Tietokirja maailmanlopun ahdistuksen hallintaan

Panu Pihkala: Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja 2017.
301 s.

Arvio: 5 / 5

Tämän teoksen arvioimiseksi on syytä aloittaa johdatuksella allekirjoittajan itsensä ympäristöajatteluun – ja -ahdistukseen.

Joskus keskellä 1990-luvun ensimmäisten vuosien lukio-opiskelujani, ystäväni ojensi minulle kirjan ja sanoi saatesanoiksi, että tässä teoksessa kerrotaan suorin sanoin kaikki, mitä ekolgoisesta katastrofista ja sen torjumisesta on tärkeää tietää.

Kyseessä oli kalastaja Pentti Linkolan (s. 1932) teos Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY,1989).

Kului useita vuosia, ennen kuin luin kirjan syksyllä 1997. Radikaalin ympäristöfilosofin teos horjutti voimakkaasti nuorukaisen maailmankuvaa. Jos vielä alle 20-vuotiaana olin ollut naiivisti sitä mieltä, että edistys ja teknologia olivat jotenkin deterministisesti toteutuvia luonnonlakeja, ja että maailma oli menossa kohti jonkinasteista peruuttamatonta paratiisia, suisti teoksessa esitelty epäilyyn ja epätoivoon keskittyvä rankka kuvaus ihmisen vaikutuksesta planeetallemme, kokonaisvaltaisen hämmennyksen tilaan. (*)

Kesti hetken, ennen kuin vakavissani palasin ympäristöasioihin, tällä kertaa peruuttamattomasti. Yliopisto-opinnot seuraavalla vuosikymmenellä toivat runsaasti uutta tietoa maailman tilasta. Tuolloin, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä, ilmastonmuutos hiipi pikkuhiljaa paikalleen päivittäiseen uutisointiin. Suurelle yleisölle tietoja tarjottiin kuitenkin pieninä murusina. Itse sain kokonaisvaltaisen ja karun selvityksen planeetan tilasta. Tuntui, kuin tietämättömyyden suuri verho olisi nostettu silmien edestä.

Tieto osoittautui tuskalliseksi. Kaikki aikaisemmat arvioini – tai, pikemminkin luuloni – maapallon tilan vakavuudesta heittivät häränpyllyä. Katastrofin mahdollisuus oli suuri jo omana elinaikanani, vieläpä tilanteessa, jossa olisin itse todennäköisesti varsin hyvissä ruumiillisissa voimissa. Yhä kehittyneimpien ilmastomalleihin tutustuminen johti nopeasti sen tajuamiseen, että planeetta oli matkalla kohti tilannetta, jossa lämpötilan nopea nousu uhkasi eskaloitua peruuttamattomaksi, irti päästetyksi kasvihuoneilmiöksi, maaperään sitoutuneen hiilen ruvetessa pikkuhiljaa purkautumaan. Ennusteet maapallon keskilämpötilan noususta suhteessa esiteolliseen aikaan vuodelle 2100 vaihtelivat 2-6 asteen välillä. Jo yli kahden asteen lämpötilaa pidettiin sivilisaatiomme säilymisen kannalta haasteellisena.

Eikä kyseessä ollut pelkästään hiilidioksidin määrän kohoaminen ilmakehässä. Ihmiskunta käytti planeetta Maan resursseja kestämättömällä tavalla, aiheuttaen biodiversiteetin laajamittaisen romahduksen – sekä maalla, että merissä. Käsitys ihmisen toiminnasta johtuvasta, kuudennesta sukupuuttoaallosta tuli karmaisevalla tavalla tietoisuuteen. Kun lukuun laskettiin vielä väestön kasvusta ja kaupungistumisesta johtuva ympäristön saastuminen, kuten valtameriin kerääntyneet jättimäiset muovilautat, oli tuomiopäivän cocktail osaltani valmis.

Koin kokonaisvaltaisen ympäristöahdistuksen.

