Viiltäjä-Jackia Porvoon mitalla (Osa 2)

Taas on Whitechapelin kujilla tehty uusi, järkyttävä murha. Näin lehdistö esitti Viiltäjä-Jackin uhrien löytymisen: Lontoolainen poliisi häränsilmälamppuineen. Kuva: The Guardian.

JATKOA EDELLISESTÄ OSASTA…

Viiltäjä-Jackista on kirjoitettu tutkimuksia hyllymetreittäin. Ensimmäiset kirjoitukset julkaistiin välittömästi murhien jälkeen, eikä kirjallisuuden tulva ole sammunut. Seuraavassa käydään lävitse joitakin keskeisiä kirjailijoita, tutkijoita ja taiteilijoita, sekä heidän töitään ja epäiltyjään. Lista ei ole kattava, mutta se antaa asiasta kiinnostuneelle lukijalle muutaman suosituksen, joiden avulla suorittaa tutustuminen Whitechapelin sarjamurhaajan maailmaan.

Tunnetun rikoskirjailijan Patricia Cornwellin (s. 1956) oma, jo kaksikymmentä vuotta kestänyt tutkimus lienee dekkareita lukevalle suurelle yleisölle tunnetuin, joten sitä kannattaa tässä käsitellä tarkimmin. Cornwell on noussut maailmanlaajuiseen suosioon rikosromaaneillaan. Hänen kuuluisinta fiktiivistä hahmoaan, kuolinsyytutkija Kay Carpettaa on pidetty merkkipaaluna patologian tuomisessa rikoskirjallisuuteen ja televisiosarjoihin. Esimerkiksi televisiossa pyörivät CSI Miami ja CSI New York ovat henkistä velkaa hänen teoksilleen. Cornwellin kirjoja on myyty yli satamiljoonaa kappaletta. Niinpä hänen kiinnostuksensa Viiltäjä-Jackiin aiheutti valtavan kohun ja keskustelun vuosituhannen alussa.

Kolmessa teoksessaan, Murhamiehen muotokuvassa (Portrait a Killer. Jack The Ripper Case Closed, 2002), jatko-osaa täydentävässä, alunperin Kindlelle julkaistussa Chasing the Ripperissa (2014) sekä varinaisessa jatko-osassa Ripper: The Secret Life of Walter Sickertissa (2017) hän esittää syylliseksi viktoriaanisen ajan kuuluisaa englantilaista taidemaalaria, Walter Richard Sickertia (1860 – 1942).

Walter Sickert. George Charles Beresfordin valokuva 1911. Kuva: Wikipedia.

Taiteilija James McNeil Whistlerin (1834 – 1903) oppilaana kunnostautuneen Walter Sickertin tiedetään seuranneen pakkomielteenomaisesti Whitechapelin murhia ja kertoneen niistä laveasti ystävilleen, jotka laittoivat merkille hänen mielenkiintonsa. Cornwell ei ollut kuitenkaan ensimmäinen, joka olisi syyttänyt Sickertiä Viiltäjäksi.

Lontoolaisen toimittajan  Stephen Knightin (1951 -1985) teoksessa Jack The Ripper: Final Solution (1976) esittämä kuninkaallinen salaliittoteoria linkitti Sickertin Whitechapelin murhavyyhtiin. Knightin villissä teoriassa Ison Britannian nuori prinssi ja tuleva kuningas, Clarencen herttua Albert Victor (1864 – 1892) olisi ollut taiteilijan suojeluksessa Whitechapelin syntisistä iloista nauttiva ”herrasmiesslummaaja”, harrastus, jota viktoriaanisen ajan yläluokan miehet yleisesti suosivat.

Tarinan mukaan prinssi olisi siittänyt lapsen ja mennyt salaa naimisiin tämän äidin, katolisen puotitytön, kanssa. Skandaali oli valmis: Englannin anglikaanisella kuningashuoneella oli katolinen perijä! Salaisuudesta perillä olleet prostituoidut olisivat ryhtyneet kiristämään prinssin suojeluksesta vastannutta Sickertiä, joka oli pakotettu olemaan yhteydessä kuningasperheeseen.

