Joulukuussa tulee kuluneeksi kaksi vuotta Pariisin ilmastokokouksesta (COP21). Tunnelma kokouksen päättyessä oli euforinen, olihan takana kokonainen sarja epäonnistuneita yrityksiä saattaa maailman valtiot leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Ranskan johdolla sopimusta onnistuttiin jopa kiristämään. Alunperin sopimuksen tavoitteeksi oli asetettu maapallon lämpötilan nousemisen pysähdyttäminen kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Nyt uudeksi tavoitteeksi asetettiin 1,5 astetta. Hetken aikaa tuntui, että maailma oli yhtä.
Tähän päivään mennessä Pariisin ilmastosopimuksen on ratifioinut yli 190 maata. Valtiot, tai EU:n tapauksessa valtioliitot, ovat alkaneet suunnittelemaan ja toteuttamaan toimia, jotta sopimuksen kunnianhimoinen tavoite voitaisiin saavutta. Suomessakin on puuhailtu kovasti muun muassa bioenergia- ja liikennekaarihankkeiden parissa. Lähivuosina kiristyvä ilmastolainsäädäntö tulee vaikuttamaan moneen elämänalueeseen.
Joko olemme globaalilla tasolla matkalla nollapäästöihin?
Emme ole. Toissa viikolla Bonnissa päättyneen YK:n ilmastokokouksen (COP23) yhteydessä uutisoitiin maailman hiilidioksidipäästöjen lähteneen kolmen vuoden tauon jälkeen uudelleen kasvuun. Oikeastaan edes väliaikaisesta helpotuksesta planeetallemme ei voida puhua, sillä jopa paikallaan pysyessään ilmakehään tuprusi joka vuosi huippumäärä, yli 40 miljardia tonnia, kasvihuonekaasupäästöjä.
Kun mukaan lasketaan luonnosta vapautuvan normaalin kierron, sekä ilmastonlämpenemisen vuoksi vapautuvan hiilidioksidin ja metaanin määrä, ns. positiiviset takaisinkytkennät, voidaan hyvin sanoa, että elämme todellisen kasvihuoneilmaston kynnyksellä. Maapallon ilmakehässä ei ole ollut yhtä paljon hiilidioksidia kolmeen miljoonaan vuoteen.
Ellei voimakkaita muutoksia päästöihin toteuteta, maailman keskilämpötila nousee arviolta kolmella asteella kuluvan vuosisadan aikana. Sivilisaatiomme sopeutuminen planeetalla muuttuu entistä vaikeammaksi, paikoitellen sietämättömäksi.
Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat näkyneet jo pitkään ja kulunut vuosi 2017 on ollut jälleen historiallisten sään ääri-ilmiöiden vuosi. Kaliforniassa metsäpalot riehuivat ennennäkemttömin voimin; Atlantilla satelliitit vangitsivat peräti kolme hurrikaania samaan kuvaan, näiden tehdessä tuhojaan Yhdysvalloissa, Karibialla ja Keski-Amerikassa; eteläisen Euroopan kesälämpötiloissa lähestyttiin 50 asteen ennätyksiä; Kiinassa ja Sierra Leonessa rankkasateiden aiheuttamat tulvat tappoivat satoja. Myös Suomessa kesä oli harvinaisen sateinen. Se näkyi muun muassa viljasadon ennätystappioina vuosikymmeniin.
Oman lisämausteensa kuluneen vuoden ilmastouutisiin sekä Bonnin ilmastokokoukseen toi maailman tiedeyhteisön 15 000 jäsenen allekirjoittama julistus, jossa tuotiin esiin syvä huoli ihmisen planeetalle aiheuttamista vakavista ympäristöongelmista. Maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto etenee hurjalla vauhdilla. Vaikka ajanjakson alkamisen ajankohdasta käydäänkin kiivasta debattia, olemme varmuudella astuneet antroposeeniin, ihmisen luontoon ja ilmastoon vaikuttavaan geologiseen aikakauteen.
Jälkiviisastelu on harvoin perusteltavissa, mutta Pariisin sopimuksen solmimisen aikoihin epäilijöiden pelot siitä, että päästöjä ei pystyttäisi leikkaamaan sopimusehtojen mukaisesti, näyttäisivät käyvän toteen. Hiilidioksipäätöstöjen leikkaaminen osui esteeseen, jonka läpäiseminen saattaa osoittautua vaikeaksi, jopa mahdottomaksi puhkaista:
Kulttuuriimme, vakiintuneisiin moderneihin tapoihimme elää ja toimia.
Riippuen laskentatavasta arviolta 75 – 90 % arkielämäämme vaikuttavasta energian kulutuksesta on peräisin fossiilista polttoaineista. Prosenttiosuus saattaa tuntua äkkiseltään hurjalta, mutta kun miettii jokapäiväisen elämämme ilmiöitä, se tulee helpommin ymmrrettäväksi: Miten ja mistä materiaaleista käyttämämme tavarat on valmistettu, miten ne on toimitettu saatavillemme; millaisessa ja miten rakennetussa talossa elämme ja miten se on lämmitetty; miten matkustamme, miten matkustamiseen käytettävä energia on valmistettu; millaista ruokaa syömme, millainen sen hiilijalanjälki on ollut koko tuotantoprosessin aikana lautaselle saakka päättyessään jne.
