Viiltäjä-Jackia Porvoon mitalla (Osa 1)

Syksyllä 1888 tapahtui Lontoon East Endissä henkirikosten sarja, joka on jäänyt elämään länsimaiseen kulttuurihistoriaan. Vajaan kolmen kuukauden aikana, elokuun lopusta marraskuun alkuun, useampi nainen – mahdollisesti viisi, ehkä enemmän – joutui Viiltäjä-Jackiksi (engl. Jack the Ripper) ristityn sarjamurhaajan uhreiksi pahamaineisessa Whitechapelin kaupunginosassa. Prostituoituina toimineiden naisten kurkut oli viilletty auki ja heistä useimpien vartalo oli väkivaltaisesti pahoinpidelty. Tekojensa jälkeen murhaaja katosi Whitechapelin pimeiden kujien kätköihin. Hän ei koskaan jäänyt kiinni.

Lontoon poliisivoimat Scotland Yardia myöten keskittivät kaiken tarmonsa murhaajan kiinni saamiseksi. Parisentuhatta epäiltyä kuulusteltiin ja pidätettyjäkin oli lähemmäs sata. Poliisin partiot halkoivat Whitechapelin öisiä katuja – turhaan. Murhien jatkuessa kuningatar Viktoriaa (1819 – 1901) ja parlamenttia myöten esitettiin vaatimus murhaajan tavoittamiseksi, ja hänen vangitsemisekseen johtavista vihjeistä luvattiin muhkea palkkio – tuloksetta. Yleinen paniikki levisi East Endiin ja sitä ympäröivään Lontooseen. Kaduilla mellakoitiin, villeinä kiertäneet huhut johtivat syyttömien pahoinpitelyihin ja pelästyneet asukkaat organisoivat omia kansalaispartioitaan, kodinturvajoukkoja, murhaajan kiinni saamiseksi.

Kun uutistoimisto Central News Agencyn toimitus sai ilkkuvan kirjeen oletetulta murhaajalta (*) allekirjoituksena Jack The Ripper, siemenet legendan syntymiselle oli kylvetty. Nimestä tuli käsite, joka aina näihin päiviin saakka on merkinnyt kammottavaa sarjamurhaajaa. Lehdistö seurasi ja ikuisti historiaan murhaajajahdin, josta ei puuttunut dramaattisia käänteitä.

Todennäköisesti kuuluisin Viiltäjä-Jackin murhiin liittyvä kuva, joka julkaistiin alunperin Illustrated London Newsissa 13.10.1888. Kodinturvajoukot varjostavat epäiltyä Lontoon East Endissä. Kuva: Wikipedia.

Ensimmäiseksi uhriksi katsotaan yleensä elokuun viimeisen päivän aamuyönä 31.8. murhattua Mary Ann Nicholsia (1845 – 1888), joka löydettiin kurkku auki viillettynä pimeältä Bucks Row-kujalta. Nicholsin hame oli nostettu ylös ja paljastuneeseen alavatsaan oli tehty viiltoja. Murhaaja oli iskenyt paikallisen teurastamon ikkunoiden alla, töihin menevien työläisten ja peräti kolmen poliisikonstaapelin partioreitin varrella. Kuitenkaan kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut mitään.

Viiltäjä odotti seitsemän päivää, ennen kuin iski uudelleen. Myöhään aamuyöstä 8. syyskuuta Annie Chapman (1841- 1888) johdatti murhaajansa Hanbury Streetillä sijainneen vuokratalon takapihalle, josta töihin lähtevä asukas hänet sittemmin löysi. Kuten Nicholsin tapauksessa, Chapmanin kurkku oli viilletty auki, mutta alavartaloon kohdistunut hävitys oli perusteellisempi: torso oli revitty auki, sisäelimet levitelty kivetykselle ja murhaaja oli vienyt mukanaan kohdun.

Bucks Row. Mary Ann Nicholsin murhapaikka. Kuva: Wikipedia.

Pahempaa oli tulossa. Varhain sunnuntai-aamuna 30. syyskuuta Viiltäjä iski jälleen – peräti kahdesti. Ensimmäinen uhreista, ruotsalaissyntyinen Elizabeth Stride (1843 – 1888) löydettiin varaston sisäpihalle johtavasta porttiholvista, veren yhä valuessa hänen auki viilletystä kurkustaan. On mahdollista, että murhaaja tuli häirityksi paikalle saapuneen, ponikärryjä ajaneen miehen toimesta. Niinpä hän poistui paikalta ja iski vain vajaata tuntia myöhemmin uudelleen.

