Kaikella on tapana päättyä joskus. Niin tapahtuu myös lompakoille. Pitkään palvellut, henkilökohtaiseksi, melkein ruumiinosaksi muodostunut, musta nahkalärpykkä tuli viimein tiensä päähän, kun kolikkopussin pohja hieroutui teräväreunaisten eurosenttien vaikutuksesta puhki kuluneena keväänä.
Hajoamiskehitys toki käynnistyi pikkuhiljaa vuosien saatossa: Kolikkopussin vetoketju rikkoutui jo reilu vuosikymmen sitten; korttitaskun kulma rupesi purkautumaan samoihin aikoihin, ollen lopussa jo puolittain irti repeytynyt; edellisen sulkenut metallinen neppari ja lompakon punainen keinokangas-vuoraus pettivät ensimmäisinä, jo muutaman vuoden käytön jälkeen.
Kolikkopussin pohjan repeytyminen oli viimeinen niitti. Voi, niitä lukemattomia kertoja maksamisen yhteydessä, kun pussin pohjalle kerääntyneet kolikot pyörivät pitkin lattioita. Sitä punastelun määrää, kun ihmiset auttoivat senttien metsästämisessä. Eräskin vanhempi rouva tokaisi: Olisiko jo korkea aika hankkia uusi lompakko?
Mutta, kun en hevillä voinut siitä luopua! Ystäväpiirissä lompakolle on jo pidemmän aikaa naureskeltu. Useampaan otteeseen olen joutunut torpedoimaan ehdotukset siitä, että minulle hankittaisiin uusi. Ei missään nimessä! Sillä, henkilökohtaisista, päivittäisistä käyttöesineistä, juuri lompakolla on ollut aivan oma arvonsa allekirjoittaneen elämässä. Syksystä 1989 palvelleesta Ikaalisten Osuuspankin (nyk. OP Satapirkka) mainoslompakosta kasvoi vuosien saatossa erityisen rakas, voimakkaan emotionaalinen olio.
Minkä rikkaan seikkailun yhdessä koimmekaan! Nahkainen kuori kesti käytössä teini-iän alusta aina keski-iän puhkeamiseen saakka. Kun pistin ensimmäiset kolikot ja setelit lompakkoon 13-vuotiaana, oli Neuvostoliitto vielä olemassa, Suomi YYA-ajassa, Itä-Eurooppa vapautumatta, Dallas ja Miami Vice ensimmäistä esityskertaa televisiossa, internet modeemipurkkien varassa. Eurojen käyttöönottoon oli matkaa vielä reilu vuosikymmen.
Euro-aikaan siirtyminen ei muuten tapahtunut vailla ongelmia: Euro-setelit kun ovat paljon kookkaampia, kuin lompakolle alunperin suunnitellut tasavallan markat. Niinpä viimeisen 17 vuoden aikana Suomessa ja maailmalla koettiin mielenkiintoinen ilmiö: Liikkeellä oli reunoistaan koko pituudeltaan noin 3-4 millimetriä taittuneita, pääsääntöisesti 5, 10 ja 20 euron seteleitä…
Yhteiseen taipaleeseen mahtui tuhat tarinaa, matkoja henkisesti ja fyysisesti maailman ääriin. Lompakko on nähnyt lukemattomat kaupat, kiinteistöt, kirjastot ja kapakat, joiden yhteydessä sitä on kaivettu esiin povitaskusta, takataskusta, olkalaukusta, tyynyjen ja vilttien alta, lattioilta ja monesta muusta eksoottisesta paikasta.
Lompakkoa on vilauteltu henkkareiden, pankki- tai kirjastokortin näyttämiseksi. Korttitaskusta on haettu kuponkeja ja kuitteja, milloin minkäkin alennuksen tai muun etuuden oikeuttamaan. Sinne on talletettu käyntikortteja, ja niitä sieltä myös jaettu. Ja tietysti sieltä ovat löytyneet valokuvat ihastuksista, tai muuten vain rakkaista henkilöistä. Teini-iässä sen sisä- ja ulkopuolelle tuli liimanneeksi kaikenlaisia tarroja ja muita symboleja, joita vanhempi versio kasvot noloudesta punaisina sittemmin hinkkasi pois.
