Aikuisen oikeasta ihastumisesta

Viime talvena osallistuin Silja Europa -risteilijällä järjestetylle, kulttuuritoimijoista koostuneiden tapahtumajärjestäjien yhteiselle koulutuspäivälle. Koko päivän kestävä tapahtuma tarkoitti, että toimintaa riittäisi aamuvarhaisesta myöhäiseen iltapäivään. Luvassa oli kellon ympäri matkustamista ja kokoustamista.

Olin lähtenyt liikkeelle aikaisin, ennättääkseni Helsingin Länsiterminaalista klo 0830 lähtevään laivaan. Käytännössä en nukkunut edellisenä yönä lainkaan. Koska sopivaa junaa ei Tampereelta aamuyöstä kulkenut, olin joutunut tyytymään bussiin. Onnikan huojuva liike yhdistettynä pakollisine autonvaihtoineen oli pitänyt huolen siitä, etten ollut pystynyt kuittamaan univelkaa matkan aikana. Terminaaliin saavuttuani ja tavattuani toisia tapahtumajärjestäjiä, saatoin vain toivoa, etteivät silmieni ympärille kuin tyhjästä ilmestyneet raskaat renkaat kavaltaisi minua. Tuttavien ilmeistä ja tiedusteluista saatoin aavistella, etten ollut yrityksessäni onnistunut.

Laivan aamiaisravintolaan saavuttuani sieluni huusi vahvaa kahvia. Tietenkin ainoan kahviautomaatin edessä vaelteli kilometrin mittainen jono, ja tietenkin itse automaatti oli sellainen sähköisellä papukoneella varustettu musta rubiikinkuutio, jossa kupillinen kuumaa valmistui vasta puolen minuutin naksahtelujen, sykähdysten, rahinoiden ja kiehuvien vesilorinoiden jälkeen. Manasin hiljaa mielessäni, sillä jonon kärjestä sieraimeni vastaanottivat vastajauhetun kofeiininektarin hurmoittavan tuoksun.

Koska jono eteni tuskallisen hitaasti, päätin hakea pöytään valmiiksi kaiken muun aamiaissortimen. Tarjoilulautanen täyttyi salaatista, leivänlohmoista, juustoviipaleista, tomaatista ja kurkusta. Hain valmiiksi myös kolmen minuutin keitetyn munan sekä terävän veitsen ja lusikan.

Seuraavaksi suunnistin juomapisteelle. Peilipöydän eteen oli kasattu iso hylly laseineen. Olut- ja viinihanan vieressä oli iso kylmä-allas erilaisia mehuja ja kivennäisvesiä. Naispuolinen tarjoilija oli juuri kumartunut altaan ääreen, täyttääkseen sen täysillä mehupurkeilla. Odotin kärsivällisesti, että hän pääsisi askareissaan päätökseen, saadakseni tilaisuuden syöksähtää kylmä-altaalle ennen kuin joku toinen kahvijonossa seisoja tulisi samanlaisiin johtopäätöksiin.

Sitten se tapahtui. Tarjoilija kääntyi ympäri ja kohotti katseensa minuun, hymyili puoliväkinäistä palveluhymyään ja tiedusteli murteellisella suomenkielellä, millaista juomaa olin vailla. Tunsin välittömästi, että jokin sisälläni nytkähti peruuttamattomasti. Ruumiini lävitse levisi kihelmöinti. Hengitykseni kiihtyi ja oletan sydämen pulssin kasvaneen. Viittettä tästä antoi puvuntakin sisäpuolella käsieni ihokarvojen nouseminen pystyyn.

Katseeni osui tarjoilijan vihreisiin silmiin, tummiin kulmakarvoihin, varreltaan terävään nenään joka päätyi söpöön nykeröön sekä korkeisiin poskipäihin ja niillä leikkiviin, muutamaan ihastuttavaan kesakkoon, siis sellaiseen luonnon suuren taiteilijan antamaan allekirjoitukseen, joka alleviivaa ihon virheettömyyttä. Kokonaisuutta täydensivät puolitäyteläiset, kiiltävällä pinkillä maalatut huulet, sekä vaalea, pitkä ja kihara tukka, joka tarjoilijan ammattista johtuen oli sidottu kiinni takaa poninhännäksi. Sain vaivoin kakisteltua suustani lauseen ”iso appelsiinimehu jäillä, kiitos”.

