänestä vain puolen, jonka hän halusi jälkimaailmalle esittää. On sanomattakin selvää, että hänen on täytynyt olla selvillä oikeudenkäynnin lopputuloksesta, siitä, että hänet tuomittaisiin kuolemaan. Siihen viittaa oikeudenkäynnin kulku, jossa sekä syytetyn, että hänen puolustusasianajajansa käyttäytyminen saa Arendtin useammassakin kohdassa hämmentymään. Oliko syynä usko omien puolustusmahdollisuuksien riittämättömyyteen? Vai eikö Eichmann kyennyt ymmärtämään syytösten painon todellista luonnetta? Syyllisyydestä itsestään ei ollut epäselvyyttä.

Arendtin yritys Eichmannin persoonan analysoimiseksi on ansiokas, mutta kuitenkin subjektiivinen. On vaikea sanoa, missä kohdin huomiot ovat relevantteja, kuinka paljon Arendtin itsensä tekemiä ”johtopäätöksiä”. Vuoden 2017 ensimmäisessä niin & näin -lehden numerossa yliopistolehtori Martina Reuter pohtii kiehtovassa  Eichmann Jerusalemissa -teoksen kirja-arviossaan filosofin motiiveja. Hän nostaa esiin Arendtin teoksen ironisen rakenteen, jota pitää osittain ongelmallisena totuudellisuuden saavuttamisessa, varsinkin kun ironian avulla tekijä saattoi suojautua itseensä kohdistuvalta kritiikiltä.

Pahan arkipäiväisyys on se raportissa esiin nostettava käsite, johon holokaustikirjallisuudessa ja etiikan tutkimuksessa usein viitataan. Arendtin mukaan Eichmann ei koskaan pysähtynyt  miettimään tekojensa seurauksia. Eeetinen harkinta olisi tarkoittanut pysähtymistä, omien motiivien ja toiminnan tarkastelemista, yritystä asettua tuhottavaksi kuljetettavien juutalaisten asemaan. Tätä Eichmann ei koskaan tehnyt, vaan jatkoi esimiestensä antamien käskyjen toteuttamista loppuun saakka. Siksi Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä on aina ajankohtainen teos. Sen kantavana teemana on yksilön vastuu teoistaan. Moraalinen käyttäytyminen on keskeinen osa ihmisyyttä. Eettisen pohdiskelun katsotaan täydentävän tätä kuvaa. Ei ihme, että etiikka nähdään usein filosofian keskeisimpänä osa-alueena.

Eichmannin tapauksessa Arendt nostaa keskiöön moraalisesta välinpitämättömyydestä syntyvät ongelmat. Hänen ihmiskuvansa eettisyyden arviointi tuntuu rakentuvan voimakkaasti kantilaisen etiikan ja valistuksen ihmiskuvan kritiikille: Ihminen ei ole moraalisesti autonominen, järjellä varustettu kokonaisuus, joka voi vapaasti valita hyvän ja pahan väliltä. Valtaosa ihmisistä jättää kyseisen valinnan tekemättä. Maailman pahuuden aiheuttamalle ahdistukselle on helppo ummistaa silmänsä ja katsoa toiseen suuntaan, vaikka eettinen pohdiskelu edellyttäisi toimimaan universaalin moraalilain mukaisesti, kuten Immanuel Kant (1724 – 1804) on kuuluisasti esittänyt. Teollinen kansanmurha lähtee liikkeelle edellä mainitusta välinpitämättömyyden ja ajattelemattomuuden pahaenteisestä kierteestä.

Edellisestä on helppo vetää yhtäläisyyksiä tähän päivään ja maailmaan. Miten meidän tulisi ihmisinä oikein suhtautua Välimereen hukkuviin siirtolaisiin tai Suomesta Afganistaniin lennätettäviin kielteisen turvapaikan saaneisiin pakolaisiin? Entä Syyrian sisällissota tai Turkin heikentynyt ihmisoikeustilanne? Olisiko jotain tehtävissä Ukrainen itäosan verisen sodan lopettamiseksi? Arendtin mukaan meidän tulisi pysähtyä ajattelemaan tekojemme tai tekemättä jättämisiemme seurauksia ja pohtia yksilöinä ja kollektiivina, miten eettisiin ongelmiin pitäisi parhaalla tavalla vastata. Vaihtoehtona on houkutteleva, stressistä ja ahdistuksesta vapauttava silmien ummistaminen, maailmassa tapahtuvan vääryyden kieltäminen, vastuun siirtäminen valtaa pitäville ja näin ollen pahuuden muuttaminen arkipäiväiseksi.

Omia motiivejaan tarkastelemalla on pelottavaa huomata, kuinka paljon keskuudessamme esiintyy eichmanneja.

Pitkäksi venähtäneen kirjoituksen lopuksi on jaettava kiitosta Docendo -kustantamolle, joka yli viiden vuosikymmenen odottelun jälkeen on julkaissut teoksen kotimaiselle lukijakunnalle. Humanistisille tieteille Suomessa tänä päivänä yhä tärkeämpään asemaan kohoavan Koneen säätiön myöntämä taloudellinen tuki osoittaa puolestaan, että sivistys ei ole maastamme tyystin kuollut ihanne. Varsinaisen kulttuurityön mahdollistivat käännöksestä vastanneet tutkijat, holokaustista erinomaisen yleisesityksen Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat (2010) kirjoittanut Antero Holmila (s. 1979) ja muun muassa luterilaisen papiston roolia jatkosodassa käsitellyt, palkitun Suomen pyhä sota: papit jatkosodan julistajina (2014) -teoksen tekijä Jouni Tilli (s.1979). Tärkeää sivusta-apua on antanut teoksen esipuheen kirjoittanut, Suomen johtaviin Arendt -asiantuntijoihin lukeutuva Tuija Parvikko, jonka upeita huomioita ja johtopäätöksiä Arendtista on tässä arviossa käytetty hyväksi.

Hannah Arendtin muusta tuotannosta on suomennettu edellä mainitun Totalitarismin synnyn lisäksi myös Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot (2000), joka keskittyy ihmisen poliittisen toiminnan ja sen rajojen määrittelyyn.  Hyvä johdatus Hannah Arendtin ajatteluun on löydettävissä verrattomasta Filosofia.fi -portaalista.

Hannah Arendtin teos on noussut keskustelun kohteeksi aika ajoin. Viimeisin keskustelu alkoi Margarethe von Trottan vuonna 2012 ohjaamasta elokuvasta, joka on nähty Suomenkin televisiossa. Kuva: Elokuvan juliste.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s