Estääkseen salaisuuden paljastumisen kuninkaallinen perhe kuningatar Viktorian (1837 – 1901) vaatimuksesta lähestyi hovilääkäri Sir William Whitney Gullia (1816 – 1890), jolle antoi luvan hankkiutua kiristäjistä eroon. Vapaamuurariksi tunnustautunut Gull olisi suorittanut tehtävänsä teurastamalla salaisin vapaamuurarimenoin edellä mainitut viisi kuninkaallista perhettä kiristänyttä prostituoitua.

Knightin tarina on kuuluisin kaikista Viiltäjä-teorioista, mutta sen todenmukaisuus on käytännössä nolla. Ajatus iäkkäästä ja halvauskohtauksista kärsineestä Gullista metsästämässä prostituoituja Whitechapelin öisillä kujilla, huuruisia vapaamuurarimenoja suorittaen, on yksinkertaisesti mieletön. Knightin tärkeimpänä tietolähteenä toiminut Sickertin oletettu avioton lapsi Joseph Gorman tunnusti myöhemmin sepittäneensä koko tarinan. Kirjasta tuli kuitenkin bestseller ja ajatus Sickertin osallisuudesta jäi elämään.

Tarina Sickertistä osana Viiltäjä-mytologiaa kehittyi vähitellen ripperologien keskuudessa. Myöhemmin 1990-luvun alussa kirjailija Jean Overton Fuller (1915 – 2009) laittoi merkille yhtäläisyydet Whitechapelin murhien ja Sickertin maalaamien taulujen välillä, väittäen taiteilijaa murhaajaksi. Cornwell jatkaa edellisen teeman kehittelyä Sickertista Viiltäjänä.

Sir William Whitney Gull. Kuninkaallinen henkilääkäri tuskin jahtasi prostituoituja Whitechapelin yössä. Kuva: Wikipedia.

Cornwellin teokset esittävät lukuisan joukon todisteita, joiden pohjalta hän rakentaa oman teoriansa Sickertin syyllisyydelle. Liikkeelle lähdetään taiteilijan varhaisesta lapsuudesta ja kivuliaasta fisteli-leikkauksesta, kirurgisesta operaatiosta, jollainen hänelle tehtiin sukupuolielinten alueella. Murhien psykologisena motiivina olisi toiminut Sickertin leikkauksen johdosta saama oletettu impotenssi, joka olisi hoitamattomana johtanut myöhemmin patologiseen raivoon ja naisvihaan.

Tärkeinä dokumentteina Cornwell pitää otaksutun Viiltäjän poliisille lähettämiä satoja kirjeitä, joiden rikostieteelliseen tutkintaan hän on käyttänyt miljoonia dollareita. Tärkeässä roolissa ovat myös taiteilijan tekemät maalaukset, joihin hän uskoo Sickertin piilottaneen vihjeitä tekemistään murhista. Oma lukunsa palapelissä on Sickertin tunnetulla, eksentrisellä luonteella, jota sopivasti tulkiten ja tarinankertojan ammattitaidolla kirjoissaan dramaattisesti esittäen Cornwell kehittelee sarjamurhaaja-hypoteesiaan.

Lukija ei voi olla laittamatta merkille kirjailijan milteipä pakkomielteenomaista kiinnostusta Walter Sickertin hahmoon. Murhamiehen muotokuva alkaa vahvalla henkilökohtaisella kuvauksella, jossa Cornwell käy lävitse tuntemuksiaan tilanteessa, jossa hän kokee tulleensa vakuuttuneeksi Sickertin syyllisyydestä, mutta epäröi tuoda todisteitaan julki. Hän toteaa varsin suorasukaisesti ”menettäneensä sydämensä Sickertille” ja pelkää tulevansa syyttäneeksi väärää henkilöä, vaikka tunteekin keräämiensä todisteiden pohjalta olevansa oikeassa.

Pakkomielteestä kertovat jo se, että Cornwell on käyttänyt Viiltäjä-tutkimukseensa pienen omaisuuden, ja kirjoittanut teokselle kaksi jatko-osaa. Välillä todisteiden linkittäminen taiteilijaan on saanut koomisiakin piirteitä, kuten Chasing The Ripperissä esitetty Cornwellin yritys löytää Mary Kellyn rikospaikalta otetusta valokuvasta, ruumiin takaa seinään verellä piirretty Sickertin profiilikuva!

Patricia Cornwell. Kuva: Amazon.com.

