Juha Hurme: Niemi. Teos 2017. 448 s.
Arvio: 5/5 tähteä
Jokaisen itseään kunnioittavan humanistin (!) kirjahyllyssä on kuluneitten kuuden vuosikymmenen aikana komeillut kolmiosainen, itävaltalaisen kulttuurihistorioitsija ja filosofi Egon Friedellin (1878 – 1938) kirjoittama magnum opus Uuden ajan kulttuurihistoria. Alkujaan 1930-luvun vaihteen molemmin puolin julkaistua teosta on pidetty subjektiivisuudestaan huolimatta yleiseurooppalaisena mestariteoksena.
Reilulla 1700 sivullaan Friedell kartoitti eurooppalaisen elämänmenon kiemuroita mustasta surmasta ensimmäiseen maailmansotaan. Kuuluisaksi teoksen teki sen tekijän hämmästyttävä kyky seuloa valtavasta tietoaineistosta syvän hallittu kokonaisuus, jossa tieteiden, taiteiden, politiikan ja tapahtumahistorian käsittämättömän laajat ilmiöt vilisivät hallittuna kokonaisuutena. Oma lukunsa ovat ne lukemattomat anekdootit, joilla Friedell lukijaansa viihdyttää. Kulttuurihistorian klassikkosta on otettu useita uusintapainoksia ja sen sisältöjen lainoihin törmää tuon tuostakin erilaisten Eurooppaa käsittelevien teosten tai lehtiartikkelien sivuilla.
Verraton kielitieteilijä, filosofi Erik Ahlman (1892 – 1952) suomensi teoksen aikana, jolloin älymystön huoli ihmiskunnan sivistyksen puolesta oli ehkä suurimmassa aallonpohjassa koskaan. Toisen maailmansodan kauheudet ja alkanut ydinaseiden aikakausi järkytti älymystöä ympäri maailmaa. Nihilismi, kyynisyys ja epätoivo vallitsivat. Friedell itse oli tehnyt henkilökohtaisen ratkaisunsa jo aiemmin, Itävallan Anschlussin jälkimainingeissa vuonna 1938. Kun NSDAP:n ruskeapaidat saapuivat häntä pidättämään, hyppäsi juutalaistaustainen filosofi asuntonsa ikkunasta, toki humanistina etukäteen alhaalla kadulla kulkijoita varoittaen.
Sivistyksen puolesta on tietysti koettu huolta ja tuskaa aina. Viime vuosina huolta on kannettu sivistystyön inflaatiosta ja rapautumisesta, sosiaalisen median valeuutisoinnista, koulutuksen arvostuksen laskusta ja kriittisenä pidetyn tiedon vähättelystä. Pelkoja on lisännyt yleismaailmallisena ilmiönä politiikan areenoilla tapahtunut populismin nousu, jonka vastenmielisimmät piirteet rasismista ja ihmisarvon vähättelystä nationalistiseen, impivaaralaiseen käpertymiseen ja globaalien haasteiden, kuten ympäristön pilaantumisen ja ilmastonmuutoksen sivuuttamiseen ovat tulleet järkytyksenä monelle.
Suomalaisessa keskustelussa teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen (s. 1959) kolumnit ja julkiset esiintymiset ovat viime vuosina toimineet tieteellisen tiedon ja sivistyksen kallioina tietämättömyyden valtameren hyökyaaltoja vastaan. Hurme on armoitettu esiintyjä ja kirjoittaja, joten syksyllä 2017 julkaistu Niemi sai ansaitun huomion ja Finlandia-ehdokkuuden, vieden lopulta myös itse palkinnon.
Niemi on Hurmeen kulttuurihistoriallinen kertomus Suomen niemen tapahtumista alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 saakka. Lukijalle ei voi olla syntymättä kuvaa, että teos on apologia sivistyksen ja humanismin puolesta, kuten Friedellin klassikkokin.
Yhtymäkohtia kahden kirjan välillä on runsaasti ja tunnelmaltaan Niemi on suuren esikuvansa kaltainen. Tekijät ovat kirjallisuuden ja teatterin asiantuntijoita; teksti ei ole kirjoitettu tieteelliseen kuivaan tyyliin, vaan ilakoivalla suurella pensselillä, kirjallisten ja taiteellisten kokemusten innoittamana. Välillä teoksissa käsiteltävät aiheet risteävät kirjailijoiden yhteisiä mielenkiinnon kohteita, esimerkkinä tanskalaisen astronomin Tyko Brahen (1546 – 1601) anekdootiksi päätynyt kuolema.
