Viiden sodasta yhtä vastaan

Philippe Brenot: Masturboimisen ylistys (1997). Kani 2008. 176 s.

Arvio 3 / 5 tähteä

Kaiken seksuaalisen toiminnan luonnollisin ja henkilökohtaisin perusta, masturbointi, ansaitsee ehdottomasti nostamisen jalustalle.

Asian käsittelyyn liittyy voimakkaan tabun luonne. Vaikka olemme jo 2020-luvun kynnyksellä, masturboimiseen liitetään edelleen erilaisia uskomuksia ja harhaluuloja, joiden juurisyyt vievät historiallisesti taaksepäin tuhansia vuosia. Jotain näihin päiviin saakka jatkuneesta häveliäisyydestä kertoo sekin, että Gummerus kustannus Oy julkaisi tässä käsiteltävän teoksen sittemmin jo lopetetun Kani-sarjansa alaisuudessa.

Ranskalainen psykiatri, antropologi, seksologi ja tutkija Philippe Brenot (s. 1948) tarttui masturboimisen onneen lyhyen pamfletin muodossa jo viime vuosituhannen lopulla. Brenot on Ranskassa tunnettu seksuaalisuutta ja ihmissuhteita käsittelevistä kirjoistaan. Harmillisesti häntä ei ole juuri käännetty, joten Tommi Uschanovin (s. 1975) oiva suomennos palvelee kotimaista lukijakuntaa yleensä.

Ranskalaisena esityksenä Masturboimisen ylistys ei loistavista huomioistaan ja mielenkiintoisista kirjallisista lainauksistaan huolimatta välttämättä riitä suomalaiselle lukijalle. Niinpä pamfletin lopuksi on liitetty mukaan Sexpo ry:n tutkijan Anu Suomelan oma, erinomainen artikkeli suomalaisen kirjoitetun sooloseksin historiasta. Suomelan huomiot ovat lyhyeksi ja yleiseksi jäävälle Brenot’in esitykselle tärkeä jatke.

Brenot’in Masturboimisen ylistys keskittyy itsetyydytyksen ranskalaiseen näkökulmaan, kulttuuriin, kirjallisuuteen ja filosofiaan. Kotiinpäin vedetty lähestymistapa saa selityksensä siitä mielenkiintoisesta havainnosta, että käsitteen masturbaatio on tuonut mukaan kielenkäyttöön ranskalainen, verraton renessanssifilosofi Michel de Montaigne (1533 – 1592), jolle itsetyydytys esittäytyi rakkauden vakaimpana arvona.

Myös itserakastamisen muuttuminen valistuksen aikakaudella tuomittavaksi teoksi on jäljitettävissä ranskalaiseen kulttuuripiiriin. Geneveläinen lääkäri S.A. Tissot (1728 – 1797) julkaisi vuonna 1758 teoksen Onaniasta eli masturbaation aiheuttamista sairauksista. Se aloitti Brenot’in mukana kaksisataa vuotta kestäneen hämärtämisen, seksuaalisen halun ja nousevien viettien tuhkahduttamisen perinteen. Tissot’ille masturbaatio ilmeni patologisena tautina, jonka oirekuvasto pysyi harmillisen samanlaisena aina 1900-luvulle saakka: Voimien ja hedelmällisyyden heikkeneminen, hermostuneisuus, laiskuus ja velttous, erilaiset patologiset taudit, tyhjämielisyys, elostelevuus, riutuneisuus…

Oman lisänsä soppaan toivat valistuksen ajattelijat, muun muassa Tissot’in henkilökohtaisesti tuntenut, toinen kuuluisa geneveläinen Jean-Jacques Rousseau (1712 – 1778), joka ylisti Tissot’ia ”sielun lääkäriksi”. Rousseauta on historiallisesti erilaisissa asiayhteyksissä ansioidensa lisäksi syytetty myös älyllisestä epärehellisyydestä, eikä Brenot pidä hänen näkemyksiään masturbaation paheellisuudesta vakuuttavina. Hän haukkuu filosofia avoimesti valheelliseksi runkkariksi!

Merde! Lukijalle pamfletin sävy ranskalaisena kiistakirjoituksena ei voisi tulla paremmin esiin.

Kun maailman suloisin asia on ollut pannassa, on sen harrastaminen pitänyt esittää peitetyin vihjauksin. Harrastaako Tizianin (1490 – 1576) maalauksen ”Urbinon Venus” (1538) viiden sotaa yhtä vastaan? Kuva: Wikipedia commons.

