Philip José Farmer: Lordi Tyger. WSOY 1993. 368 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä
Tarzan, viidakon valtias, ei esittelyjä kaipaa. Kirjailija Edgar Rice Burroughsin (1875 – 1950) luoma hahmo on seikkailut kirjoissa, sarjakuvissa ja valkokankailla aina siitä lähtien, kun hahmo suoritti debyyttinsä romaanissa Tarzan, apinain kuningas vuonna 1912.
Merirosvojen viidakkoon hylkäämien vanhempien majassa syntynyt, näiden kuoltua apinoiden kasvattama valkoinen mies, on taattua brittiläistä aristokratiaa, Greystoken lordi, joka kantaa oikeudenmukaisuuden ja korkean moraliteetin ominaisuuksia perimässään. Burroughsin teoksissa hyvän ja pahan välinen ero on selkeä, samoin viidakkoelämään liitetty jalous ja vapaus, vastavoimana sivilisaatioon ja kaupunkielämään liittyviin rappioon ja rajoituksiin. Tarzan on romanttinen ja eksoottinen, ei kovin realistinen, seikkailija.
Tarzanin seksuaalisia ja eroottisia puolia ei Burroughsin yli kahdessakymmenessä Tarzan-romaanissa suoraan käsitelty, vaikka pinnan alla mielikuvitus saattoi kehitellä hurjia skenaarioita, Tarzanin seikkaillessa eksoottisissa paikoissa, pelastaessaan kauniita naisia tai avioiduttuaan lopulta janensa, eli Jane Porterin kanssa. Kuvaukset viidakossa asustavan rousseaulaisen ”jalon villin” tai nietzscheläisen ”yli-ihmisen” viriileistä harrastuksista jäivät Burroughsin kirjojen lukijoille ja hänen kirjallisille seuraajilleen.
Sittemmin Tarzanin sensuelleja puolia on käsitelty kiitettävästi, ehkä jopa enemmän kuin tarpeeksi, kuten lukemattomat erilaiset viritelmät ovat osoittaneet. Vanhemmat lukijat ja pulp-viihteen ystävät saattavat muistaa italiaisen Edifumetto -kustannuksen Karzan -pornosarjakuvat, joita suomalaiset pienkustantamot julkaisivat 1970-luvulla.
Taattuun italialaiseen tyyliin mikään ei näissä tarinoissa ole pyhää. Isolla siittimellä, mutta pienillä aivoilla, varustettu lihaskimpale nauttii estottomasti seksistä, vastustajansa väkivaltaisesti murjoen. Jane-puoliso ei hänkään ole puhdas ja neitseellinen kaunotar, jonka Karzan pelastaisi viidakon jalopeurojen kynsistä, vaan jatkuvasta kiimasta kärsivä lumppu, jonka edesottamuksia Karzan mustasukkaisena seuraa.
Karzan-sarjakuvien parasta antia ovat lähinnä omaperäiset, rivoa mielikuvitusta edustavat tarinat (miltä kuulostaa esimerkiksi seikkailu pontenssilähteellä?), sekä suomentajien mehukkaat ja kekseliäät, alatyyliset käännökset, jotka koomisuudessaan ja tuhmuudessaan – myönnettävä on, joskus jopa kiihottavuudessaan – lähestyvät runoutta. Suomen kieli on hämmästyttävän rikasta, mitä tulee rivoihin hävyttömyyksiin.
Sensuellia Tarzania on toki käsitelty valkokankaalla. Amerikkalainen näyttelijä ja ohjaaja John Derek (1926 – 1988) tuli tunnetuksi kulloisenkin vaimonsa sulojen esittämisestä kameran edessä. 1980-luvun seksisymboli ja ohjaajan tuolloinen vaimo Bo Derek (s.1956) lupautui Jane Porterin rooliin elokuvassa Tarzan, apinamies (1981), joka perustui osittain Burroughsin yllä mainittuun, ensimmäiseen Tarzan-romaaniin.
Ohjaaja keskittyi vaimonsa vartalon kuvaamiseen niin pakkomielteisesti, että juoni ja roolihahmojen kehitys jäivät pahasti sivuosaan. Elokuvasta on eräässä arviossa sanottu paljonpuhuvasti, että ainoa syy sen katsomiseen on nähdä Bo Derek alasti. Pikkutuhmaa pehmopornoa sisältävissä kohtauksissa Janen pelastanut, naisia ei milloinkaan kohdannut, Tarzan tutustuu vastakkaiseen sukupuoleen aluksi koskettelemalla, myöhemmin ihan perinteisten petipuuhien kautta. Janelle tämä näyttää käyvän paremmin kuin hyvin.
Viimein elokuvasta älähti Burroughsin perikunta, jonka vaatimuksesta uskaliaimpia kohtauksia leikattiin pois. Lopputulos on Tarzan-kirjojen ja sarjakuvien parissa kasvaneen mielestä lähinnä nolo, eikä elokuvaa nosta suosta edes legendaarisen Sir Richard Harrisin (1930 – 2002) läsnäolo Janen eksentrisenä isänä. Puolustuksesi on mainittava hekumallisten Janen, ja Tarzania näytelleen adoniksen, Miles O’Keeffen (s.1954), välisten kohtausten eroottinen värinä, jossa ohjaaja-Derekin kameratyöskentely pääsee likistyviä vartaloita myöten oikeuksiinsa.