Cornwallin tutkimusta kiiteltiin heti ensimmäisen teoksen ilmestymisen jälkeen sen tavasta tuoda dna-tutkimus mukaan Viiltäjä-tutkimukseen. Kritiikkiä toivat dna-analyyseista löytyvät epämääräisyydet, sekä käsiala-asiantuntijoiden kiistanalaiset tulkinnat Viiltäjä-Jackin lähettämistä kirjeistä, sekä niihin käytetyistä paperilaaduista. Cornwell on itse vakuuttunut, että valtaosa hyvin erilaisilla käsialoilla viranomaisille ja lehdistölle lähetetyistä kirjeistä olisi ollut Sickertin laatimia, vaikka suurin osa tutkijoista pitää niitä huijauksina. Muutaman mielenkiintoisen yksityiskohdan hän onnistuu linkittämään Sickertiin, mutta se ei valitettavasti riitä taiteilijan syyttämiseen. Tärkein dna-todiste puuttuu kokonaan: Cornwellin ei ole onnistunut hankkia Sickertin omaa dna:ta verifiointia varten.

Vaikka Cornwellin onnistuu linkittää Sickert Lontooseen ainakin kolmen murhan yhteydessä, on olemassa vahvoja merkkejä siitä, että kahden muun yleisesti Viiltäjän suorittamaksi uskotun tapauksen aikana hän olisi ollut Ranskan Dieppessä, taiteilija-yhteisönsä seurassa.

Parhaimmillaan Cornwellin Viiltäjä-teokset ovat kiehtovaa rikoshistoriallista luettavaa, josta ei puutu Kay Carpettan luojalle ominaista jännitystä ja hyvää tarinankerronnallista otetta. Kuitenkin, samaan aikaan ne ovat pitkälti spekulatiivisia tulkintoja, joissa tunnetulta rikoskirjailijalta – ja entiseltä rikosreportterilta – olisi toivonut objektiivisempaa lähestymistapaa. Käsiala-asiantuntijoiden ja dna-analyytikoiden johtopäätöksiä tulkitaan varsin laajassa kontekstissa ja niiden yhdistäminen Sickertiin on kyseenalaista.

Tuntuu, että kirjailija on halunnut saada käytetyille rahoilleen, ja omille spekulaatioilleen, siksi vastinetta, ettei ole halunnut tehdä tieteellisesti kriittistä tutkimusta. Tieteenharjoittajan eettisyyttä pohdittaessa lukijalle herää kysymys, ovatko tutkimukseen osallistuneet asiantuntijat olleet samaa mieltä kirjailijan kanssa lopputuloksista.

 

Kuvaako tämä maalaus oikeasti Mary Kellyn murhaa? Yhtymäkohtia kuuluisaan rikospaikkavalokuvaan kieltämättä löytyy. Walter Sickert: The Camden Town Murder or What Shall We Do about the Rent? Öljy Kankaalle 1908. Kuva: Wikipedia.

***

Tarkkaan ei tiedetä, kuinka monta naista Viiltäjä murhasi. Yleisesti uskotaan kanonisoituun viiteen uhriin. Tällä viitataan jo murhien aikaan viranomaisten keskuudessa vakiintuneeseen käsitykseen, että murhaaja tappoi vain ja ainoastaan viisi ihmistä. Toisenlaisiakin arvioita on esitetty. Esimerkiksi Cornwell aloittaa murhat jo elokuun 7. päivänä murhatusta prostituoitu Martha Tabramista (1849 – 1888) , joka löydettiin Whitechapelin George Yardilla sijaitsevan kerrostalon rappukäytävästä aamun pikkutunneilla 39 puukoniskun lävistämänä. Oliko uhreja neljä, viisi, seitsemän, toistakymmentä – tai vielä enemmän – on käytettävissä olevan todistusaineiston puutteen vuoksi vaikea päätellä.

Sarjamurhaajat harvemmin lopettavat tekojaan, ellei siihen tule pakottavaa syytä. Maaninen pakkomielle murhaamiseen päättyy usein vasta kiinni joutumiseen, tai sitten johonkin muuhun toiminnan päättävään tapahtumaan, kuten kuolemaan.

Montague John Druitt kuvattuna vuonna 1879. Kuva: Wikipedia.

