Lyhyt jälkikirjoitus Raittilalle

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus. WSOY 2005. 308 s.

Arvio: 4/5 tähteä

Koska maailma on täynnä lukemattomia kirjoja, tässä blogissa ei ole ollut tapana palata takaisin jo arvioitujen teosten kirjoittajien pariin. Nyt tehdään harvinainen poikkeus Hannu Raittilan (s. 1956) kohdalla, kun täällä viime lokakuussa jo arvioitiin Finlandia-palkitun Canal Granden (2001) jälkeen kirjoitettu Atlantis (2003).

Tarkoitus oli alunperin lukea Atlantiksen innoittamana lentokenttien maailmaan sijoittuva Terminaali (2014), mutta koska kohtalo puuttui peliin ja vastaan tuli Atlantista seurannut Pamisoksen purkaus (2005), päätin suosiolla siirtää odotettua lukukokemusta ja tarttua kirjan kansitekstiä mukaillen Raittilan suureen lamaromaaniin.

Syyt liittyvät edelliseen. Atlantis käsitteli vuosituhannen vaihteen it-buumia kaunokirjallisesti siksi vertauskuvallisella, mutta mestarillisella tavalla, että ajatus raittilalaisesta lamaromaanista oli yksinkertaisesti mahdoton ajatus sivuutettavaksi. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset laman seurauksena linkittyvät allekirjoittaneen sukupolvikokemukseen keskeisesti, joten yritystä selvittää tapahtunut muutos kaunokirjallisesti on aina lukemisen arvoista.

Raittila jatkaa osittain edellisestä romaanista tutuilla teemoilla, kuvaamalla jälleen kerran laman jälkeistä suomalaista yhteiskuntaa. Kirjan julkaisuvuonna 2005 Suomessa elettiin voimakkaan talouskasvun aikaa. Edellisen vuosikymmenen lama oli kuin paha uni, mutta siksi voimakkaasta muutoksesta oli ollut kysymys, että jälkiä oli näkyvissä. Jokin oli perusteellisesti muuttunut ja menetetty verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin. Ajan hengessä vaelteleva valpas tarkkailija saattoi jo nähdä muutoksen, johon ottaa kaunokirjallisesti kantaa.

Jos Atlantiksessa Raittila oli railakkaalla, hauskalla, mutta myös vakavalla otteella kuvaillut it-buumin ja hybrikseen sortuvien taloudellisten hankkeiden absurdeja piirteitä, Pamisoksen purkaus siirtää näkemyksen psyyken puolelle, ihmisiin ja heitä ympäröivän yhteiskunnan henkiseen tilaan. Mikä maassa oli oikein muuttunut ja millainen yhteiskunnasta oli tullut vapaisiin markkinoihin nojaavassa, taloudellisessa nousukiidossa kiitävässä Suomessa?

Tuttuun tapaan Raittila ei lähde käsiteltävää aihettaan lähestymään mistään tavanomaisesta näkökulmasta. Laman synkkänä vuonna 1992 Helsingin edustalle päätyneen mukavuuslippulaiva Pamisoksen lastin purkamisen dokumentoinnista jäljelle jääneiden ääninauhojen analysointi johtaa kirjan päähenkilö Lauran kihelmöivän salapoliisityön äärelle, selvittämään dokumennoinnista vastanneen, kadonneen ja oletetusti kuolleen aviomiehensä Jaakon kohtaloa. Mitä mukavuuslippulaivalla olleille, lastin purkutyöhön osallistuneiden lama-ajan sekalaiselle kavalkadille suomalaisia oli oikein tapahtunut?

