Gerald Posner: Case Closed: Lee Harvey Oswald and the Assassination of JFK. Anchor Books 2003. 640 s.
Arvio: 5/5 tähteä
Vincent Bugliosi: Reclaiming History: The Assassination of John F. Kennedy. Norton & Co. 2007. 1632 s.
Arvio: 5/5 tähteä
Kuluneella viikolla Yhdysvaltojen istuva presidentti Donald J. Trump (s. 1946) saattoi tehdä virkauransa tähänastisista harvoista järkevistä päätöksistä (!), saattamalla julkisiksi muutamia poikkeuksia lukuunottamatta loput presidentti John F. Kennedyn (1917 – 1963) salamurhaa koskevat liittovaltion viranomaisten asiakirjat. Kyseessä oli alunperin jo vuonna 1992 USA:n kongeressin tekemä päätös saattaa julkisiksi kaikki murhaa käsitelleet dokumentit seuranneen 25 vuoden aikana.
Koska joukossa on runsaasti keskustiedustelupalvelu CIA:n ja liittovaltion poliisin FBI:n kansallisen turvallisuuden nimissä salattuja tutkimuspöytäkirjoja, presidentit Bill Clintonista (s. 1946) Barack Obamaan (s. 1961) olivat aikaisemmin kieltäytyneet julkaisemasta niitä. Trump on kuitenkin päättänyt tyylinsä mukaisesti tehdä tässäkin asiassa poikkeuksen, joten nyt hänen itsensä kritisoimat tiedustelupalvelut joutuvat avaamaan arkistonsa.
Presidentti Kennedyn salamurhaa Dallasin Teksasissa 22. marraskuuta 1963 voidaan pitää kaikkien salaliittoteorioitten äitinä. Sekä kotimaassa että ulkomailla pidetyn supervallan johtajan äkillinen murha ja sen jälkiseuraukset ovat pitäneet tapauksen ajankohtaisena jo yli 50 vuoden ajan. Ampuiko Lee Harvey Oswald (1939 – 1963) Kennedyn, kuten murhan virallinen tutkimus väitti? Vai, oliko taustalla laajempi salaliitto? Amerikkalaisia ja maailmaa syvästi järkyttäneestä tapauksesta on tullut myös tärkeä osa populaarikulttuuria. Kennedyn murhaan läheisesti liittyviä salaliittoteorioita on sovellettu muun muassa kirjallisuudessa ja elokuvissa.
Ei siis ihme, että Trumpin päätös on nostattanut runsaasti keskustelua eri medioissa. Erityisesti internet on täyttänyt paitsi aihetta käsitelleillä uutisilla, myös keskustelulla siitä, millaisia tietoja julkaistut asiakirjat pitäisivät sisällään. Hurjia epäilyjä mahdollisista salaliitoista on kaivettu esiin, mutta myös realistiset äänenpainot ovat saaneet suunvuoron.
Miten suhtautua JFK:n salamurhaan ja siitä julkaistuihin lukemattomiin salaliittoteorioihin? Yhdysvaltojen virallinen kanta perustuu edelleen, yli 50 vuotta tapahtumien jälkeen, kuuluisaan ja kiisteltyyn Warrenin komission raporttiin. Vuosikymmenien saatossa julkaistuja Kennedyn murhaa ja salaliittoa käsitteleviä teoksia löytyy useampia tuhansia ja niissä esitetyt erilaiset väitteet ovat sisällöltään siksi kirjavia, että aiheesta kiinnostuneen, totuutta jahtaavan jalon ja puhtaan sielun, on vaikea tehdä päätös, mistä oikein aloittaa.
Yksinkertaisin ja helpoin keino tutustua tapaukseen on lukea tutkimuskirjallisuutta, joka pyrkii vahvistamaan alkuperäisen Warrenin komission löydökset oikeiksi. Siirtämällä todistusvastuun yksinäisen ampujan teorian kannattajiin, lukija pääsee punnitsemaan virallisen tutkimuksen löydöksiä ja vertaamaan niitä salaliittoteorioiden esittäjien väitteisiin.