Edelliseen johtopäätökseen tuli aikoinaan Lontoon Metropolitanin poliisin päällikkö Sir Melville Macnaghten (1853 – 1921), joka uskoi murhaajaksi asianajajaa ja kouluopettajaa, Montague John Druittia (1857 – 1888). Blackheathin poikakoulun entinen opettaja löytyi kuolleena Thamesista vuoden 1888 viimeisenä päivänä. Hän oli tehnyt itsemurhan, täyttämällä päällystakkinsa tiiliskivillä ja hyppäämällä jokeen. Asunnosta löytyneessä jäähyväiskirjeessä hän halusi omien sanojensa mukaan välttää oman äitinsä kohtalon, joka oli suljettu aiemmin kesällä mielisairaalaan.

Macnaghten kertoi epäilyistään alunperin vuonna 1894 laaditussa muistiossa, jossa hän toi ilmi omia näkemyksiään, kuitenkaan esittämättä tarkempia todisteita väitteitensä tueksi. Hän esimerkiksi väitti Druittin perheen epäilleen Johnin olleen Viiltäjän, ja että tämä olisi ollut ”seksuaalisesti mielisairas”.

Sittemmin Druitt-teoriaa on kehitellyt useampikin tutkija, ja se säilyi varsin pitkään suosittuna ripperologien keskuudessa. Kuitenkin, Druittin yhteyteen ei ole pystytty keräämään kovinkaan vakuuttavaa todistusaineistoa. Hän asui Blackheathissa, joka oli siksi kaukana East Endista, jota hän ei paikkana muutenkaan tuntenut, ettei olisi pystynyt matkustamaan murhapaikoille ja niistä pois riittävän ajoissa, ehtiäkseen esimerkiksi rakastamansa urheilulajin, kriketin, peleihin, joihin osallistumisesta murhien tapahtuma-aikoina on olemassa todisteita.

Todennäköisempää on, että Druitt kärsi mielenterveydellisistä ongelmista, ja päätyi niiden johdosta henkilökohtaiseen ratkaisuun. Suvussa oli esiintynyt taipuvuutta henkiseen epävakauteen.

Francis Tumblety. Kuva: Wikipedia.

Jos murhaaja ei ollut Walter Sickert tai kukaan muukaan edellä mainituista, kuka hän oikein oli? Viime vuosikymmenien mielenkiintoisimmat spekulaatiot murhaajasta voidaan kohdentaa kahteen henkilöön. Ensimmäinen on amerikkalainen puoskarilääkäri Francis Tumblety (n. 1833 – 1903), jonka mahdollinen syyllisyys tuli ilmi ripperologi Stewart P. Evansin (s. 1949) toimesta teoksessa Jack the Ripper: First American Serial Killer (1996).

Scotland Yardin erikoisosaston päällikön John George Littlechildin (1847 – 1923) vuonna 1913 kirjoittamassa kirjeessä tämä mainitsee omana epäiltynään Tumbletyn, jonka poliisi oli pidättänyt vain pari päivää ennen Mary Kellyn murhaa homoseksuaalisesta käyttäytymisestä epäiltynä, mutta sittemmin vapauttanut takuita vastaan. Pian Kellyn murhan jälkeen Tumblety pakeni Lontoosta takaisin Yhdysvaltoihin.

Tumbletyn syyllisyyden puolesta Evans mainitsee useita indisiotodisteita: Tumblety vihasi naisia, hän hallitsi ihmisen anatomian tiedot, hänen tiedetään majailleen Whitechapelissa murhien aikaan ja monen silminnäkijän kertomukset murhien tapahtumapaikalla liikkuneisiin epäilyttäviin henkilöihin vastaisivat tuntomerkeiltään Tumbletya. Murhat loppuivat, kun Tumblety pakeni maasta.

Ehkä hurjimpana yksityiskohtana Tumbletylla oli varsin iso naisten kohtujen kokoelma, joita hän säilytti alkoholilla täytetyissä lasipurkeissa. Evans uskoo, että Tumblety olisi jatkanut murhiaan Yhdysvaltoihin palattuaan. Häntä ei kuitenkaan koskaan pidätetty tai tuomittu teoistaan, vaikka onkin merkkejä siitä, että Scotland Yard olisi lähettänyt oman etsivänsä Yhdysvaltoihin Tumbletya kuulustelemaan.

Aaron Kosminski. Kuva: Daily Mail.