Insinöörejä, noita Raittilan kirjojen todellisia sankareita – tai antisankareita – ei ole tälläkään kerralla unohdettu. Loogiselle, rationaaliselle, putkiajattelua lähentelevälle insinööriydelle nauretaan rakastettavassa lempeydessä, jossa on mukana traagisia elementtejä perhesyistä johtuvan horjuvan mielenterveyden ja perinteisen miehuuden haastavan voimakkaan feminismin muodossa. Osittain tämän varaan pohjautuu kahteen osaan jaetun romaanin jälkimmäinen puoli, jossa insinöörimies Jaakko havaitsee kamppailevansa ilmiön kanssa, jonka selvittämiseksi hänellä ei ole työkaluja, ei edes oikeita sanoja.

Tuttuja piirteitä aiemmista kirjoista ovat useammat päähenkilöt ja heidän henkilökohtaisten kokemustensa limittäminen. Verrattuna Canal Grandeen ja Atlantikseen henkilöitä on kuitenkin vähemmän. Tämä mahdollistaa tarinan nopeamman etenemisen, mutta myös Raittilalle ominaisen, ajatuksia herättävän monivivahteisen, psykologisen ja kulttuurikriittisen monologin purkamisen kaunokirjalliseksi esitykseksi.

Raittilalle nousukiitoinen Suomi esittäytyy paikkana, jossa työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset esittäytyvät ikärasismina, jatkuvan teknologisen kehityksen mukanaan tuomana väliin putoamisena (tästä aiheesta Raittila on pitänyt julkisia puheenvuoroja viime aikoina), ihmiskasvoisen kohtaamisen puutteena, loppuunpalamisena ja todellisuuden vääristymisenä, sekä edellä mainitun feminismin nousun johdosta naisten murtautumisena työelämän huipulle, esimiestehtäviin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin. Siinä muutoksessa miehen on opittava hyväksymään kokonaan uudenlainen rooli.

Keskiöön nousee ajatus median, erityisesti televison, nousemisesta ihmisten sieluista kamppailevaksi keskeiseksi välineeksi erilaisine ohjelmaformaatteineen, joiden sisällöistä Raittila intoutuu kertomaan pitkiä esitelmiä. Kritiikin kohteena lienee television reality-sarjojen alku 2000-luvun alussa. Internetin nousun Raittila sivuuttaa täysin, vaikka toki sähköposteja romaanissa lähetellään.

Kun sekä Atlantista että Pamisoksen purkausta analysoi vuoden 2018 maailmasta käsin, niiden ajankohtaisuus on edelleen hämmästyttävän tuore. Vaikka uusi lama on seurannut kahta edellä mainittua romaania, niissä esitetyt yhteiskunnalliset kehityskulut ovat saaneet jatkua – ja todennäköisesti edelleen jatkuvat, kun lama jälleen kerran on ainakin poliittisissa puheissa väistynyt.

Kuinka paljon aikamme onkaan sekaisin yltiöpäisistä rakennushankkeista, tyhjyyttään kumisevista poliittisista ideologioista, kulttuurikentän sirpaloitumisesta, kannatettavasta naisten ja muiden vähemmistöjen esiinmarssin mukanaan tuomasta kulttuurillisesta hämmennyksestä, mielenterveysongelmista, identiteettikriiseistä, työuupumuksesta, yhtiöittämisestä ja yksityistämisestä?

Sen sijaan, että etsisimme elämällemme pysyvää merkitystä, muodostamme käyttäytymisemme – kulutuskäyttäytymisemme – elämysteollisuuden luomien tarinoiden pohjalle, ohjelmaformaatteja televisiosta sylkevälle, sisällöltään falskille hötölle. Heideggerilainen todellinen oleminen on työorientoituneessa, hektiseen elämäntapaan ja ihmissuhteiden eriytymiseen suistuneessa maailmassa mahdotonta. Sellainen tuottaa kipua ja se lienee eräs Pamisoksen purkamisen allegorinen viesti.

Eihän tuollaisesta voi yksinkertaisesti selvitä hengissä ilman hyvää, tilannetta analysoivaa ja jopa tulevaisuutta ennakoivaa kaunokirjallisuutta. Sellaiseen Hannu Raittila on loistava valinta.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s