Kun tarjoilija kääntyi ympäri täyttääkseen lasini, saatoin vailla nolostumisen mahdollisuuksia, herrasmiehenä, arvioida häntä tarkemmin. Harmittelin varustamon tylsää, sinänsä käytännöllistä tarjoilijanpukua, joka ei onneksi tehnyt tarkastelua kokonaan mahdottomaksi. Tasapohjaisiin kenkiin, polviin ulottuvaan vihreänharmaaseen hameeseen, valkoiseen ja pitkähihaiseen, ylös napitettuun kauluspaitaan, sekä vihreänharmaisiin liiveihin pukeutunut upea ilmestys oli noin 175 senttinen, solakka ja urheilullinen. Viimeksi mainittua seikkaa korostivat pitkät sääret sekä treenattu lantion seutu, jonka houkuttelevan kaaren laitoin tyytyväisyydellä merkille.

Iäksi arvioin varovasti noin kolmeakymmentä vuotta. Se ikä naisella, jossa myöhäinen nuoruus, kauneus ja hedelmällisyys lyövät yhteen kasvaneen elämänkokemuksen kanssa. Sitten tämä hämmästyttävän kauniina pitämäni olento sai vertailukohdan: Kuin ilmetty takavuosien Baywatch-kaunotar Erika Eleniak (s. 1969)! Riippumatta siitä, olinko taantunut teini-ikäisen Antin hormonaaliselle tasolle noin vuodelta 1992, tai nuoruutta ja kauneutta palvovan esteetikon hurmiomaailmaan – todennäköisesti kyseessä oli kumpaakin – olin kokonaisvaltaisesti otettu.

Ihastuin.

Erika Eleniak vuonna 2011. Kuva: Wikimedia Commons.

Ihastuminen ja ihastumisen tunne kuuluvat aikuisen oikean elämän perustavanlaatuisiin kokemuksiin. Se ilmestyy yllättäen, äkkiodottamatta kuin kauan sitten unohtunut armeijakaveri, joka ilmestyy vastaan katuvilinässä. Tai, kuten kesäinen ukkosmyrsky, jonka rintama tuntuu olevan kaukana, mutta jolta hakeutuu suojaan aivan liian myöhään. Meihin jokaiseen on asennettu salaperäinen ihastumiskytkin. Se on kuitenkin siinä mielessä erikoinen vipu, että parempi esimerkki olisi maanantaikappaleena valmistuneen auton vaihdekeppi: Lopputulokseen, onko vaihde varmasti vaihtunut ykköseen, ei tiedä vastausta kunnes sen tuntee nahoissaan – kokonaisvaltaisesti.

Ihastumisen tunteisiin kuuluu erilaisten vaikuttaja-aineiden aktivoituminen aivoissa. Ihastumista on erilaisissa tutkimuksissa verrattu koukuttaviin huumeisiin, jopa mielenvikaisuuteen. Edellä mainitut luonnehdinnat paljastavat ainakin tutkijoiden motiivit ja medikalisaation kaikkialle ulottavat kalseat lonkerot. Ajatus ihastumisesta jotenkin patologisena ja vahingoittavana ilmiönä tuntuu naurettavalta. Sehän on biologian meihin kaikkiin sisäänrakennettua, välttämätöntä – väistämätöntä – toimintaa.

Ihastumista ei estä parisuhteessa eläminen uskollisuusvaatimuksineen, eikä sitä sen vuoksi pidä yrittääkään tukahduttaa. Sisäiset tuntosarvemme on ikäänkuin viritetty tarkkailemaan ympäristöämme mahdollisten uusien ihastumisen kohteiden toivossa. Paljon mainostettu ero miesten ja naisten käyttäytymisen välillä on lähinnä näennäistä. Kulttuurillisista syistä käytös saattaa vaihdella, mutta perimmäiset, alkukantaiset vaistot ovat kaikesta huolimatta olemassa. Pelin henki on selvä: olemme olemassa toinen toistamme varten.

Ihastuminen toimii primus motorina, innoittajana. Kuinka moni meistä onkaan odottanut, sydän rinnassa pamppaillen, nähdäkseen edes vilahdukselta ihastumisensa kohteen? Parhaimmissa tapauksissa kyseessä on muusa, tuo ikiaikainen luovuuden innoittaja.  Kuinka moni runoilija onkaan hyräillyt ihastuksensa kohteelle? Entä, montako sinfoniaa onkaan mahdettu säveltää maailman kauneimmalle olennolle? Jokusen yön olen pohtinut, millaiselle muusalle George Harrison (1943 – 2001)  mahtoi säveltää The Beatlesin kauneimman biisiin, While My Guitar Gently Weepsin? Oi, Kalliope, Euterpe ja kumppanit, te ihastuttavat sulottaremme, emme taida saada teistä koskaan tarpeeksemme!