Toinen mielenkiintoinen hahmo on puolanjuutalainen parturi Aaron Kosminski (1865 – 1919), jonka syyllisyyttä poliisi epäili vahvasti jo murhien aikaan. Macnaghton mainitsee hänet eräänä epäiltynä muistiossaan. Myöhemmin London Metropolitan Policen komisario Sir Robert Anderson (1841 – 1918) totesi muistelmissaan, että murhaaja olisi ollut Kosminski. Häntä tuki myös Viiltäjä-Jackin murhia johtaneen Lontoon ylimmän poliisiviranomaisen Donald Swansonin (1848 – 1924) laatimat muistiinpanot ja merkinnät. Kosminksi oli pidätetty kuulusteluja varten ja eräs silminnäkijä oli jo kerran tunnistanut hänet kadulla surmatun prostituoidun kanssa esiintyneeksi mieheksi, kuitenkin myöhemmin peruen lausuntonsa.

Kosminskin syyllisyyttä tukevat useat aihetodisteet: Hän asui murhien välittömässä läheisyydessä, tunsi Whitechapelin erityisen hyvin, vihasi naisia ja oli todistettavasti uhkaillutkin näitä veitsellä. Seinältä löytynyt kuuluisa graffiti viittasi juutalaisiin. Hän sairasti skitsofreniaa ja joutui mielisairaalaan vuonna 1891, jossa eli loppuelämänsä.

Vuonna 2014 koettiin jymy-yllätys, kun Englannissa asuva suomalainen molekyylibiologian tutkija, tohtori Jari Louhelainen ilmoitti kirjailija Russell Edwardsin toimittaneen hänelle tutkittavaksi oletettavasti Catherine Eddowesille kuuluneen shaalin, josta otettujen dna-näytteiden pohjalta Kosminski olisi jättänyt siihen siemennestettään. Yhteisesti kirjoittamassaan kirjassa Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan (Naming Jack the Ripper, 2015), he kertovat shaalin tarinan, dna-analyysin tuottamat tutkimustulokset sekä Kosminskin syyllisyyttä tukevat muut todisteet.

Tutkimustuloksia kritisoitiin heti ilmestymisen jälkeen ja moni on asettanut Louhelaisen dna-analyysin kyseenalaiseksi. Eräiden tutkijoiden mukaan Louhelainen olisi tehnyt dna-analyysissaan kohtalokkaita virheitä, muun muassa sotkemalla eri geenimutaatioita toisiinsa. Vertailevaa tutkimusta shaalin dna:sta on kaivattu, mutta toistaiseksi se on pysynyt pankkiholvin kätkössä.

Mielenkiintoiseksi Edwardsin ja Louhelaisen kirjan tekee siinä ääneen lausuttu, julkinen salaisuus, että johtuen Viiltäjä-Jackin mysteerin ympärillä kukoistavasta valtavasta liiketoiminnasta, kukaan ei halua tuoda hänen henkilöllisyyttään julki. Edwards väittää Scotland Yardin tietävän Kosminskin syylliseksi, muttei suostu sitä julkisuudessa myöntämään. Totta onkin, että monet Viiltäjän murhien tutkimuksiin osallistuneet poliisiviranomaiset ovat kautta aikojen pitäneet Kosminskia varsin korkealla mahdollisten epäiltyjen joukossa, vaikka eivät salaliittolaisiksi olekaan paljastuneet.

James Maybrick. Kuva: Daily Telegraph / Getty Images.

Entäpä sitten muut, kuuluisat tai suositeltavat teokset? Ajalta ennen Cornwellin tutkimuksia, suurimman julkisen kohun aiheutti 1990-luvun alussa löytynyt, Viiltäjä-Jackin oletettu päiväkirja, joka osoitti sarjamurhaajaksi liverpoolilaisen puuvillakauppiaan James Maybrickin (1838 – 1889).

Shirley Harrisonin (s. 1935) toimittama Viiltäjä-Jackin päiväkirja, sekä kuinka se löydettiin, kuinka sitä tutkittiin ja kuinka se todettiin aidoksi suomennettiin Gummeruksen toimesta heti englanninkielisen alkuperäisilmestymisen jälkeen 1994. Vaikka päiväkirja on jo aikaa sitten todettu sen julkisuuteen tuoneen Michael Barrettin laatimaksi väärennökseksi, on se kaikesta huolimatta kiehtovaa luettavaa. Tarinana yhtä kiehtova kuin Cornwallinkin, jos hyväksyy Viiltäjä-kirjallisuudessa myös faktana esiintyvän fiktion.