Seuraavien vuosien aikana kahmin valtavan määrän ilmastonmuutokseen keskittyvää tutkimuskirjallisuutta. Tila ei tässä riitä niitä sen kummemmin käsittelemään, mutta vuonna 2008 tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen (s. 1967) julkaisema Ilmastonmuutos. Nyt. oli niistä henkilökohtaisesti merkittävin. Subjektiivinen tietokirja paitsi esitti yleistajuisesti ilmastonmuutoksen kehityksen, toi esiin Toiviaisen oman ilmastoahdistuksen. Tuntui helpottavalta lukea, että joku toinenkin oli kokenut henkilökohtaisesti samankaltaisia tuntemuksia.

Missä Toiviainen oli kokenut oman ilmastoahdistuksensa pahimmillaan konkreettisena kipuna, kuten vatsakramppeina, itse havaitsin mielialojen nopeasti vaihtelevan ja kärsiväni välillä unettomuudesta. Ja kuten Toiviainen, heräsin yhteiskunnallisen vaikuttamiseen vaatimukseen. Lyhyessä ajassa minusta tuli kasvissyöjä ja kriittisen kuluttamisen apostoli, joka ei juuri tarvinnut syytä aloittaakseen monologin ystäväjoukossa ilmastonmuutoksesta johtuvasta maailmanlopusta, tai heristelläkseen etusormellaan paheksuvasti ulkomaanmatkoja lentäen tekeville.

Viimeisen reilun vuosikymmenen aikana ilmastoahdistukseni on kokenut varsinaisen tunteiden vuoristoradan, toivoa ja epätoivoa, painon ollessa valitettavasti jälkimmäisessä. Suuri masennus koettiin Kööpenhaminan kansainvälisen ilmastokokouksen epäonnistumisen yhteydessä 2009 ja uusi toivo heräsi Pariisin sopimuksen myötä joulukuussa 2015, vain sulaakseen pois viime vuoden syksynä, jolloin ensimmäinen seurantaraportti Pariisin jälkeen osoitti kasvihuonekaasujen päästöjen lähteneen jälleen nousuun.

Elämäntapamme riippuvuus fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja maaperästä saatavista raaka-aineista on liian suuri. Nopeasti tilalle otettavia, korvaavia malleja on, mutta niiden käyttöönottamiseksi ei poliittista tahtotilaa tunnu löytyvän. Ratkaisu vaatisi suuria yhteiskunnallisia muutoksia poliittisessa ja taloudellisessa toiminnassa, tottumista nykyistä niukempaan materialistiseen kulutukseen. Ihmisen sivilisaation tulevaisuuden suhteen eletään ratkaisevia vuosia käänteen saattamiseksi. Kyllä, vuosia, ei vuosikymmeniä.

Ei ihme, jos ihmisiä on ruvennut ahdistamaan. Tulevaisuus tuntuu sisältävän pelkkiä uhkakuvia, vailla positiivista odotuspintaa. Toivottomuus ja näköalattomuus uhkaavat nakertaa elämänuskon, toivon siitä, että huominen voisi olla, jos ei parempi, niin edes kelvollinen. Etujoukoissa ahdistuksensa kanssa marssivat erityisesti nuoret.

Kun Puistofilosofia-tapahtuma aloitettiin Ikaalisissa 2010, ilmastonmuutos ja ympäristöongelmat otettiin automaattisesti erääksi joka vuonna käsiteltäväksi aiheeksi. Pasi Toiviainen oli vieraana 2014. Kun sitten syksyllä 2017 kuulin, että pian julkaistaisiin ensimmäinen suomalainen kokonaisesitys ympäristöahdistuksesta, valpastuin. Ja kun kuulin, että tekijä oli ollut heti kirjan valmistumisen jälkeen yhteyksissä Pasi Toiviaiseen, tiesin välittömästi, kenet Ikaalisiin seuraavaksi kesäksi kutsuisin.

Panu Pihkala alustaa ympäristöahdistuksesta Ikaalisten IX Puistofilosofia-viikolla. Kuva: Tiina Salokannel.