Uhri oli Catherine Eddowes (1842 – 1888) ja Mitren aukiolla (Mitre Square) katuvaloilta suojaisessa pimeässä sopessa tehty murha yhtä raaka kuin Annie Chapmanin. Vähemmässä kuin varttitunnissa tehdyn veriteon yhteydessä Viiltäjä pahoinpiteli Eddowesin kasvoiltaan ja käytännössä halkaisi hänen torsonsa, vieden mukanaan kohdun ja vasemman munuaisen.

Saattaa olla, että murhaaja näiden kahden tekonsa jälkeen jätti ainoat konkreettiset johtolangat itsestään. Eddowesin esiliinasta oli leikattu pala. Se löytyi myöhemmin verisenä Goulston Streetillä sijaitsevan asuintalon sisäänkäynnistä ja oletus on, että murhaaja pyyhki siihen veriset kätensä. Riepua mielenkiintoisempi oli kuitenkin sen yläpuolelle seinään valkoisella liidulla kirjoitettu graffiti: ”Juutalaiset ovat miehiä, joita ei syytetä kostotta”. Mikä oli viestin merkitys? Oliko se kenties Viiltäjän itsensä kirjoittama? Asia jäi selvittämättä, sillä pelätessään juutalaisiin suuntautuvia pogromeja, Lontoon poliisin päällikkö Charles Warren (1840 – 1927) antoi määräyksen pyyhkiä graffitin, ennen kuin se ehdittiin valokuvata.

Kuuluista Helvetistä -kirje, jossa kirjoittaja kehuskelee syöneensä uhrinsa munuaisen ja ilkkuu jatkavansa toimintaansa. Oliko kyseessä huijaus vai aito viesti murhaajalta? Kuva: Wikipedia.

Toinen mahdollinen vihje saatiin postitse. Whitechapelin kodinturvajoukkojen (Whitechapel Vigilance Committee) päällikkö George Lusk (1839 – 1919) sai lokakuun 15. päivänä paketin, joka piti sisällään kirjeen ja palan ihmisen munuaisesta. Vaikka kirjettä on pidetty huijauksena – poliisi ja lehdistö saivat syksyn aikana satoja Viiltäjä-Jackin nimellä osoitettuja kirjeitä – murhaajan tiedettiin vieneen Catherine Eddowesin munuaisen mukanaan, eikä tämä tieto ollut vielä tuolloin julkaistu. ”Helvetistä” lähetetyssä kirjeessä murhaaja kehuskeli myös syöneensä sen, tapa, joka usein liitetään sarjamurhaajiin.

Mikäli Viiltäjä seurasi yleistä keskustelua, hänen on täytynyt tiedostaa, että kiinni jäämisen riski jatkuvasti kasvoi. Sitten, yhtä yllättävästi kuin oli aloittanutkin, murhaaja – otaksuttavasti – lopetti toimintansa. Se ei kuitenkaan tapahtunut vailla mitä kammottavinta huipennusta. Uhri oli 25-vuotias prostituoitu Mary Kelly (n. 1863 – 1888). Päinvastoin kuin edelliset uhrit, jotka oli silvottu kadulla, Kelly löydettiin sisältä vuokraamastaan huoneesta Miller’s Courtissa marraskuun 9. päivän aamuna 1888. Paikalle tullut vuokraisännän edustaja sattui pahaksi onnekseen kurkistamaan huoneiston rikkoutuneesta ikkunaruudusta sisään.

Huone oli kuin teurastamon jäljiltä. Kaunottareksi luonnehdittu Kelly makasi selällään vuoteessa. Hänen kasvonsa oli viilletty tunnistamattomiksi, hänen vartalonsa oli revitty auki, sääriluu kaavittu esiin ja sisälmykset nostettu vuoteelle ja sen vieressä sijainneelle yöpöydälle. Seinät olivat täynnä viiltelystä johtuneita verijälkiä. Koska Viiltäjä oli saanut olla rauhassa, vailla pelkoa tulla häirityksi, hän oli saattanut tyydyttää mielitekojaan kaikessa rauhassa. Arviot vaihtelevat, mutta silvonnan perusteellisuuden perusteella hänen ”työnsä” on täytynyt kestää ainakin tunnin.

Kun poliisi saapui paikalle, se otti erään rikoshistorian varhaisimmista ja samalla kuuluisimmista rikospaikkatutkinta-valokuvista. Poikkeuksellisen shokeeraavan sisältönsä vuoksi se on katseltavissa linkin takana TÄÄLTÄ.