Kun edelliset esimerkit yletetään koskemaan kaikkia reilua viittä miljoonaa suomalaista ja sen jälkeen kaikkia maapallon noin seitsemää ja puolta miljardia asukasta, rupeamme hahmottamaan monimutkaiselta näyttävän, mutta sinänsä yksinkertaisen ilmiön mittakaavaa.
Karu totuus on, että näennäisen helppo ja edistyksellinen elämämme on riippuvainen fossiilisen polttoaineiden käytöstä. Erinomaisessa naftalogiassaan Energia ja kokemus (2013) Antti Salminen (s. 1983) ja Tere Vadén (s. 1969) toivat hyvin esiin arkielämäämme kätkeytyneen öljyn ja hiilen merkityksen. Historiallisesti tarkasteltuna ammoin maaperään hautautunut fossiloitunut kasvillisuus on mahdollistanut nopean kehityksen, teollistumisen ja elämäntapamme. Yhtä tehokasta korvaavaa energiamuotoa öljylle ja kivihiilelle ei ole.
Olemme riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. Kun ne kaiken lisäksi linkittyvät läheisesti politiikkaan ja talouteen, vallan ja omistajuuden rakenteisiin, ollaan todella ongelmallisen, perityn historiallisen tilanteen edessä. Tunnelma on kuin alkoholistilla, jolle ajatus selvästä elämästä ei vuosikymmenien humalatilan jälkeen tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta. On mukava jatkaa vallitsevaa olotilaa ruokkimalla entisestään perimmäistä ongelmaa. Fossiilisten polttoaineiden tapauksessa ihmiskunnan kohdalla voisi puhua parantumattomasta hiilidioksididarrasta.
Kyky päätöjen hillitsemiseksi koettelee poliittisen järjestelmämme kestokykyä. Kuinka sen pitäisi pystyä toimimaan vallitsevassa tilanteessa, jotta päätöksillä mahdollistettaisiin päästöjen nopea pienentäminen? Onko sillä tarpeeksi legitimiteettia, rohkeutta, ylipäätään mahdollisuuksia tehdä em. YK:n ilmastokokouksen vaatimat rajut muutokset tilanteen kääntämiseksi pois nykyiseltä, tuhoisalta kurssilta?
Esimerkki päätöksenteon vaikeudesta kotimaassa saatiin kuluneen syksyn aikana metsäteollisuuden ja Suomen hallituksen lobbauskampanjasta, jolla haluttiin estää EU:n komission ns. Lulucf-lakipaketilla kaavailemat metsien käytön rajoitukset. Suomi sai tahtonsa lävitse. Ottamatta kantaa siihen, oliko Suomen näkökulma aiheeseen kuinka relevantti, tilanne kuvaa ilmastopolitiikan haastavuutta.
Suomelle metsäteollisuus on ollut perustavanlaatuinen hyvinvoinnin tuoja maamme teollistumisesta lähtien, ts. Suomi on elänyt metsistä. Vihreä kulta on mahdollistanut maamme taloudellisen vaurastumisen ja liittymisen maailman rikkaimpien valtioiden joukkoon. Nyt tuo itsestään selviönä pidetty teollisuuden alan toiminta on asetettu kyseenalaiseksi.
Metsäteollisuuden merkitys kansantaloudelle ja työllisyyteen on niin merkittävä, että siihen kajoaminen on vallitsevan järjestelmän puitteissa todella haastavaa. Päättäjille olisi poliittinen itsemurha, jos he lähtisivät ajamaan eteenpäin aloitteita, joilla metsien hyötykäyttöä voimakkaasti rajoitettaisiin. Kyseessä on tietenkin vain yksi esimerkki, jossa taloudelliset reunaehdot melkeinpä deterministisesti määrittävät, miten ilmastopolitiikka toteutuu. Kuinka suhtautuisimme esimerkiksi uudisrakentamisen, liikenteen, ruoan- tai energiantuotannon sääntelyyn tai rajoituksiin?
Viime viikolla julkaistut tulokset hiilidioksidipäästöjen noususta vahvistavat entisestään sitä epämiellyttävää totuutta, että päästöjen nopeaksi laskemiseksi meidän olisi pakko koskea henkilökohtaiseen kulutukseen. Kasvihuonekaasupäästöjen kääntyminen uudelleen nousuun liittyy saumattomasti talouskasvuun. Kun talous kasvaa, myös kulutus kasvaa. Se puolestaan lisää päästöjä.