Edelliset esimerkit eksoottisista ja eroottisista Tarzan-tulkinnoista nousevat elävästi mieleen, tutustuttaessa amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden grand masterin, useamman Hugo-palkinnon voittaneen Philip José Farmerin (1918 – 2009) romaaniin Lordi Tyger (Lord Tyger, 1970).
Philip José Farmer oli tuottelias scifi-kirjailija, joka muistetaan erityisesti World of Tiers ja Riverworld -sarjoistaan. Hän kirjoitti runsaasti romaaneja ja novelleja, joissa käsitteli pulp-kirjallisuudesta tuttuja aiheita. Tärkeitä teemoja olivat uskonnollisuus ja erotiikka, joista jälkimmäisen kohdalla hän oli tieteiskirjallisuuden pioneereja. Voidaan hyvin sanoa, että Farmer oli ensimmäisten joukossa, ellei peräti ensimmäinen, joka käsitteli tieteiskirjoissaan seksuaalisuutta avoimesti. Lordi Tygerissä yhdistyvät Farmerin mielenkiinto juuri pulpiin ja erotiikkaan.
Ras Tyger on alkuasukaskasvattivanhempien koulima valkoinen mies, todellinen viidakon valtias, joka eräänä päivänä saa mahdollisuuden selvittää, mikä hänen salaperäinen menneisyytensä oikein on. Kasvattivanhemmat ovat antaneet ymmärtää, että Tyger on ylimmän jumalan, Igziyapherin, poika, ja että tällä on Rasille suuria tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta, kuka Igziyapher oikein on? Mitä profetoitu tulevaisuus oikein lupaa? Kuka asuu jumalten lintujen pesässä, järven keskelle rakennetussa tornissa?
Ras Tyger on kaikilta puolin edellä kuvatun kaltainen, rousseaulainen jalo villi, mutta ajattelultaan määrätietoinen, jopa viisas, kuten Burroughsin luoma esikuvansa. Viidakossa kasvaneena, sivilisaatioiden paineesta vapaana, viattomana luonnonlapsena, hän harrastaa vapaata seksiä alkuasukasnaisten kanssa, omistaen tietenkin mitä uhkeimman miehisen pytonin, jonka edessä kukaan ei sano ei. Hän uhkuu miehistä testostereonia, mitä tulee vastustajien tuhoamiseen. Kostonhimo ja viha näyttäytyvät hänessä paikoitellen yhtä voimakkaina, kuin pulp-kirjallisuuden toisessa suuressa seikkailijassa, Robert E. Howardin (1906 – 1936) luomassa Conan barbaarissa, josta vaikutteita on todennäköisesti haettu.
Kirjan kantavana teemana on seikkailu, matka, jonka yhteydessä Tyger hakee selvyyttä menneisyydelleen. Tarzan-tarinoista tuttuja elementtejä vilisee: Alkuasukkaita, eksoottisia kyliä ja temppeleitä, sekä viidakon eläimiä ja petoja, leijonia ja krokotiileja tietenkään unohtamatta. Sivilisaatiokin vierailee viidakossa helikoptereiden, konekiväärien ja napalmin muodossa. Lordi Tygerin julkaiseminen keskellä Vietnamin sotaa ei jää lukijalle epäselväksi.
Ja täytyyhän Farmerin tarzanilla olla oma janensa. Hän onkin lukijalle todellinen herkkupala, ei suinkaan alkuperäisen neitseellinen ja hyveellinen Jane Porter, vaan suomalainen, viidakkoon pakkolaskun suorittanut antropologi Eeva Rantanen, joka käyttää tehokkaasti niin revolveria, kivääriä kuin rynnäkkökivääriäkin, puhumattakaan itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden vaatimuksista! Farmer tunnettiin innokkaana Suomi-fanina, joten Eevan hahmon voi halutessaan nähdä kunnianosoituksena itsenäiselle, suomalaiselle naiselle.
Modernin maailman naisen ja viidakon valtiaan välille kehittyy jännitteinen suhde. Farmer viljelee velmua huumoria, jossa on aistittavissa scifin suuren humoristin ja Farmerin aikalaisen, Harry Harrisonin (1925 – 2012), vaikutusta. Tämä ilmenee muun muassa Rasin ja Eevan välisen suhteen kehittelyssä, viidakon valtiaan kun on mahdotonta hyväksyä ajatusta, että kukaan nainen ei haluaisi maata hänen kanssaan.
Kirja päättyy Rasin menneisyyden mysteerin selvittämiseen. Saako hän viimein myös janensa, jätettäköön tässä avoimeksi. Farmer kutoo kudelmansa lukijan koukuttamiseksi näiden kahden tekijän ympärille, pitäen ratkaisun avoimena aina kihelmöivään loppuun saakka.
Farmerin Lordi Tyger ei ole mestariteos, mutta se kunnioittaa alkuperäisen Tarzanin ja Burroughsin henkeä – aina loppuhuipennusta myöten – pitäytyen myös eroottisten kuvaustensa puolesta melkein hyvän maun rajoissa. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille Tarzan-romaanien, sarjakuvien ja elokuvien parissa kasvaneille ja viihtyville, sekä eksoottisen pulp-kirjallisuuden ystäville.
Sinisten ajatusten hautausmaa 