Kun tieto Kellyn raa’asta murhasta levisi, julkisuuden paine sai Lontoon polisiipäällikkö Charles Warrenin eroamaan samana päivänä. Seuraavien kuukausien aikana  poliisi jatkoi tutkimuksiaan, mutta turhaan. Viiltäjä näytti lopettaneen murhaamisensa, sillä Kellyn murhan jälkeen esiin nousseissa tapauksissa häntä ei enää yhdistetty Whitechapelin raakuuksiin. Runsaan puolentoista vuoden jälkeen Scotland Yard lopetti aktiivisen tutkinnan. Tapaus jäi selvittämättä.

Murhien jatkuessa lehdistö nosti esiin viranomaisten epäonnistumisen murhaajan jahtaamisessa, sekä Lontoon East Endissä rehottavan kurjuuden. John Tennielin Pilapiirros Punch -lehdessä syksyllä 1888. Kuva: Wikipedia.

Viiltäjä-Jack jätti hirmutöiltään vankan kulttuuriperinnön. Moderni media, lehdistö, oli tuolloin syntynyt ja se piti huolen siitä, että sarjamurhaajan kiinniottamiseksi järjestettyjä tutkimuksia seurattiin tiiviisti lehtien palstoilla. Kun murhaajaa ei saatu kiinni ja naisten viiltämiset jatkuivat, kiinnitti lehdistö huomiota myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Viranomaisten ja poliisin toimia arvosteltiin, samoin East Endin viheliäistä kurjuutta ja katujen riittämätöntä valaistusta. Vaikka Jack Londonin (1876 – 1916) kaltainen kirjailija saattoi vielä toistakymmentä vuotta myöhemmin kirjoittaa musertavia kuvauksia elämästä Lontoon slummeissa, kehitys ihmisten toimeentulon ja asuinolojen parantamiseksi oli kuitenkin hitaasti käynnistynyt.

Voi vallan hyvin sanoa, että Viiltäjä-Jack oli ensimmäinen nykyaikainen sarjamurhaaja. Käsitettä sarjamurhaaja ei vielä tuolloin tunnettu, mutta tapaus oli ensimmäisten joukossa, jossa toisaalta vaikutusvaltaa kasvattava lehdistö, ja toisaalta rikostutkimuksessa ja sen arkistoinnissa kehittyvä poliisi kietoutuivat sittemmin erottamattomalla tavalla toisiinsa.

Viimeisen 130 vuoden aikana sadat poliisit, yksityisetsivät, tutkijat, kirjailijat ja muut ripperologit, kuten Viiltäjä-Jackin rikoksia tutkivia yleisesti nimitetään, ovat yrittäneet löytää vastausta kysymykseen, kuka sarjamurhaaja oikein oli (**). Viiltäjä-Jackista on kasvanut kulttuurillinen ja samalla myös teollinen ilmiö. Hänestä on tullut tärkeä osa länsimaista populaarikulttuuria. Sarjamurhaajaan liitetään 1800-luvun sumujen ja kaasulyhtyjen kiehtova, salaperäinen Lontoo, kuten toiseenkin aikakauden ilmiöön, salapoliisien kantaisä Sherlock Holmesiin. Ei siis ihme, että legenda on jatkanut elämäänsä lukemattomissa elokuvissa, romaaneissa, sarjakuvissa ja sittemmin muun muassa tietokonepeleissä. Hänen ”kunniakseen” järjestetään seminaareja ja Viiltäjä-aiheisia tutustumiskierroksia Whitechapelin alueella. Ilmiön ympärille on kasvanut kukoistava liiketoiminta.

Kuka sen teki? Ei ainakaan kirjailija Lewis Carroll, vaikka hänen seksuaalisista mielenkiinnon kohteistaan onkin kirjoitettu paljon. ”Selfie” on vuodelta 1855. Kuva: Wikipedia.

Vulgaarien salaliittoteorioiden pohjalta syyllisiksi on epäilty niin vapaamuurareita kuin saarivaltakunnan kuninkaallista perhettäkin, tavallisia yksityishenkilöitä, kuin tunnettuja julkisuuden kuuluisuuksia. Erään mielikuvituksellisen teorian mukaan murhaaja olisi ollut kirjailija Lewis Carroll (synt. Charles Lutwidge Dodgson 1832 – 1898), Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksen tekijä!