Haetaanko ihastumisessa tunteen mukanaan tuomaa juovuttavaa hetken huumaa, kiihkeää erotiikkaa? Tietenkin haetaan! Tämän tosiasian tietävät kaikki, vaikkeivat sitä julkisesti uskaltaisi myöntää. Parasta seksiä harrastetaan intohimosta. Eikö sellaisen edistämiseksi pitäisi tehdä kaikkensa? Eikö korkeitten avioerolukujen ja parisuhde-elämän kaikenlatistavan tylsyyden vastapainoksi pitäisi julistaa ihastumisen ilosanomaa kaikille ihmisille, ikään, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta?

Mutta, millaisia kulttuurillisia esteitä tiellemme onkaan ihastumisen estämiseksi asetettu! Erilaisten, tuonen suulla marmattavien, vanhojen, likaisten, vitalisuutta ja elämäniloa kadehtivien miesten (ja naisten) vuoksi meitä pyritään saattamaan itsemme häpeään ihastumistemme johdosta. Kiitos kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430 jaa.), ihastumisen hurmio – johon kirkon suuri tohtori itse nuoruudessaan syyllistyi vailla häpeän tunnetta lukemattomia kertoja – on ollut leimattuna synniksi ja häpeäksi länsimaisessa traditiossa jo yli 1500 vuoden ajan.

Jos lukijalla on suinkin mahdollisuuksia tiedostaa ja kiertää muun muassa edellä mainitun ajattelijan päällemme langettama, puolentoista vuosituhannen mittainen harmistuttava ihastumisenestopanna (!), niin tehköön sen vailla minkäänlaisia omantunnon tuskia. Kaikki nauttimaan tuosta huimaavasta, humalluttavasta, hurmioittavasta, ennakoimattomasta ja aina yllättävästä tunteesta! Suosittelen lämpimästi!

Ihastumisen tunnetta ei siis kannata yrittää tukahduttaa. Päinvastoin, siitä tulee nauttia, onhan kyseessä sisäänrakennettu, biologiseksi miellettävä ominaisuus. Kuitenkin, ihmisenä, mieleltämme planeetan kehittyneimpänä (?) olentona, ihastumiseen liittyy luonnollisesti – harmillisestikin – eettisiä, moraalisia näkökulmia, joita tiedostavina ja tuntevina olentoina emme voi sivuuttaa.

Aktiivivaiheessa ihastuminen saattaa johtaa jatkokuvioihin, jotka puolestaan dominoefektin tavoin vaikuttavat muuhun lähiympäristöön, mahdolliseen elämänkumppaniin, lapsiin, ystäviin ja muihin ihastuneen ympärillä vaikuttaviin henkilöihin. Ihastumisen iskiessä on syytä pitää varansa, miettiä vakavasti, mitkä ovat ihastumisen perimmäiset motiivit. Ihastumisen eettiset reunaehdot on helppo asettaa: Niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat samalla aaltopituudella, tietävät pelin hengen, eikä kukaan loukkaannu, ovat sävelet selvät – lupa elää täysillä ja nauttia on salittu. Ihastumiseen liittyy aina ja peruuttamattomasti vastuu.

Aika aikaa kutakin. Ihastuminen loppuu aikanaan. Usein se katkeaa olosuhteiden pakosta, reaalimaailman esiin loihtimista uusista tiedonjyväsistä, jotka vaikuttavat ihastuksen kohteeseen, kuin auringon lämmittävä säteily lumiukkoon keväisellä hangella. Lopputuloksena on ihastumisen kuolema, välillä jyrkkä ja äkkisyvä, välillä hidas ja pitkä kuolinkamppailu, joka piinallisuudessaan saa toivomaan, että joku lahjoittaisi armeliaan lobotomian. Goethe (1749 – 1832) oli perin oikeassa Nuoren Wertherin kärsimyksissään.

Wilhelm Amberg: Nuoren Wertherin kärsimysten lukua (1870). Kuva: Wikimedia Commons.