Minä-muotoon kirjoitetussa päiväkirjassa oletettu Maybrick tuo esiin sairaalloisen vihansa paitsi vaimoaan, myös yleisesti naisia kohtaan. East Endissä tapahtuneita murhia kuvataan yksityiskohtaisesti tavoin, jotka eivät olisi olleet mahdollisia, ellei päiväkirjan kirjoittaja olisi ollut itse läsnä tapahtumapaikalla. Houreinen mieli on tuottanut vastaavanlaista tekstiä myös päiväkirjan sivuille, joka vetää lukijaa voimakkaasti puoleensa. Luonnollisesti se päättyy dramaattisesti Viiltäjä-Jackin henkilökohtaiseen allekirjoitukseen ”Yours truly Jack the Ripper”.

James Maybrickin oma elämä ei ollut sekään vailla draamaa. Hän kuoli pian murhien jälkeen vuonna 1889 arsenikkimyrkytykseen. Syylliseksi paljastui hänen oma vaimonsa, joka sittemmin tuomittiin teostaan kuolemaan. Motiiveja myrkytykselle voidaan hakea Viiltäjän sijaan Maybrickien omasta perhe-elämästä, kuten puolisoiden välisestä suuresta ikäerosta.

Kiehtovaa seurattavaa on ollut päiväkirjan autenttisuuteen uskovien joukko, joka ei ole sen fiktiivisestä luonteesta huolimatta suostunut muuttamaan käsityksiään. Päiväkirja on ollut joko Maybrickin, tai jonkun muun todelliseksi Viiltäjäksi oletetun henkilön kirjoittama. Vielä niinkin myöhään kuin 2016 eräs espanjalainen ripperologi väitti omassa tutkimuksessaan pystyneensä päiväkirjan käsiala-analyysin pohjalta yhdistämään hänet Viiltäjän murhia tutkineeseen komisario Frederick Abberlineen (1843 – 1929)! Edellinen vahvistaa sitä näkemystä, että ripperologiassa on sen usein löyhän tieteellisen lähestymistavan ja sekalaisen metodologian sekä motiivien runsauden vuoksi aineksia uskonnolliseksi kultiksi.

Alan Mooren ja Eddie Campbellin näkemys siitä, kuinka Viiltäjä leikkeli neljännen uhrinsa, Catherine Eddowesin. Esitys on realistinen, laadittu olemassa olevien ruumiinavauspöytäkirjojen pohjalta. Kuva: Yksityiskohta Helvetistä -sarjakuvasta.

Sarjakuvaromaanien puolelta Like Kustannus teki 1990-luvun puolivälissä arvokasta kulttuurityötä suomentamalla englantilaisen Alan Mooren (s. 1953) käsikirjoittaman ja Eddie Campbellin (s. 1955) kuvittaman viisiosaisen, sittemmin vielä siitäkin täydennytyn, Helvetistä (From Hell, 1989-1998) -sarjan. Se pohjautui pitkälti Stephen Knightin kuninkaallinen salaliitto-teoriaan, esittäen Viiltäjäksi kuninkaallisen henkilääkärin tohtori William Gullin. Sarjakuvassa murhia kuvataan Gullin, Whitechapelin murhatutkimuksia johtaneen komisario Frederick Abberlinen sekä uhreiksi joutuneiden viiden prostituoidun näkökulmista.

Lopputulos on sarjakuvan historiaa: upea kokonaisesitys Whitechapelin murhista, joka sekoittaa runsaaseen, tarkkaan historialliseen kerrontaan kiehtovia fiktiivisiä elementtejä ja Moorelle tyypillisiä filosofisia ja metafyysisiä pohdintoja, uskonnollista mystiikkaa ja okkultismia sekä voimakasta yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kruunaa Campbellin upea mustavalkoinen kuvitus, jonka vahva lyijykynä- ja tussausjälki luo juuri sopivankarmean tunnelman. Erityisen tehokkaaksi kuvituksen tekee sen luonnosmaisuus, Campbellin pyrkimys tavoittaa myöhäisen viktoriaanisen ajan lehtikuvitusten henki.