Viimeinen tarra lompakossa on syksyltä 2016 oleva Muumilaakso -tarra, muistona ystäväni kanssa Tampereella vietetystä mahtavasta päivästä, illasta, yöstä ja vierailusta Muumi-museossa. En ole tavannut häntä ainakaan kahteen vuoteen. Korkea aika ottaa uusiksi, muistuttaa lompakko omalla tavallaan.
Erityisen merkitykselliseksi lompakon on kuitenkin tehnyt sen primäärisen funktion, rahan säilyttämisen, alituinen puute. Kuten kaikki tietävät, koskaan sitä ei ole lompakossa tarpeeksi. Aina on saanut laskea senttejä kassalla tasarahaksi, perässäjonottajien suureksi harmiksi. Ja aina on tuntunut siltä, että mitä ihmettä minä tällaisella tyhjällä kuorella oikein teen? Tarvitsisin mielestäni enemmän, niin paljon, paljon enemmän. Kaikki, nyt heti minulle…
Matti kukkarossa! Kukapa ei ole tähän vanhaan sananparteen törmännyt, ja sen konkreettiseen merkitykseen, ainakin kerran elämässään. Käsitteen etymologiseen taustoittamiseen löytyy hyviä tietoja internetistä, sen sijaan kukkaro, tuo huomattavasti lompakkoa vanhempi rahojen säilytyspaikka, on hyvä tuoda tässä esiin. Kukkaroita, nahasta valmistettuja pussukoita, käytettiin metallirahojen kantamiseen jo antiikissa, lompakko meidän käsittämässämme merkityksessä on paljon myöhempää perua, vasta renessanssin ja paperirahan käyttöönoton yhteydessä kehitelty.
Lompakon suuri aika alkaa modernin kapitalismin yhteydessä 1800-luvulla. Siitä tulee nousevan porvariston mahdin ja vaikutusvallan, rahan ja vaurauden, symboli. Sen valmistukseen käytettävän materiaalin laadusta, ja sisällön paksuudesta, pulleudesta, on miestä (harvemmin naista) kunnioitettu ja kumarrettu, tai vastavuoroisesti ylenkatsottu ja halveksittu, jopa vihattu.
Ja jälleen elämme uuden aikakauden kynnyksellä. Taidan kuulua viimeisiin ikäluokkiin, jotka vielä lompakkoa mukanaan kantavat (?). Kaupan kassajonossa olen laittanut merkille, ettei edes kaikilla oman ikäluokkani jäsenillä ole enää lompakkoa mukanaan. Moni on tullut kauppaan pelkän kortin, ja sitä suojaavan pienen nahkaläpyskän, kanssa. Monella erilaiset kortit kulkevat mukavasti älypuhelimen nahkaisten suojakansien mukana. Pioneereja lompakon unohtamisen tiellä ovat parikymppiset milleniaalit, jotka vain pikaisesti väläyttävät älypuhelintaan.
Tietysti minulta puuttuu vielä älypuhelinkin! Saapa nähdä, muuttuuko suhtautumiseni tähän perinteiseen, aikoinaan runsaasti valtaa ja vaurautta symboloineeseen reliikkiin myöhemmin.
Sillä, minulla on ollut uusi lompakko odottamassa käyttöönottoa!
Uusi lompakkoni ei sekään ole enää uusi sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on pyörinyt tavaroitteni joukossa jo useamman muuton ajan. Sekin on Ikaalisten Osuuspankin mainoslompakko, ehkä noin vuodelta 2005. Reilusti yli 10 vuotta se on odottanut tätä päivää, jonka tiesin tulevan, ja joka nyt, tämän pohdiskelun päätteeksi, on vihdoin koittanut.
Kolmekymmentä vuotta on lompakolle ihan sopiva ikä eläkkeelle pääsyyn.
Sinisten ajatusten hautausmaa 