Kaksi kirjaa on erityisen suositeltavia, sillä ne nousevat tarkastelussa helposti ylitse muiden. Yhdessä ne paitsi selostavat tapauksen yksityiskohtaisesti ja täydentävät toisiaan, myös käyvät lävitse erilaisia salaliittoteorioita, esittäen painavia todisteita niitä vastaan. Kyseessä ovat Gerald Posnerin (s. 1954) klassikkoasemaan kohonnut Case Closed: Lee Harvey Oswald and the Assassination of JFK (1993) sekä Vincent Bugliosin (1934 – 2015) massiivinen Reclaiming History: The Assassination of John F. Kennedy (2007).
Jotta kirjojen merkitys Kennedyn salamurhan tutkimisessa tulisi parhaiten esiin, lukijan on hyvä olla selvillä tapauksen pääkohdista sekä jatkokehityksestä. Presidentti Kennedy joutui Dallasin vierailun loppusuoralla 22.11.1963 salamurhaajan luotien uhriksi kaupungin keskustassa sijaitsevalla Dealy Plazalla. Koulukirjavaraston kuudennesta kerroksesta ammuttiin useita laukauksia ja sieltä löydettiin pian kiikarikivääri. Parklandin sairaalaan kiidätetty presidentti julistettiin kuolleeksi. Samassa avoautossa matkustanut Teksasin kuvernööri John Connally (1917 – 1993) haavoittui vakavasti.
Vain reilua tuntia myöhemmin Dallasin poliisi pidätti koulukirjavarastossa työskennelleen 24-vuotiaan Lee Harvey Oswaldin esikaupunkialueella sijaitsevasta elokuvateatterista, epäiltynä vain hetkeä aikaisemmin tapahtuneesta poliisin murhasta. Iltaan mennessä medialle tihkui tietoa, että Oswaldia epäiltiin myös presidentin ampumisesta. Uutta todistusaineistoa löytyi roppakaupalla. Hänet yhdistettiin muun muassa rakennuksesta löytyneeseen kiikarikivääriin.
Tapahtuma sai dramaattisen käänteen, kun Oswaldia oltiin siirtämässä poliisiasemalta Dallasin vankilaan. Paikallisen striptease-klubin omistaja Jack Ruby (1911 – 1967) ampui hänet suorassa tv-lähetyksessä poliisiaseman maanalaisessa autohallissa. Salaliittoteoriat saivat välittömästi tuulta purjeisiinsa. Vahingon estääkseen Kennedyn seuraaja, presidentti Lyndon B. Johnson (1908 – 1973) nimitti korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warrenin (1891 – 1974) johtaman tutkimuskomission selvittämään salamurhan juuriaan myöten.
Vajaata vuotta myöhemmin, loppuvuodesta 1964, Warrenin komissio julkaisi selvityksensä: Massiiviseen todistusaineistoon nojaten presidentin murhaajaksi osoitettiin marxilaisuudesta vaikutteita saanut, sosiopaattisia piirteitä omannut Oswald, joka oli toiminut yksin. Komissio ei löytänyt todisteita salaliitosta tai ylipäätään merkkejä ulkopuolisista toimijoista. Jack Rubyn motiivit ampua Oswald todettiin henkilökohtaisiksi. Tapaus oli virallisesti loppuun käsitelty.
Edellinen selitys ei kelvannut kaikille. Välittömästi salamurhan jälkeen ja sitä seuranneiden vuosien saatossa esitettiin toinen toistaan hurjimpia salaliittoteorioita: Oswald oli syntipukki ja Warrenin komissio pelkkää lavastusta; Oswald ei olisi pystynyt yksin ampumaan presidenttiä, laukauksia oli ammuttu koulukirjavaraston lisäksi autosaattueen oikealla puolella sijaitsevalta ruohokumpareelta, kuten salamurhasta tallenettu filmi osoittaa; Ruby oli palkattu vaientamaan Oswald, koska hänellä oli yhteyksiä mafiaan ja se oli myös presidentin murhan toteuttajana; Kennedyn seuraaja Johnson oli salaliiton todellinen taustapiru – kyseessä oli CIA:n, FBI:n ja sotilaallisteollisen kompleksin kanssa yhteistyössä suoritettu vallankaappaus.
Vuonna 1968 New Orleansin yleinen syyttäjä Jim Garrison (1921 – 1992) nosti kanteen paikallista liikemies Clay Shawta (1913 – 1974) vastaan osallisuudesta presidentti Kennedyn murhaan. Tapaus sai runsaasti julkisuutta ja oikeudenkäynnin aikana erilaiset salaliittoteoriat tulivat yleisölle tutuiksi. Garrisonin kanne kaatui todisteiden puutteessa nopeasti, mutta erilaisten salaliittoteorioitten kannattajille hän oli – ja on edelleen – ”totuuden puhujana” tärkeä hahmo.