Edellä mainittu tiedeyhteisön vetoomus linjasi tuttuja ehdotuksia kulutuksen hillitsimiseksi: lihansyönnin vähentäminen, ympäristön ennallistaminen kasvillisuuden ja eläinlajien osalta, kulutukseen pohjautuvasta talouskasvusta luopuminen ja tavaratuotannon sääntely, syntyvyyden rajaaminen jne. Viimeksi mainittu on erityisessä avainasemassa, sillä vallitsevan väestönkasvun vuoksi vuoteen 2050 maapallon pitäisi kyetä tuottamaan 75 – 100 % enemmän ravintoa. Saatavilla oleva maaperä on rajallinen ja ilmaston muuttuessa osa viljelymaasta aavikoituu.
Miten edellinen tapahtuu, on sitten jo oma kysymyksensä. Vapaaehtoinen kuluttamisesta luopuminen ja resurssien tasavertaisempi jakaminen globaalilla tasolla olisi tietysti kaikkien kannalta ihanteellisin vaihtoehto, mutta se tarkoittaisi merkittäviä muutoksia kaikkeen toimintaamme ja elämäntapoihimme, kulttuuriin, politiikkaan ja talouteen. Kuten Bonnin ilmastokokouksen lopputulos osoitti, monimutkaiset taloudelliset järjestelyt ja globaalit päästörajoitukset eivät ole helposti saavutettavissa. Käytännössä kokouksen tulokset siirtyivät – jälleen kerran – vuoden päähän Puolassa 2018 järjestettävään ilmastokokoukseen (COP24).
Taas menee vuosi, mutta meiltä on loppumassa aika.
Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen siirtäminen tulevaisuuteen ei ole vaihtoehto. Ongelma on ollut tiedossa vuosikymmeniä, siihen reagoimisesta on puhuttu viimeistään 1980-luvun lopulta lähtien. Toimet kasvihuonekaasujen leikkaamiseksi ovat kuitenkin jääneet tekemättä. Ilmakehään on päästetty sellainen määrä hiilidioksidia, että sen poistamiseksi tarvitaan vuosikymmenien – ei, vuosisatojen – systemaattista ja pitkäjänteistä työtä.
Pariisin sopimuksen sisältöjen toteuttamisessa puhutaan enää muutaman vuoden aikaikkunasta.
Monen ilmastokeskustelua seuraavan mielestä toivo on menetetty jo aikaa sitten. Ilmastotaistelun mahdollisuuteen edelleen uskovilla Bonnin kokous oli jälleen pettymys. Kyse ei ole siitä, etteikö Pariisin ilmastosopimuksen prosessi menisi eteenpäin. Kyse on siitä, että prosessi toteutuu aivan liian hitaasti.
Allekirjoittaneen kanta on vaihdellut pitkälti mielialojen ja yhä tarkentuvan ilmastotutkimuksen tietojen perusteella. Parikymmentä vuotta aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti tilannetta seuranneena ja erilaiseen ilmastotutkimukseen perehtyneenä pitkän aikavälin trendi on ollut selvä: Vaikka yksittäisiä toivoa herättäviä uutisia tulee kaiken aikaa, kokonaiskuva ilmaston muuttumisesta on pysynyt vuodesta toiseen samana. Yhä huonompaan suuntaan mennään.
Yksittäinen Teslan gigafaktori tai aurinkopaneelien merkittävä lisääminen eivät mieltä lämmitä, kun kasvihuonekaasupäästöjen määrät armottomasti kasvavat. Se, mikä uusien vihreitten energiamuotojen käyttöönotossa voitetaan, menetetään yhä lisääntyvässä energiankulutuksessa, jotka fossiiliset polttoaineet mahdollistavat. Yhtälö on mieletön.
Toivoa tarvitaan, sillä ilman sitä tilanteen vakavuuden tiedostavat ihmiset lannistuvat, muuttuvat apaattisiksi tai mahdollisesti valitsevat jonkin äärimmäisen vaikuttamisen keinon. Tampereella hiljattain poltetut kuorma-autot saattoivat olla esimakua Suomeen saapuvasta reaktiivisesta toiminnasta. Yhdistettynä kasvavaan maailmanlaajuiseen epävakaisuuteen se on pelottava tulevaisuudenkuva.
Tietoa on ollut saatavilla jo vuosikymmenien ajan. Tiedämme, mihin planeettamme on nykyisellä menolla ajautumassa. Kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen henkilökohtainen panos vähähiilisen kulttuurin luomiseksi on keskeistä, mutta rohkeutta ja aloitteellisuutta tarvitaan erityisesti poliittiselta järjestelmältämme.
Päättäjien on uskallettava puhua äänestäjilleen suoraan, mitä meidän on paitsi kansallisesti, myös globaalilla tasolla pakko nykyisessä tilanteessa tehdä. On uskallettava tehdä päätöksiä, jotka ovat vaikeita, tuntuvat kivulialta ja jopa muuttavat sitä totuttua elämäntapaa, johon olemme tottuneet. Tulevaisuutemme – koko planeetan tulevaisuus – ratkaistaan seuraavien lähivuosien aikana.
Sinisten ajatusten hautausmaa 