Teologian tohtori Panu Pihkala (s. 1979) on aiemmissa teoksissaan käsitellyt kristillistä ekoteologiaa. Hänen uusin kirjansa Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo osuu ajan henkeen todella tärkeällä, yhä ajankohtaisemmaksi käyvällä aiheellaan. Ilmastonmuutosta ja biodiversiteettikatoa käsittelevää kotimaista tutkimusta on runsaasti, mutta ympäristöahdistusta ilmiönä ei ole aiemmin käsitelty systemaattisesti. Edellä mainittu Toiviaisen teos kuuluu harvoihin, jossa aihepiiriä on ylipäätään sivuttu.

Päin helvettiä? jakautuu kahteen osaan, joissa teoksen alaotsikon mukaisesti käsitellään ensimmäiseksi varsinaista ympäristöahdistusta, mitä se tarkoittaa, lapsuuden ja nuoruuden merkitystä luontokokemuksen syntymiselle, tunteita, sekä erilaisia reagointitapoja ahdistuksen edessä. Lukija saa kattavan tietopaketin siitä, miten reagoiminen ilmastokatastrofin mahdollisuuteen on näkynyt muun muassa ilmiön kiistämisen ja toisessa ääripäässä maailmanlopun hekumoimisen välillä. Psykologisista reagointitavoista lukija löytää varmasti tuttuja esimerkkejä, joita soveltaa itseensä ja lähiympäristöönsä.

Jälkimmäisessä osassa haetaan toivoa, ratkaisuja, kuinka elää ja työskennellä vallitsevassa tilanteessa, mielenrauhansa säilyttääkseen ja määrätietoisesti ympäristöahdistuksen edessä toimiakseen. Miten reagoida erilaisiin tunteisiin, miten ymmärtää ihminen olentona, kuinka viestiä yhteiskunnallisesti, miten siirtyä ahdistuksesta toimintaan jne. Viimeksi mainittu on kirjan eräs keskeisistä sanomista. Reagoimisen ja tekemisen kautta löytyy keskeinen tapa vaikuttaa ilmastoahdistukseen.

Kirjan lopuksi on tekijä laatinut vielä oman, erillisen epilogin, jossa teologina käsittelee ympäristöahdistusta kristillisestä näkökulmasta. Liite sopii hyvin teoksen henkeen, ilmastonmuutoksen torjunta kun koskee luonnollisesti kaikkia, eikä esimerkiksi suomalaisessa kontekstissa voisi kuvitellakaan sivuuttavansa kristillisen kulttuurin vaikutusta, sen harjoittajista puhumattakaan.

Pihkala on pohdiskeleva kirjoittaja. Jo kirjan johdantoa lukiessa, rivien välistä on havaittavassa kirjailijalle itselleen merkityksellisen aiheen käsittely. Halki tietokirjan sivujen on havaittavissa tekijän ääni, josta on aistittavissa pohdiskeleva ja keskusteleva, jopa sovitteleva tyyli. Aiheen käsittelytapaa on syytä kehua. Ilmastokeskustelun, kuten yhteiskunnallisen keskustelun yleensä, eräs helmisynti on ollut dialogin jyrkkä polarisoituminen. Se on johtanut voimakkaisiin ristiriitoihin ja hedelmällisen, rakentavan vuoropuhelun sijasta umpikujiin.

Pihkala väistää edellisen sudenkuopan, huomioimalla ilmiöihin usein sisältyvän dualistisuuden: Asiat ovat usein vähän niin ja näin; musta ja valkoinen toteutuvat ilmastokeskustelussa harvoin, jos koskaan; usein todellisuus on täynnä harmaan eri sävyjä. Koska ilmastonmuutos näyttäytyy ihmisille hyvin eri tavoin, ja on uhkana epäsuora, myös reaktiot vaihtelevat rajusti. Tämä olisi hyvä muistaa ilmastonmuutosta julkisesti käsiteltäessä. Pihkalan käyttövoimana teologina ovat filosofian ja humanististen tieteiden lisäksi erilaiset tutkivat ihmistieteet, kuten sosiologia ja psykologia.