Erilaiset teoriat ja yleinen mielipide johtivat uusien tutkimuskomissioiden nimittämiseen. Yhdysvaltain senaatin oma selvitys 1970-luvun lopulta päätyi jopa kannattamaan salaliiton mahdollisuutta. Johtopäätös perustui pitkälti ampumahetkenä poliisin radioliikennettä taltioineen ääninauhan tulkintaan. Nauhalla analysoitiin kuuluneen neljän laukauksen ääni-impulssit, jotka olisivat todistaneet toisenkin ampujan olemassaolon. Tulkinta todistettiin myöhemmin vääräksi.
Todellinen vedenjakaja koettiin vuonna 1991 valmistuneen ohjaaja Oliver Stonen (s. 1946) JFK – Avoin tapaus -elokuvan myötä. Se keskittyi kuvaamaan Jim Garrisonin masinoimaa oikeudenkäyntiä, mutta niputti samalla yhteen erilaiset salaliittoteoriat ja mielikuvitukselliset väitteet. Vaikka elokuvan todisteluketjut paljastuivat toinen toistaan heikommiksi, sen taiteelliset ansiot ja viihdyttävyys salaliittoteorioitten kuvaamisessa ovat omaa, kiitettävää luokkaansa, aina pääosan esittäjää, Garrisonia näytellyttä Kevin Costneria (s. 1955) myöten.
Stonen elokuva johti Yhdysvalloissa laajaan kansalaiskeskusteluun ja vaatimukseen JFK:n salamurhan asiakirjojen julkistamisesta. Elokuvan jälkeen suoritetuissa gallupeissa parhaimmillaan jopa 2/3 amerikkalaisista uskoi salaliiton mahdollisuuteen. Kehitys johti alussa mainittuun kongressin päätökseen, jonka viimeisintä, mahdollisesti ratkaisevinta, vaihetta tällä hetkellä elämme.
Ensimmäinen tässä artikkelissa käsiteltävistä kirjoista ilmestyi JFK – avoin tapaus -elokuvan jälkimainingeissa vuonna 1993, salamurhan muiston 30. vuotena. Toimittaja, kirjailija ja lakimies Gerald Posnerin Case Closed: Lee Harvey Oswald and the Assassination of JFK oli ilmestyessään merkkitapaus ja ehdolla vuoden 1994 Pulitzer-palkinnon saajaksi. Posnerin lähestymistapa JFK:n salamurhaan oli keskittyä oletetun ampujan, Lee Harvey Oswaldin elämään, toimintaan ja motiiveihin.
Kirjassaan Posner käy lävitse Lee Harvey Oswaldin elämän lapsuudesta aina kuolemaan saakka. Lähestyminen kohteeseen on tarkka, mutta vailla puisevaa esitystapaa. Case Closedia lukee kuin elämäkerronnallista jännityskertomusta ja vaikka lopputulos on tiedossa, kirjan pyrkimys päästä salamurhaajan sielun syövereihin on hyvin perusteltu ja tavattoman kiehtova. Posner on pitänyt klassikkoasemaan nousseen teoksensa myös ajantasalla päivittämällä sitä vuosien saatossa uusilla tiedoilla. On varmaa, että päivityksiä on luvassa myös uusien asiakirjojen julkistusten johdosta.
Kertomus vailla isää kasvaneesta pojasta, joka jäi vaille äitinsä rakkautta ja sisarustensa tukea, on analyysissään tarkka. Oswaldista kasvoi teini-ikään mennessä omiin oloihinsa sulkeutunut sosiaalinen erakko, yksinäinen susi, joka ei ollut vailla väkivaltaisia taipumuksia. Pako kotoa 17-vuotiaana ja liittyminen merijalkaväkeen johti tutustumiseen marxilaiseen kirjallisuuteen. Nuoren radikaalin loikkaus Neuvostoliittoon Helsingin kautta vuonna 1959 oli luonnollista jatkoa kehitykselle.