Koska aikalaiset ovat jo kuolleet, ripperologit ovat voineet kasata toinen toistaan hurjempia teorioita ilman pelkoa joutumasta vastamaan sanomisistaan tai esittämästä vankkoja todisteita näkemyksilleen. Oman ongelmansa tuottaa todisteiden analysointi. Rikostekninen tutkinta siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme, otti 1800-luvun lopulla vasta ensiaskeleitaan. Rikospaikkatutkinta, murhaajan psykologinen profilointi, kuulustelumetodit, todistusaineiston kerääminen ja arkistointi olivat vielä lapsenkengissä. Sormenjälkien hyväksyminen todistusaineistoksi oli hyväksytty vasta äskettäin, ja teknisesti tarkasteltuna ainoa varma keino murhaajan tuomitsemiseksi oli saada hänet kiinni itse teosta. Niinpä poliisin mahdollisuudet olivat jo alusta lähtien varsin rajalliset.

Nykytiedon valossa valtava määrä tärkeää tietoa jäi epähuomiossa keräämättä, analysoimatta tai säilyttämättä. Vuosien saatossa lukematon määrä todistusaineistoa on kadonnut poliisiarkistoista muun muassa huonon arkistoinnin vuoksi, tai koska keräilijät ovat niitä varastaneet. Toisen maailmansodan pommitukset tuhosivat arkistoja lukuisine viranomaisdokumentteineen.

Miksi Viiltäjä-Jackin tapaus jaksaa kiinnostaa ihmisiä vielä yli sata vuotta murhien jälkeen? Klassisena kuka sen teki – mysteerinä, täydellisen pahuuden symbolina, yhdistettynä viktoriaanisen ajan Lontooseen, tarina tuntuu kiehtovan ihmisten mielikuvitusta. Ja vaikka rikosten ratkaiseminen näin pitkän ajan jälkeen saattaa tuntua resurssien haaskaukselta, jopa hurskastelulta, ansaitsevat hänen uhrinsa luonnollisesti oikeutta.

Seuraavaksi käydään lävitse joitakin epäiltyjä, sekä heihin liitettyjä kirjallisia tutkimuksia, joita ripperologit ovat tuottaneet. Kuten viisas ja kriittinen lukija ymmärtää, yli satakolmekymmentä vuotta vanhojen henkirikosten ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Vaikka aika ja moderni rikostekninen tutkinta dna-analysointeineen onkin tuonut tapaukseen mielenkiintoisia uusia indisiotodisteita, syyttäminen, saatikka sitten tuomitseminen, on käytännössä mahdotonta. Jäljiltään umpikylmäksi muuttuneessa rikostarinassa pala palalta yksiin menevää todistusketjua ei ole enää mahdollista saavuttaa.

Toisaalta, jännittäviä tarinoita ja kiehtovia teorioita vastaan ei kai ole kenelläkään?

Kuka sen teki? Lehdistö otti selvittämättömistä murhista irti kaiken mahdollisen, tarjoten uutisnälkäisille lukijoille shokeeraavia uutisia. Faktaa, fiktiota ja dramatiikkaa pursuavat kuvitukset eivät tehneet murhaajan etsimisestä yhtään helpompaa.  Kuva: Police News, syksy 1888 (Tarkempi päivämäärä ei tiedossa).

JATKUU… (Klikkaa tästä)

(*) News Central Agencylle lähetetty kirje, kuten lukemattomia muita lehdistölle tai viranomaisille syksyn 1888 aikana lähetettyjä kirjeitä, on yleisesti pidetty huijauksina. Edellisen kirjoittajaksi on arveltu uutistoimiston omaa toimittajaa.

(**) Ripperologien lisäksi myös viranomaiset ovat tehneet omia analyysejaan murhaajasta. Erityisen kiinnostava on Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n vuonna 1988 tekemä psykologinen profiili. Sen pohjalta tekijä olisi East Endissa asuva valkoihoinen mies; iältään 28-36 -vuotias; voimakastahtoisen äidin ja heikon isän kasvattama; jo nuoruudestaan lähtien antisosiaalisuuteen ja yksinäisyyteen, julmuuteen ja raakuuksiin taipuvainen; teurastajan, preparaattorin tai jonkun muun anatomiseen tietoon perehtyneen, maanantaista perjantaihin työskentelevän ammatin harjoittaja. FBI:n ensimmäisiin profiloijiin kuuluneen erityisagentti John E. Douglasin (s. 1945) laatiman raportin voi lukea kokonaisuudessaan TÄÄLTÄ.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s