Henkilökohtaisen ihastumisen fenomenologiani olen vuosien saatossa oppinut jakamaan karkeasti kahteen pääryhmään: fyysiseen ja henkiseen ihastumiseen. Jako on syntynyt puhtaasti kokemuspohjalta, sillä ihastumisen kategoriat vaihtelevat subjektien välillä. Fyysinen ihastuminen painottaa aristoteelisesti muotoa, kuinka kauniina pidän kyseistä ihmistä. Esteettistä puolta ei pidä aliarvioida tai väittää merkityksettömäksi: Fyysisesti kauniiksi miellettyjä ihmisiä on aina ilo katsella.

Entä sitten henkinen ihastuminen? Jos fyysisen kiinnostuksen herääminen johtaa tutustumiseen, niin jatkon määrittelee pitkälti persoona itse: Mitä ihastuksen kohteen sielullisessa maailmassa tapahtuu. Objekti muuttuu subjektiksi. Se, mitä subjekti henkisesti on, määrittää jatkon. Kauneus on aina katsojan silmässä; sisäinen kauneus on tärkeintä, kuten vanhoissa siivekkäissä sanonnoissa varsin viisaasti sanotaan. Kuinka monta ihastuksen liekkiä onkaan sammunut, kun ihastuksen kohde on avannut suunsa?

Entä, kun ihastumisen kokeminen johtaa fyysisen ja henkisen puolen yhteensovittamiseen sekä kohteen että vastaanottajan molemminpuolisella sopimuksella. Puhummeko silloin rakkaudesta? Tämä elämää niin voimallisesti määrittävä, jatkuvan käsitekamppailun keskiössä oleva tärkeä, mutta useimmin perimmiltään tuntemattomaksi jäävä käsite jää tässä kirjoituksessa tähän. Se ansaitsisi kokonaan oman, erillisen käsittelynsä, onhan tämän allekirjoittanut piinkova romantikko. Aiheeseen varmasti palataan myöhemmin.

Takaisin pohdiskeluista Silja Europan aamiaisravintolaan. Saatuani appelsiinimehun poistuin punoittavin kasvoin aamiaispöytään ja yritin keskittyä tovereitteni kanssa käytävään keskusteluun, joka muistaakseni koski kulttuuritapahtumien järjestämiseen liittyviä käytännön haasteita. Syrjäsilmällä tarkastelin ravintolan toimintaa ja yritin tavoittaa uutta ihastumiseni kohdetta, tätä kiehtovaa olentoa.

Salamyhkäinen tarkkailu, arvioiminen, huomioiden tekeminen, ajatusten villi ja vapaa laukka – fantasiointi – saivat pohtimaan seuraavaa siirtoa. Lupa hakeutua keskustelemaan oli tilanteessa mahdotonta. Tarjoilijoitten hakkailu ei kuulu laivayhtiön työehtosopimuksen piiriin. Siksi toiseksi tarjoilijan itsensä taholta ei oltu annettu minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisin ollut hänelle muuta kuin raskailla silmänalusrenkailla varustettu, tavallinen laiva-asiakas.

Seurasi karu tilinpäätös, jossa aikaisesta liikkeelle lähdöstä väsyneet aivoni viimein tavoittivat asiaan liittyvät maailman raadolliset yksityiskohdat. Ihastuminen oli täysin yksinpuolista, näkisin ihastumisen kohteeni todennäköisesti vain kerran, tämän lyhyen aamiaistilaisuuden yhteydessä ja sen jälkeen hän olisi poissa elämästäni. Tapahtuisi, kuten ihastumisten kohdalla niin suurella prosenttiosuudella usein tapahtuu: tunne jäisi yksipuoliseksi, toisen osapuolen sitä koskaan edes tiedostamatta.

Nähtävästi olin ollut poissa hetken, sillä tovereitteni tiedustelut päivän ohjelman sisällöistä palauttivat minut takaisin heidän seuraansa. Loppupäivä menikin sitten omalla painollaan, kulttuuritoimijoiden koulutuksessa. Johdetut alustukset olivat hyviä, sain uusia ja mielenkiintoisia kontakteja. Ihastukseni kohdetta en tavannut enää koskaan.

Mutta, ihastuttavan, suloisen ja pitkäkestoisen muiston se jätti.

***

Oheinen kirjoitus laadittu viime talvena välittömästi laivaristeilyn jälkeen, ihastumisen mukanaan tuoman muusan innoittamana. Julkaistaan tässä ja omistetaan kaikille allekirjoittaneen ihastuksien kohteille vuodesta 1976 lähtien aina näihin päiviin saakka. Olette ihania!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s