Avioituminen NL:ssa Marina Oswaldin (nyk. Porter, s. 1941) kanssa ja pettyminen järjestelmään johti nuorukaisen paluuseen takaisin Yhdysvaltoihin yhdessä tuoreen vaimonsa ja vastasyntyneen lapsen kanssa vuonna 1962. Ajelehtiva luonne ei sopeutunut perheen perustamiseen. Oswald siirtyi hanttihommasta toiseen, taloudelliset ongelmat kasvoivat ja avioliitto rakoili. Riidat Marina-vaimon kanssa johtivat usein tämän pahoinpitelyyn.
Kuumeinen mieli haki elämälle merkitystä. Oswald hankki postimyynnistä halvan italialaisen sotilaskiväärin ja yritti maaliskuussa 1963 ampua kuuluisan dallasilaisen äärioikeiston johtajan, kenraali Edwin Walkerin (1909 – 1993). Yritys epäonnistui. Henkilökohtaisia ambitioitaan hän yritti toteuttaa perustamalla New Orleansiin Kuuban asiaa ajavan kommunistishenkisen organisaation Fair Play for Cuba Committeen alajaoston. Se osoittautui pettymykseksi. Jäseniä oli lopulta vain yksi: Oswald itse.
Syksyllä 1963 Oswald matkusti Meksikoon aikeenaan hankkia viisumi Kuubaan paikallisesta suurlähetystöstä. Sitä ei myönnetty. Takaisin Yhdysvaltoihin palasi katkeroitunut, unelmiinsa ja elämäänsä pettynyt, henkisesti ailahteleva ja väkivaltainen mies.
On kohtalon ivaa, että perhetuttava Ruth Paine (s. 1932) hankki Oswaldille työpaikan koulukirjavarastosta, jonka ohitse Dallasissa vierailleen presidentin autoreitti kulki. On merkkejä siitä, että päätös presidentin murhaamiseksi syntyi varsin lyhyessä ajassa. Tätä tukee Oswaldin murhan jälkeinen päämäärätön liikkuminen Dallasissa, hänen suorittamansa poliisimurha ja pakeneminen elokuvateatteriin.
Tragikoomiseksi tarinan teki lopulta se, ettei Oswald ennättänyt nauttia pitkään salamurhan ansiosta saamastaa merkityksellisyydestä elämälleen. Synkkämielinen ja väkivaltaan ailahtelevainen dallasilainen yökerhonomistaja Jack Ruby päätti osoittaa maailmalle patrioottisuutensa ja ampui hänet tv-kameroiden edessä. Vaikka Ruby tarjosi motiiviksi halun säästää ihailemansa Jacqueline Kennedyn (1929 – 1994) oikeudenkäynnin vaivalta, syyt olivat pohjimmiltaan psykologisia. Henkisesti häiriintynyt murhasi toisen henkisesti häiriintyneen.
Oswaldin tarinaa kertoessaan Posner käy samalla lävitse tämän oletettuun syyttömyyteen liitetyt lukuisat salaliittoteoriat ja väittämät, ampuen saatavilla olevan todistusaineiston ja niistä tehtyjen johtopäätösten nojalla alas käytännössä jokaisen. Kirjasta käy mm. ilmi, ettei Oswald kuulunut CIA:han; hänellä ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä New Orleansin äärioikeistoon ja Clay Shawiin, kuten Garrisonin tapauksessa väitettiin; ampujantaidot riittivät vallan hyvin kolmeen laukaukseen reilussa kahdeksassa sekunnissa.
Oswaldin mahdolliset motiivit sekä toimet juuri ennen salamurhaa ja sen aikana käydään lävitse niin tarkasti, että hänet on helppo asettaa kivääreineen koulukirjavaraston 6. kerrokseen. Posnerin kirjan luettuaan lukijalle herää väistämättä kysymys, eikö tämä nuori, henkisesti välinpitämätön mies ollut riittävän määrätietoinen, taidoiltaan ja kyvyiltään sekä vallitsevien olosuhteiden vallitessa kelvollinen ampumaan Yhdysvaltojen presidentin?
Vastaus on yksiselitteisesti kyllä.
