It-buumin Jurase Park

Hannu Raittila: Atlantis. WSOY 2003. 344 s.

Arvio: 4/5 tähteä

Miltä tuntuisi teemapuisto, joka esittäisi Suomen historian aina maamme löytymisen ajoilta, 1700-luvun hyödyn aikakaudelta, Hattujen sodan ja kuningas Kustaa III:n sotien kautta suurruhtinaskunnan teollistumiseen, itsenäistymiseen, toiseen maailmansotaan ja jälleenrakentamiseen saakka? Entä, miltä tuntuisi kokea kyseinen elämyspuisto erityisesti interaktioon pohjautuvan näyttelemisen ja roolipelaamisen kautta?

Luonnollisesti teemapuistossa olisi runsaasti myös muuta ihmeteltävää, aina televisiolle rakennettuja tv-studioita ja suoria lähetyksiä myöten. Eikä kyseessä olisi mikä tahansa Särkänniemi tai Linnanmäki, vaan yleismaailmallisesti tuhansia vierailijoita päivittäin imevä kokonaisvaltainen taideteos, johon väkeä imettäisiin aina Pietarista saakka, tietenkin rakentamalla  silta Saimaan ylitse sekä valtaisa venesatama matkustajalaivoja varten.

Muun muassa Finlandia-palkinnolla mainiosta Canal Grandesta (2001) palkittu kirjailija Hannu Raittila (s. 1956) on kuin nakutettu kertomaan polveileva, vakava ja hykerryttävä tarina 2000-luvun alun it-buumin ajoilta iloiseen Itä-Suomeen sijoittuvassa draamassa. Hiljaiselle, muinoin uponneelle ja sittemmin niin mystisen ortodoksilahkon kuin sodanjälkeisen väliaikaisasutuksen kokeneelle Saimaan saarelle saapuu tietokonepeleillä rikastunut, suoranaiseksi nietzscheläiseksi neroksi julistettu miljonääri Saarilahti. Tarkoituksena on virtuaalimaailmojen sijasta rakentaa jotain konkreettista ja miljonäärillä näyttäisi olevan Midaan kosketus kaikissa projekteissa, joihin hän mukaan lähtee.

Mukanaan saarelle Saarilahti tuo esikuntansa, johon kuuluu mateleva ja miljonääriä sokeasti palvova Kuosmanen, tämän alainen ja saarella lapsuutensa viettänyt mainosmies Mäkelä sekä visuaalista yleisilmettä hankkeelle pähkäilevä kuvanveistäjä Kaarela. Luonnollisesti saaren alkuperäisnatiivit sekä erkkomaista elämää viettävä kansatieteilijä Helena tuovat keitokseen oman makunsa.

Kauan sitten uponneen saaren loputtomilta tuntuvien pajuryteikköjen keskellä tarina huipentuu todella raamatullisella tavalla, vai pitäisikö sanoa platonisella, mainitaanhan Atlantis nimenomaan filosofian perustajaisän teoksissa. Pajukossa rypemisen ohella pohditaan ihmistä, maailmaa ja menneisyyttä, hypitään alas sokean luottamuksen vallassa valtavien siirtolohkareitten päältä, juodaan pontikkaa paikallisten korpirojutehtailijoiden kanistereista, hätyytellään sekopäistä ex-poikaystävää ja tämän venäläisiä kovanaamoja kiväärin voimin, väistellään trombeja sekä tietenkin visioidaan mahdottomasta mahdollista: teemapuistoa, joka jättää kaikki muut teemapuistot taakseen – jopa Vantaan Kivistöön vuonna 2015 visioidun, surullisenkuuluisan Jurase Parkin!

Raittilan teoksille on ominaista tarinoiden eri päähenkilöiden subjektiivisten kokemusten limittäminen ja keskinäinen vertaaminen, eikä Atlantis tee poikkeusta. Tarinan päähenkilöiden kokemukset saarella kuvataan itse kunkin näkökulmasta ja niistä muodostuneet juonilangat vedetään pikkuhiljaa yhteen. Raittila kertoo paitsi veijaritarinan, myös valottaa ihmismielen suurempia ja pienempiä syvyyksiä ja harrastaa samalla pienimuotoista yhteiskuntakritiikkiä.