Seuraavina vuosisatoina lukuisat ”rakkauden lääkärit”, kuten Brenot heitä nimittää, toivat oman lisänsä soppaan, tarjoten toinen toistaan erilaisempia teorioita masturbaation paheellisuudesta. Ja missä tieteilijät toivat esiin todisteluitaan, siellä myös heidän erilaiset hännystelijänsä, niin uskonnolliset kuin maalliset, esittelivät synkkiä varoituksia ja suojautumiskeinoja tästä ”viiden sodasta yhtä vastaan”.

Millaista henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä on masturboimisen suitsemisen varjolla harrastettu! Brenot’in kuvaukset sänkyyn kahlituista potilaista, erilaisten rohtojen nauttimisesta ja vaatteiden – siveysvöiden ja konserttien – käytöstä, ruoskimisesta, sähköshokkihoidoista ja kirurgisista leikkauksista aina klitoriksen katkaisemiseen tai polttamiseen saakka tuntuu lukijan munaskuissa saakka.

Mielenkiintoinen, julkisuudessa esiintyvä, masturboimiseen liitettävä yksityiskohta liittyy poikien ja tyttöjen ympärileikkauksen traditioon. Vastenmielisen, kivulloisen, traumoja, seksuaalista ahdistusta ja terveydellisiä ongelmia aiheuttavan toimenpiteen taustalta on löydettävissä uskonnollista taikauskoisuutta. Anu Suomelan artikkelissaan nostama lainaus juutalaiselta rabbilta ja filosofilta, Moses Maimonideelta (1135 – 1204) ei jätä tulkitsemisen varaa. Ympärileikkauksen perimmäisenä motiivina tuntuu olevan kivun tuottaminen syntisenä pidetyn intohimon vähentämiseksi. Islamilaisessa maailmassa tyttöjen ympärileikkausta on puolusteltu samoilla perusteilla.

Historiallisesti masturboimiseen on suhtauduttu eri aikakausina eri tavoin. Lähtökohtia demonisoimiselle voi hakea Raamatun Vanhasta testamentista, Onanin tarinasta. Kun Onan ei suostunut siittämään lasta leskeksi jääneelle kälylleen, vaan harrasti keskeytettyä yhdyntää, onaniaa, antamalla siemenensä valua maahan, hurjistunut Jahve surmasi hänet salamaniskulla. Vaikka nykyaikaiselle lukijalle tarina näyttäytyy lähinnä paimentolaiskansan patriarkaattisen lankousavioliittolain puolustukselta, tuo se esiin uskonnollisia yhteisöjä ja kultteja kaikkina historian aikoina syvästi liikuttaneiden olioiden, veren ja sperman, mystisen suhteen.

Raamatusta ei löydy käskyä masturbaation kieltämiseksi, mutta siemennesteen mystinen pyhyys on kuulunut kristinuskoon läheisesti aina ensimmäisistä kirkkoisistä lähtien. Suomelan artikkelissa tuomionsa masturboimisen päälle langettavat niin kirkkoisä Augustinus (354 – 430 jaa.) kuin Tuomas Akvinolainenkin (1225 – 1274). Protestanteista Martti Lutheria (1483 – 1546) pidetään liberaalin aviollisen rakkauden profeettana, mutta onania ja masturbointi olivat hänellekin inhottavia syntejä.

Filosofi Diogenes Sinopelainen tynnyrissään. Eihän tuonne olisi ketään toista mahtunutkaan. Taiteilija John William Waterhousen (1849 – 1917) maalaus Diogenes (1883). Kuva: Wikipedia commons.

Filosofian puolelta tunnetuin oman käden onnea toteuttanut ajattelija lienee tynnyrissä asunut kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelainen (412 – 323 eaa.). Kun häneltä tiedusteltiin, miksi hän masturboi kadulla, hänen kerrotaan vastanneen, että hän toivoi siten tyydyttävänsä vatsaansa kohdistuvan nälän tunteen. Voimakasta naturalismia ja askeesia kannattaneille kyynikoille mikään inhimillinen toiminta ei ollut vierasta.

Huolimatta kyynikkojen vähemmän kompleksisesta suhtautumisesta oman käden onneen, siemennesteeseen liittyvästä mystisyydestä ei päästy eroon myöhemminkään, vaikka keskiajalla näyttäisi ainakin osittain vallinneen varsin neutraali suhtautuminen. Tultaessa 1600-luvulle tunteita kuohutti kiihtynyt luonnontieteiden kehitys. Vast’ikään löydetty mikroskooppi toi siittiöt tiedeyhteisön tietoisuuteen. Miehen siemenneste näytti kuhisevan elämää. Vipeltävät siittiöt yhdistettynä raamatullisiin tulkintoihin toimivat viitekehyksenä, jossa S.A. Tissot’in edellä mainitulle teokselle oli ”kylvetty siemenet”.