Toisen käsiteltävän kirjan kirjoittaja Vincent Bugliosin nimi tullaan aina liittämään Sharon Taten (1943 – 1969) murhaan ja Charles Mansonin (s. 1934) kuuluisaan oikeudenkäyntiin, jonka syyttäjänä hän toimi vuonna 1969. Vesimiehen ajan päättänyt oikeustapaus teki Bugliosista kansallisesti tunnetun hahmon, mutta hänen ansionsa suuren yleisön silmissä liittyvät kirjallisiin töihin. Vuosien saatossa Bugliosi on käsitellyt Mansonin ohella mm. O.J. Simpsonin (s. 1947) oikeudenkäyntiä sekä arvostellut voimakkaasti presidentti George W. Bushin (s. 1946) toimintaa Irakin sodan sytyttämisessä.
John F. Kennedyn salamurhaan Bugliosi perehtyi jo varhain. Jotkut saattavat muistaa hänet Suomessakin 1980-luvulla esitetyn, dramatisoidun Lee Harvey Oswaldin tv-oikeudenkäynnin (On trial: Lee Harvey Oswald, 1986) syyttäjänä. Kuten Posner, myös Bugliosin Reclaiming History: The Assassination of John F. Kennedy (2007) selostaa tapahtumien kulun ja Lee Harvey Oswaldin tarinan varsin tarkkaan. Ero löytyy kuitenkin tapahtumaan liittyvän todistusaineiston lukumäärästä ja johtolankoihin syventymisestä: Bugliosi on tarvinnut omaan kirjaansa tuhat sivua Posneria enemmän.
Yli 1600 sivullaan Bugliosin Reclaiming Historya voi hyvin kuvailla JFK:n salamurhakirjallisuuden mammutiksi. Vaikka kirjoittaja ei sitä ääneen sanokaan, on kunnianhimoisena tarkoituksena lienee ollut kaikenkattava läpileikkaus tapauksesta. Välillä lukijasta tuntuu, ettei kiveä jätetä kiven päälle. Bugliosin pedanttinen perehtyminen ja todisteiden esiin tuominen seuraavat toisiaan.
Posneria syvällisemmin Bugliosi käsittelee muun muassa kritisoidun Warrenin komission, sekä Yhdysvaltojen eri turvallisuusorganisaatioiden toimintaa. Warrenin komissiolle hän antaa pitkälti puhtaat paperit. Kun pitää mielessä, että komissio toimi valtavan paineen alaisena ja sillä oli vajaa vuosi aikaa luovuttaa tutkimustulokset julkisuuteen, lopputulosta voi pitää kiitettävänä.
Komission johtopäätökset Oswaldin yksin toimimisesta ovat pitäneet hyvin aikaa. Tietenkin puutteita löytyy, mutta Bugliosin mielestä ne johtuvat kiireellisestä aikataulusta. Kun todistusaineisto Oswaldin ympärille oli katsottu riittävän pitäväksi, aivan kaikkia väitteitä ei enää tarkastettu. Ne johtivat osaltaan myöhemmin huhuihin ja syytteisiin salailusta.
Turvallisuusviranomaisten puolelta Bugliosi löytää eniten kritisoitavaa. Sekä FBI että CIA epäonnistuivat presidentin salamurhan estämisessä. Ne olivat kiinnostuneita Oswaldista ja varjostivat häntä, mutta eivät riittävän hyvin. Syitä löytyy useita, mutta Bugliosin mukaan eniten haittaa tuotti organisaatioiden välille muodostunut kilpailutilanne. Teoriassa tiedustelutietojen vaihdon olisi pitänyt olla automaattista, mutta käytännössä kumpikin rakensi omaa arkistoaan Oswaldista.
Myös Warrenin komissiolle luovutetusta tiedustelutiedosta Bugliosi löytää kritisoitavaa. Vaikka todistusaineiston keräämisen ja luovuttamisen suhteen sekä FBI että CIA toimivat varsin kohtuullisesti, ne pyrkivät samalla häivyttämään omaa vastuutaan salamurhan estämisen epäonnistumissa. Niinpä komission suurin arvostelu kohdistui presidentin turvallisuudesta vastanneen Secret Servicen toimintaan, osittain aiheetta. Dallasin poliisi puolestaan selvitti presidentin murhan varsin kiitettävästi ja pidättikin tekijän nopeasti. Se kuitenkin epäonnistui suojelemaan Oswaldia vankilaan tapahtuneen siirron yhteydessä.