Atlantis ilmestyi vuonna 2003, vasta koetun it-kuplan vanavedessä. Edellisellä vuosikymmenellä alkanut Nokia-ilmiö oli antanut ensimmäisen välitilinpäätöksensä voimakkaasti laskeneine pörssikursseineen ja konkurssiaaltoineen. Ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun laman Suomessa herättiin vapaiden markkinoiden tuomiin ongelmiin. Kuitenkin vain harvat teknologia-Suomessa havaitsivat saati kirjoittivat siitä, että Suomi saattaisi taloutensa puolelta nojata sittenkin liian vahvasti varsin kapeaan teollisuudenalaan.

It-kuplan mieleenpainuvin ilmiö olivat epämääräiset it-yritykset, joita teknolgia-buumin vanavedessä syntyi kuin sieniä sateella. Rahoituksesta ei yleisessä innostuksessa tuntunut olevan pulaa. Hyvällä Powerpoint-esityksellä ja verbaalisella ulosannilla saattoi saada kasaan huimia summia, vaikka ideoiden sisällöt ja toteutukset eivät olisi sellaista antaneet odottaa. Saarilahden hahmon visiointi uudesta teemapuistosta on kuin hurja parodia juuri koetuista ajoista sekä Raittilan kritiikin kärki.

Nyt Nokia ei enää tee matkapuhelimia ja suomalainen teknolgiateollisuus ja teknologiakulttuuri hakee kokonaan uusia uria, uutta Nokiaa. Innovaatio, innovointi ja teknologisista keksinnöistä saatavat kansantaloudelliset hyödyt ovat kuitenkin edelleen se mantra, jota kaikkialla hoetaan. Slushin kaltaiset pääoman ja bisnesenkeleitten saalistamiseksi laaditut hurmoshenkiset messutapahtumat sokaisevat ulkokultaisessa kromeluurissaan helposti kriittisen ajattelun ja sijoituskohteiden järkevyyden.

Raittilan Atlantis on edellisen pohjalta siksikin mielenkiintoista luettavaa. Onko mikään muuttunut? Vieläkö uskomme viiden miljoonan asukkaan Eurooppalaisen periferiavaltion voivan kasata kansantaloudellista vaurautta ja menestyä kansainvälisessä kilvassa uuden ja innovatiivisen teknologian avulla? Näin vakavasti uskotaan, ainakin poliittisessa retoriikassa. Erilaiset start up -yritykset ja teknologian ympärillä pyörivä valtava rahoituskuvio kertoo, missä suomalaisten vaurauden uskotaan tulevaisuudessa lepäävän.

Myös tämän allekirjoittanut on vakuuttunut teknologian merkityksestä tulevaisuudessa, mutta ehkä kriittisemmälle tarkastelunäkökulmalle olisi aihetta. Onneksi keskuudessamme ei kuitenkaan taida kulkea Saarilahden kaltaisia it-guruja, jotka olisivat aikeissa toteuttaa taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestämättömiä kehityshankkeita, kuten esimerkiksi rakentamalla tunneli Helsingistä Tallinnaan. Eiku, hetkinen…

Atlantis oli siksi antoisa lukukokemus, että Runebergin palkinnon vuonna 2014 napannut ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana loistanut Terminaali (2013) on allekirjoittaneelle itsestään selvä valinta kirjailijan seuraavaksi romaaniksi. Se sijoittuu lentokentälle, tuohon ei kenenkään -tilaan, ja käsittelee paitsi kentällä elettyjä ihmiskohtaloita, myös globalisaation mukanaan tuomaa eriarvoisuutta ja teknolgian synnyttämää yksinäisyyttä. Voi vain arvailla, millaista jälkeä Raittila on aiheesta saanut aikaan.

Vuoden 2015 Jurase Parkista tuli käsite, someilmiö ja yleinen vitsi, varsinainen Vantaan Kivistön ”Atlantis”. Kuva: Jurase Parkin alas ajettu sivusto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s