Pohdiskelevalle mielelle edellä mainittu esitystapa sopii erinomaisesti, ei siinä, etteikö tekijä ole ajatellut myös faktoista kiinnostunutta, akateemista lähestymistapaa suosivaa lukijaa. Tutustuminen lähdeluetteloon paljastaa laajan perehtyneisyyden paitsi itse ilmastonmuutosta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, myös runsaaseen määrään filosofiaa, kaunokirjallisuutta ja runoutta. Unohtaa ei sovi kirjan sivuilta heijastuvia lainauksia länsimaisen populaarikulttuurin ikoneihin, erilaisiin sarjakuva- ja elokuva-ilmiöihin, jotka tuovat oman, kiehtovan mausteensa.

Taide on Pihkalalle erityisen tärkeä työkalu paitsi ajattelun apuvälineenä, myös ympäristöahdistuksen torjunnassa. Sen käyttö kirjassa tukee loistavasti aihepiirin käsittelyä. Viitaukset taideteoksiin tai kirjoista otetut suorat lainaukset tuottavat sopivasti väriä ja sävyjä luonteeltaan vakavaan aiheeseen, syventäen lukijan henkilökohtaista tiedostamista.

Taide on tehokas väline ilmastonmuutoksen kuvaamiseksi. Titanicin haaksirikko käy hyvänä allegoriana ihmiskunnan nykyisestä, tuhoisasta kurssista. Willy Stöwerin maalaus Titanicin tuho (1912). Kuva: Wikipedia Commons.

Eikä kirjailija ole unohtanut tehokeinona fiktiota itsekään. Käsiteltävien aiheiden lopuksi on kirjoitettu pieniä tarinoita kuvitteelliselta laivalta, joka maailmanhistorian merillä seilatessaan valmistautuu edessä siintävään ilmastokatastrofiin. Laivalla käydään sen matkustajien ja miehistön keskuudessa keskusteluja siitä, millainen kurssin tulisi olla. Vertaus Titaniciin on ilmeinen.

Tässä ei ole mahdollista käsitellä kaikkia kirjassa esitettyjä teemoja ahdistuksen ja toivon kategorioista, mutta viimeksi mainitun näkökulmasta mainitsen kaksi aihetta, jotka mielestäni ovat Pihkalan kirjassa esiin nostettuina tärkeitä, turhan harvoin julkisessa ilmastokeskustelussa käsiteltäviä, psykologisia aineksia: surua ja anteeksiantoa.

Ensimmäinen käsittelee surun kokemista. Ilmastonmuutoksen ja ympäristön tuhoutumisen yhteyteen liittyy läheisesti ihmisen luontokokemus. Yhä kasvavissa määrin ihmiset kokevat surua lohduttomia ympäristöuutisia lukiessaan, tai todistaessaan itse luonnon tuhoamista. Pihkalan mukaan ihmisille olisi annettava mahdollisuus surun kokemiseen, myös julkisesti. Muuttunut luontosuhteemme edellyttää myös tunteiden julkista näyttämistä. Suru toimii usein tärkeänä tekijänä prosessin käynnistämiseksi, ihmisten aktivoimiseksi. Esimerkistä käy kirjan tekijä itse, joka on järjestänyt erilaisia muistotilaisuuksia mm. avohakkuiden kohteeksi joutuneille metsäpalstoille.

Toinen liittyy anteeksiantamisen aiheseen. Aihe on itselleni osittain henkilökohtainen. Olen viime vuosien saatossa yhä kasvavissa määrin etsinyt vastauksia tasapainoisen ihmiselämän erääseen keskeiseen teemaan, kykyyn antaa ja pyytää anteeksi. Vajavaisina ihmisinä rikomme toinen toisiamme, välillä tiedostaen, välillä tiedostamatta. Jotta yhteistelo myös tulevaisuudessa olisi mahdollinen, on anteeksianto melkeinpä väistämätön vaatimus.

Anteeksiantamista on käsiteltävä myös yhteisöjen sisällä. Jotta muutos voisi tapahtua ja yhteisö mennä eteenpäin, aikaisemmat ristiriidat on pystyttävä käsittelemään. Ilmastonmuutos-keskustelussa on oikeastaan aina ollut nähtävissä aggressiviseksi, hyvin mustavalkoiseksi heittäytyvä eipäs-juupas -väittely, jossa vastapuolta uhataan, jos ei nyt helvetin tulella, niin kuitenkin jonkinlaisilla vastatoimilla.