Erojakin löytyy. Friedellin tapa kuvata poliittisen ja kulttuurillisen kertomisen kenttää on huomattavasti tiheämpi ja johdonmukaisempi, onhan käytössä 2/3 enemmän sivuja. Hän on myös luonut oman eurooppalaisen kulttuurihistorian teoriansa, jonka pyrkii teoksessaan kokoamaan yhteen. Hurmeen kerronta on valikoivampaa, keskittyen enemmän tekijäänsä kiinnostaneisiin tieteellisiin, kulttuurillisiin ja yhteiskunnallisiin anekdootteihin, ei yksityiskohtaisen kokonaiskuvan muodostamiseen.
Suurin ero kahden sivistystietäjän välillä on kielessä. Juha Hurme rakastaa kieltä ja kirjallisuutta. Siksipä etymologia sanan kaikissa merkityksissä nousee Niemessä pääosaan.
Suomen kieleen pesiytyneitä käsitteitä ilmestyy kirjan edetessä kaikilta ilmansuunnilta ja niitä myös avataan. Hurme on kaivanut esiin talletetun kansanrunouden helmiä, joiden olemassolosta ei lukijalla ilman kansatieteen opintoja ole välttämättä tietoakaan. Teatterin ja musiikin esittelyille on teoksessa oma paikkansa, kulkien rinta rinnan ilakoiden suomalaisen laulu- ja runoperinteen kanssa. Ilman aihepiiriin tutustumista lukijan pää on nopeasti pyörällä, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Harvemmin näin tiiviisti pakattua, mutta innoittavaa esitystä pääsee lukemaan.
Sivistys, joka tarkoittaa Hurmeelle erityisesti kirjallisuutta, tuodaan esiin lukuisten klassikoiden kautta. Osansa saavat maailmankirjallisuuden klassikot, alkaen Raamatusta. Kun kirjallisuus alkaa renessanssin kynnyksellä muovautua tuntemaamme muotoon Danten (1265 – 1321) Jumalaisesta näytelmästä lähtien, joukkoon ruvetaan lisäämään länsimaisen kirjallisuuden suurimpia nimiä, kuten Boccaccio (1313 – 1375) ja Chaucer (1343 – 1400), myöhemmin muun muassa Cervantes (1547 – 1616) ja Goethe (1749 – 1832).
Oma paikkansa on varattu tieteen ja filosofian suurille nimille, joita alkaa vilistä antiikista lähtien. Aristoteleet, Ptolemaiokset, Humet, Galileit, Newtonit ja Kantit niputetaan oikeille paikoilleen. Poikkeuksen tekee vekkuli velikulta Friedrich Nietzsche (1844 – 1900), joka päästetään ääneen pian maailmankaikkeuden syntymisen jälkeen.
Rinta rinnan maailmankirjallisuuden klassikoiden ja ajattelun suurten nimien rinnalla peilataan tapahtumia Suomessa. Millaisia suuruuksia täällä on vaikuttanut? Lukuunottamatta paljon myöhemmin taltioituja kansanrunouden helmiä, Niemen kirjallinen ja tieteellinen kenttä on aluksi tyhjä, mutta Ruotsin valtakunnan osaksi jouduttuaan kehitystä rupeaa tapahtumaan. Yliopistolaitoksen synty tuo Suomeen ensimmäiset tieteenharrastajat.
Esiteltävään joukkoon mahtuu Hurmeelle tyypillisesti tekijöitä, joista suuri yleisö ei ole ikinä kuullutkaan. Siksi tämän kirjoittanut havaitsi viehättyvänsä muun muassa savolaisuudesta verrattoman perinteenkerääjä Carl Axel Gottlundin (1796 – 1875), alias Koarle Gottluntin, teosten lainauksien ansiosta. Huippuna toimi Sigfrid Aronus Forsiuksen (1560 – 1624), suomalaisen almanakan isän, erityisen viihdyttävä elämäntarina, jolle Hurme raivaa tilaa oman käsittelevän kappaleensa verran.