Jim Garrisonin oikeudenkäyntiä Clay Shawta vastaan Bugliosi on entisenä syyttäjänä erityisen pätevä kritisoimaan, samoin siitä tehtyä elokuvaa JFK – avoin tapaus. Tekijän mukaan Garrisonin syyte perustui pitkälti todistajana toimineeseen Perry Russoon, jonka luotettavuus asetettiin jo ennen oikeudenkäyntiä kyseenalaiseksi mm. epäonnistuneen valheenpaljastuskokeen perusteella. Yritys yhdistää Oswald New Orleansin äärioikeistoon ja Clay Shawiin oli alunperin tuomittu epäonnistumaan. Kuten elokuvan kriittiset katsojat ovat saattaneet laittaa merkille, valtaosa todisteluketjuista pohjautuu pelkkään spekulaatioon sekä vähintäänkin kyseenalaisten todistajien väitteisiin. Oikeudenkäynnin jurylta ei kulunut päätöksessään tuntiakaan vapauttaa Shaw syytteestä.
Bugliosi käsittelee myös salaliittosyytöksiä, jotka koskivat Kennedyn seuraajan Lyndon B. Johnsonin, CIA:n ja FBI:n mahdollista roolia. Bugliosi pystyy antamaan varsin johdonmukaisia ja usein myös konkreettisiin todistusaineisoihin liittyviä selityksiä. Mikään ei viittaa salaliiton mahdollisuuteen.
Parhaaksi todistajaksi Bugliosi nostaa tiedustelupalvelujen rakenteen ja tekijät: Jos väitteet Warrenin komissiosta kulissina, todisteiden väärentämisestä (mm. valokuvat ja presidentin ruuminavaus), todistajien uhkailuista, jopa murhaamisesta, sekä Oswaldin lavastamisesta ainoaksi tekijäksi pitäisivät paikkaansa, salaliitossa olisi pitänyt olla tuhansia liittovaltion palveuksessa olevia poliiseja, sotilaita, agentteja, tutkijoita ja muita virkailijoita. Kuitenkaan yhtään vakavasti otettavaa todistajaa, ”edwardsnowdenia”, jolla olisi väitteen tueksi konkreettisesti kättä pidempää, ei ole noussut esiin kuluneen puolen vuosisadan aikana.
Huolimatta yli 1600 sivusta Bugliosin teos ei ole puisevaa luettavaa. Kirjailijan tyyli on johdonmukainen ja kuten Posner, hänen on onnistunut nostaa valtavasta määrästä dokumenttiaineistoa esiin lukijaa kiinnostavaa tietoa. Amerikkalaiseen lakimiestapaan todistusaineisto tuodaan esiin miellyttävän selkeällä tavalla kirjoitettuna. Tekijä haluaa vakuuttaa jurynsa, lukijat, todistusaineistonsa luotettavuudesta. Tätä mieltä oli myös raati, joka palkitsi Reclaiming Historyn arvostetulla Edgar-palkinnolla vuonna 2008.
* * *
Yhdysvalloissa vapautetuista asiakirjoista käytävä keskustelu jatkuu. Asiantuntijoiden mukaan mitään järisyttäviä paljastuksia tuskin on luvassa. Ensimmäiset Suomessa julkaisut uutiset ovat pääsääntöisesti kierrättäneet vanhoja aiheita, jotka ovat olleet asiaan vihkiytyneitten tiedossa jo pitkään.
Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jotain uutta ja mielenkiintoista voisi löytyä. Erityisesti Oswaldin Meksikoon pari kuukautta ennen salamurhaa suuntautunut matka ja yritys saada viisumi Kuubaan, sekä CIA:n ja FBI:n roolit salamurhan estämisen epäonnistumisessa sekä toiminta sen jälkiselvittelyssä, saattavat olla esille tulevaa uutta tietoa, jotka valottavat näiden organisaatioiden harrastamaa perimmäistä luonnetta.
Ehkä valmius hyväksyä Lee Harvey Oswald ainoaksi syylliseksi presidentin murhaan myös vahvistuu. Vai vahvistuuko sittenkään? Kun kyseessä on supervallan johtajan murha, kadunmiehen ja -naisen on vaikea uskoa, että tekijäksi paljastuisi tuiki tavallinen mitättömyys, siis samanlainen kadunmies tai -nainen kuin mitä itse olemme. Vaisto sanoo, että totuuden täytyy olla jotain huomattavasti suurempaa, kiehtovampaa ja merkityksellisempää.
Sinisten ajatusten hautausmaa 