Jotta voisimme toimia yhdessä, on meidän opittava suvaitsemaan toistemme erilaisia näkemyksiä, pyrkiä ymmärtämään ihmisten moniaisia syitä käsittää ilmastonmuutos ja toimia sen tukahduttamisen puolesta – tai sitä vastaan. Motiiveja käyttäytymiselle voi tietysti aina perästä päin tiedustella, mutta ehkä kokonaisuuden kannalta merkittävämpää on, että ihmisille aikaisemmista mielipiteistään huolimatta annetaan mahdollisuus muuttaa näkemyksiään, ja ottaa heidät mukaan ilmastonmuutoksen torjumiseen. Sulkeminen yhteisön ulkopuolelle ei ole toimiva ratkaisu.

Kirjan kantavana teemana on kaikesta ympäristöahdistuksesta huolimatta meihin kaikkiin ihmisinä sisäänasetettu toivon näkökökulma. Vaikka ympäristöuutiset, malliesimerkkinä syksyllä julkistettu IPCC:n uusin ilmastoraportti, ovat pääsääntöisesti karmeaa luettavaa, ne hukuttavat alleen maailman ja ihmiskunnan pelastamiseksi tehdyt lukuisat pienet edistysaskeleet, joita on otettu vuosikymmenien saatossa, ja joita ihmiset tekevät päivittäin.

Pihkala mainitsee muun muassa metsien ja vesistöjen suojelun, kierrättämisen arkipäiväistymisen, ja ihmisten kasvavan tietoisuuden ympäristö-ongelmien edessä. Joka päivä yhä kasvavampi joukko ihmisiä ympäri maailmaa kehittää yleisiä ratkaisuja katastrofin torjumiseksi. Passiivisista aktiivisiksi, ilmastonmuutoksen tosissaan ottaviksi kansalaisiksi liittyy yhä enenemissä määrin ihmisiä. Vuoden 2018 IPCC:n raportti avasi jälleen isolle joukolle ihmisiä tietoisuuden planetaarisen katastrofin uhasta, joka on johtanut toimintaan henkilökohtaisella tasolla.

Ahdistuksesta toimintaan! Allekirjoittanut kävi tervehtimässä Kauniaisten ruotsinkielisen lukion ilmastolakkolaisia eduskuntantalon edessä 11.1.2019. Kuva: Atte Ahokas.

Niin… toivo…

Toivo on mielenkiintoinen ominaisuus. Riippuen näkökulmista ja erilaisista selitysteorioista, toivo tuntuu olevan ihmisen sisään rakennettu ominaisuus, joka lienee ollut olemassa lajimme alusta saakka. Muuten ei voi selittää niitä lukuisia esimerkkejä historiasta, joissa ihmiset ovat erittäin haastavissa, jopa traagisissa, olosuhteissa toimineet päämäärätietoisesti, tyyneyden ja ihmisyytensä säilyttäen. Esimerkkinä mainittakoon Puistofilosofia-viikon alustuksessa mainitut keskitysleirivangit, jotka inhimilliseltä kannalta tarkasteltuna sietämättömissä olosuhteissa ovat säilyttäneet ihmisyytensä, kyvyn eettiseen ja moraaliseen toimintaan.

Historiasta löytyy myös se toinen puoli, ihmiset, jotka eivät ole käyttäytyneet jalosti, vaan antaneet vallitsevien olosuhteiden määritellä oman toimintansa. On ollut helpompi piiloutua toisten selän taakse, yrittää kieltää vallitseva asioiden tila, tai fatalistisesti tyytyä kohtaloon. Ilmastonmuutoksen torjumisen vuoksi tähän ratkaisuun päätyvien lukumäärän toivoisi olevan mahdollisimman pieni. Kaikkia tarvitaan!

Allekirjoittaneelle toivo on näyttäytynyt hyvin dualistisesti: Yhtä kaikki sen jatkuva korostaminen on kuin vankkumattoman optimistin – se laukeaa helposti käsiin. Toisaalta, se on ollut henkilökohtaisessa ilmastoahdistuksessani ainoa järkevä keino paitsi suojella itseään, myös jatkaa vallitsevassa tilanteessa. Fatalismiin ja tappioon kääriytyminen johtaa toimintakyvyn ja elämisen mielekkyyden heikkenemiseen.