Muutos parempaan tapahtuu vihdoin 1900-luvun alkuun tultaessa. Ihmiskuvassa tapahtuneet muutokset ulottuvat koskemaan myös ihmisen seksuaalisuutta. Rohkeat seksologit, kuten englantilainen Havelock Ellis (1859 -1939), julistavat jo suoraan, että masturbaatiossa ei ole kysymys patologisesta tavasta, vaan täysin luonnollisesta toiminnasta, jolla ei ole terveydellisesti negatiivisia vaikutuksia.

Kaboom! Vuosituhansia vanhat uskomukset räjäytetään viimein ilmaan. Mutta, kuten perustavanlaatuisessa muutoksessa aina, eteneminen on piinallisen hidasta. Vanhat tavat ja asenteet muuttuvat vähitellen. Vielä Sigmund Freudilla (1856 – 1939) masturbaatio on neuroottinen, tasapainoista seksuaalisuutta edeltävä kehitysvaihe. Tämä näkemys pysyi psykoanalyysin piirissä varsin pitkään.

Brenot’n julistus tuo esiin, kuinka tärkeää tieto on seksuaalisen hyvinvoinnin kannalta, ja toisaalta, kuinka paljon juuri seksuaalisuus ja sen ilmenemismuodot herättävät yhteiskunnallisia intohimoja. Viime kädessä kyseessä on tietoinen pyrkimys, tahto valtaan, määritellä yksinoikeudella se, mikä on seksuaalisesti hyväksyttävää ja mikä tuomittavaa. Brenot´in pamflettiin tutustuminen tuo esiin sen varsin epämiellyttävän havainnon, että seksuaaliset tabut ja pyrkimys seksuaalisuuden ilmenemismuotojen rajoittamiseen ovat historiallisesti usein olleet sellaisten persoonallisuuksien aikaansaannosta, joiden oma suhde maailman ihanimpana pidettyyn asiaan on ollut vähintäänkin ristiriitainen.

Mielenkiintoisia ovat Anu Suomelan artikkelissaan tekemät huomiot siitä, kuinka samankaltaista todistelua on käytetty seksuaalisuuden eri muotojen tukahduttamiseen, kuten yhtäläisyyksien vetäminen masturbaation ja homoseksuaalisuuden vastaisessa vuosisataisessa kamppailussa osoittavat. Eikä sovi unohtaa naisiakaan. Brenot todistaa pamfletissaan kiistattomasti, että suhde itsetyydytyksen paheellisuuteen tai sallittavuuteen on tapahtunut miesten – uskonnollisten johtajien, filosofien, tiedemiesten ja kirjailijoiden – toimesta. Niinpä esimerkiksi viimeksi mainitun ryhmän suhteen näkemyksensä masturbaation ihanuudesta saivat Ranskassa ensin sanoa muun muassa Marcel Proust (1871 – 1922), Maurice Sachs (1906 – 1945) ja Jean-Paul Sartre (1905 – 1980), ennen kuin Emmanuelle Arsan (1932 – 2005) kirjoitti klassikkoaseman saavuttaneen nuoren naisen eroottisen tutkimusmatkan, Emmanuellen (1959).

Masturboimisen ylistys keskittyy pitkälti itsetyydytyksen kitkemisen vuosisatoihin. Sen positiiviset ja seksuaalisuuden kokemisen ihanuutta korostavat huomiot jäävät teoksen loppuun, jolloin pamfletin otsikko pääsee oikeuksiinsa. Seksologina Brenot julistaa autoerotiikan harrastamisen olevan lähtökohtana henkilökohtaiselle seksuaaliselle itsensä tuntemiselle. Kuinka moni seksuaalinen turhautuminen, tai parisuhteen seksuaalielämän epäonnistuminen onkaan ollut kiinni joko oman tai kumppanin tarpeiden kartoittamattomuudesta?

Brenot’in pamfletti ilmestyi yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeiset tilastot ovat osoittaneet, että itsetyydytystä harrastavien määrä on entisestään lisääntynyt. Yhä harvempi mies tai nainen jättää masturboimatta, ja ilmiön selittänee yleisen tietoisuuden lisääntyminen. Tässä tapauksessa tieto ei ole lisännyt tuskaa vaan nautintoa!

Joten, antakaa siemenen lentää ja vulvan tulvia! Taivaasta uhkaavaa salamaniskua ei tarvitse pelätä. Masturbointi on luonnollista, ihanaa, kiihottavaa, tervehdyttävää ja palkitsevaa. Philippe Brenot’a lainaten, se sopii sekä yksin että kaksin harrastettavaksi. Tämän kirjoittaja on eroksen hurmion kannattajana valmis hyväksymään vieläkin suuremmat yhteisharrastajien lukumäärät. Jokaiselle tarpeen mukaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s