Yllättäen suomen kirjakielen isä Mikael Agricola (n. 1510 – 1557) ei saa Hurmeelta kiistatonta tunnustusta, kuten saattaisi odottaa. Kirkollinen tausta ja motiivit nakertavat hänen suosiotaan. Ihmekös tuo, sillä kirjallisuutta syvästi rakastava Niemen kirjoittaja joutuu jättämään suomenkielisen kaunokirjallisuuden synnyn kokonaan käsittelemättä tai lainaamaan sitä toisissa asiayhteyksissä. Agricolan perintönä uskonnollisuus säilyi suomalaisten kirjallisuuden keskiössä pitkälle 1800-luvulle saakka.
Kaikki edellä mainittu maustetaan kertomuksilla maailmankaikkeuden, aurinkokuntamme ja maan synnystä, geologisista vaihteluista, Suomen asuttamisesta, arkeologisista löydöistä ja yleisestä tapahtumahistoriasta meillä ja muualla. Kokonaisuus on tietomäärältään hurja, joten melkein tekisi mieli puhua tietokirjasta. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka kirjan loppuun laadittu ansiokas henkilöhakemisto tällaisesta viitteitä antaa. Niemi on kirjailijan oma, henkilökohtainen tulkinta historiasta.
Aikaskaala Niemessä on laaja. Liikkeelle lähdetään alkuräjähdyksestä ja päätetään 13, 8 miljardia vuotta myöhemmin Suomen sotaan ja Ruotsista irtautumiseen vuonna 1809. Rajaamisen syitä voi pohtia, vaikka ne kirjan lukemisen perusteella onkin helppo päätellä. Moderni Suomi siinä merkityksessä, kuin me sen ymmärrämme, kehittyy vasta 1800-luvun kuluessa.
Hurme antaa tärkeän tunnustuksen ruotsalaisille, joiden myötä sivilisaatio Suomeen levisi osana valtakunnan itäalueita, mahdollistaen myöhemmin yleiseurooppalaisen nationalismin kehittymisen. Kielestä ja kulttuurivaihdosta käydään anekdooteissa tarinointia halki Niemen sivujen ja siitä lopuksi myös kiitetään. Edelliseen viittaa myös Hurmeen voittopuhe Finlandia-juhlassa, joka ärsytti eräitä suomalaispoliitikkoja.
Niemessä Hurme on halunnut todistaa kulttuurien välillä aikojen alusta vallinneen vastavuoroisuuden ja tietojen vaihdon. Suomeen, ”Niemeen”, kuten kirjan nimi tätä Eurooppalaiseen periferiaan kuuluvaa paikkaa nimittää, on tullut sen asuttamisesta lähtien runsaasti vaikutteita kaikilta ilmansuunnilta. Yritykset monopolisoida jokin kulttuuri-ilmiö jonkin tietyn etnisen tai kielellisen kulttuuriryhmän monopoliksi osoitetaan lukuisin esimerkein mielettömiksi. Tämän seikan toivoisi muistettavan tällä hetkellä käytävissä, mielen matalaksi vetävissä, katkerissa kulttuurisodissa.
Kiehtovaa lukijalle ovat myös ne kontekstuaaliset seikat, jotka Niemi jättää kertomatta, mutta jotka ovat rivien välistä luettavissa. Tieteellistä maailmankuvaa puolustetaan, uskonnollista kulttuuria arvostellaan; naisten alistettua asemaa paheksutaan; sodat ovat syvältä, samoin hallitsijoitten itsevaltainen, ruoansulatuksen mukaan näyttäytyvä toiminta; ilmastonmuutos on pahasta. Ihminen on parhaimmillaan suuri, mahtava ja luova olento, mutta kykenee vastavuoroisesti pikkusieluiseen, mitättömään ja viheliäiseen toimintaan.
Hurmeen Niemen voi jokainen itseään kunnioittava humanisti (!) asettaa helposti omaan kirjahyllyynsä, Friedellin teossarjan viereen, merkiksi historian tuntemuksen välttämättömyydestä, sivistyksen ja ihmisyyden puolustamisen ikiaikaisesta tarpeesta.
Sinisten ajatusten hautausmaa 