Tämä on myös Pihkalan näkulma. Toivoa on siis enemmän kuin syytä ylläpitää. Toivo ei ole samaa kuin optimismi, jonka suhteen katteelliset lupaukset antavat usein odottaa. Toivon ytimessä on näkemys, että huolimatta vallitsevista, vakavista olosuhteista, tulevaisuudessa siintäisi mahdollisuus parempaan. Vaikka vastoinkäymisiä tapahtuu, toivoa ylläpitää muutoksen mahdollisuus. Pihkala itse käyttää käsitettä mielen vuodenajat, viitatessaan ympäristöuutisista tuleviin negatiivisten ja positiivisten uutisten tulvaan. Lupa ahdistua on myönnetty, mutta sen valtaan kokonaisvaltaisesti joutuminen ei ole suotavaa.

Pahinta olisi, jos kokisimme, ettei tulevaisuuden muuttamiseksi ole enää mahdollisuuksia. Tämän tiedostaminen on tärkeää paitsi henkilökohtaisesti, myös yhteiskunnallisella tasolla. Sen ylläpitämiseen tarvitaan kaikkien panosta. Toivottomuuden esiinmarssista on olemassa viitteitä. Siksi esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tulisi kansalaisille luoda selkeitä linjoja sille, miten vallitsevaa kehitystä pyritään torjumaan, ja kuinka kansalaiset itse voivat vaikuttaa omilla päätöksillään.

Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo on erittäin tärkeä puheenvuoro ja avaus paitsi ympäristöahdistuksen käsittelyyn, myös siirtymiseksi passiivisesta toimijasta aktiiviseksi toimijaksi. Teos toimii erinomaisena ripittäjänä ja reflektointivälineenä pohtiessa omaa suhtautumistaan ihmiskunnan historian suurimpaan haasteeseen. Siksi sen toivosi liikkuvan vikkelästi kaikkien aiheesta kiinnostuneiden käsissä.

Ahdistuksesta tekoihin myös Ikaalisissa! Ensi kesänä 10. juhlavuottaan viettävän Puistofilosofia-viikon yhteydessä järjestetään kaksipäiväinen Ikaalinen Foorumi, jossa ilmastonmuutoksen torjumiseksi esitetään ajatuksia ja tekoja. Järjestäjät toivovat kaikkia mukaan tapahtuman toteuttamiseen. Lisää informaatiota luvassa piakkoin tässäkin blogissa. Kuva: Petri Aarnio ja Ikatan opiskelijat.

 

(*) Pentti Linkola jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Hänen sanomisistaan voi olla oikeutetusti erimieltä. Näkemykset ihmisestä, jonka pitäisi pystyä luopumaan osastaan planeettamme dominoivana lajina, ja löytää paikkansa omassa ekologisessa lokerossaan, haastaa ehdottomuudessaan nykymaailman realiteetit. Linkolan ajattelussa on havaittavissa fasistisiksi luonnehdittavia piirteitä, ja hänen julkisuuteen päästetyissä puheenvuoroissaan on pahimmillaan toivottu suuria ihmispopulaatioiden massatuhoja, keinoina muun muassa vesijohtoverkostojen myrkyttäminen.

Linkola on kuitenkin hyvä nykyaikaisen, kuluttamiseen ja luonnonvarojen yhä kasvavaan käyttöön perehtyneen yhteiskunnan suorasanaisena kriitikkona. Ehkä tämä selittää, miksi hänen äärimmäisen kommenttejaan siedetään. Osoittamalla meille kiistattomasti elämäntapamme planeettaa tuhoavan käytöksen, hän on toiminut omanatuntonamme, johdattanut syväekologiseen, planeetan monimuotoisuuden puolustamiseen ja holistisen kokonaisuuden näkemiseen enemmän ihmisiä, kuin kenties kukaan toinen suomalainen ympäristöajattelija. Näin kävi myös allekirjoittaneelle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s