Verrattuna perinteisiin salapoliisiromaaneihin, Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys paljastetaan heti tarinan alussa, mutta Moore pitää lukijan mielenkiinnon yllä kuvaamalla murhiin liittyvät yksityiskohdat erittäin tarkasti, sekä sekoittamalla tarinaan ammattilaisen tarinankertojan otteella muun muassa kuninkaallisen perheen ja vapaamuurarit. Helvetistä on palkittu lukuisilla huomionosoituksilla, ja se käy paraatiesimerkkinä sarjakuvasta romaanitaiteen arvostettavana muotona.

From Hellin elokuvasovituksessa komisario Abberlinea näytteli Johnny Depp ja prostituoitu Mary Kellya Heather Graham (s. 1970). Kuva: Wikipedia.

Sittemmin From Hellista on tehty myös elokuvasovitus (2001), jossa seurataan Johnny Deppin (s. 1963) esittämän komisario Abberlinen murhatutkimuksia. Sarjakuvan älylliselle tasolle tai tarinalliseen kauneuteen ei ohjaajaveljeskaksikko Allan ja Albert Hughesin (s. 1972) elokuva yllä, vaikka visuaalisesti se varsin sarjakuvamainen onkin. Hughesin veljekset ovat tehneet Abberlinesta oopiumia ja unien kautta enteitä näkevän mystikon. Huonoa dialogia sisällään pitävä kaksituntinen tuntuu sarjakuvansa lukeneelta lähinnä vaivaannuttavalta, eikä elokuvaa kannata katsoa, ellei ole aikaisemmin tutustunut Viiltäjän rikoksiin.

Sen sijaan varsin katseltavaa on Michael Cainen (s. 1933) tähdittämä tv-minisarja Jack the Ripper vuodelta 1988. Kuten From Hell, sekin perustuu kuninkaalliseen salaliittoteoriaan. Sarjassa Cainen esittämä komisario Abberline jahtaa Viiltäjää Whitechapelissa. Tv-sarja oli ilmestymisaikanaan kallis ja sen historiallista ja visuaalista ilmettä kehuttiin yleisesti. Abberlinen rooli toi Cainelle Golden Globe -ehdokkuuden.

Fiktiosta takaisin faktoihin. Parhaita vielä mainitsemattomia teoksia ovat kaksi tietokirjaa, jotka tarjoavat loistavan informatiivisen tietopaketin murhista. Stewart P. Evansin ja Keith Skinnerin (s. 1949) The Ultimate Jack The Ripper Companion: An Illustrated Encyclopediassa (2001) kaksi kokenutta ripperologia yhdistävät voimansa esittääkseen lukijalle kaikki olemassa olevat faktat Viiltäjän murhiin. Erityiseksi teoksen tekee sen upea kuvitus, sisältäen lukemattomia piirroksia, grafiikkaa ja valokuvia, joista useimmat on esitetty tässäkin artikkeli-sarjassa.

Edellisen linjoilla jatkaa The Complete Jack the Ripper A to Z (2010), jossa kolme arvostettua ripperologia, Paul Begg, Martin Fido (1939-2019) ja Keith Skinner vyöryttävät lukijoidensa silmien eteen käytännössä kaiken mitä Viiltäjä-Jackista on kirjoitettu. Teos on jatkoa alunperin jo 1994 ilmestyneelle teokselle Jack the Ripper A to Z:lle. Tietokirjaa lukee edellä mainitun The Ultimate Jack the Ripper Companionin kanssa täydentävänä ja syventävänä rinnakkaisteoksena.

Kuten alussa mainittiin, uusia teoksia ilmestyy tasaiseen tahtiin. Historiankirjoituksessa viime vuosikymmeninä asemiaan vahvistanut sukupuolentutkimus toi tapaukseen äskettäin uuden näkökulman. Syksyllä 2019 ilmestyi ensimmäinen kanonisoitujen uhrien elämäkertoja käsittelevä teos. Historioitsija Hallie Rubenholdin (s. 1971) teos The Five: The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper keskittyy Viiltäjän selvittämisen sijasta hänen uhreihinsa. Naisten – erityisesti köyhien, perheettömien naisten – onnetonta asemaa viktoriaanisena aikana kuvaava teos on saanut runsaasti kiitettäviä arvioita ja nostanut esiin yli satavuotiaan Viiltäjä-kirjallisuuden usein sivuuttaman kysymyksen: uhrien persoonallisuuden (Päivitys 5.7.2020: Lue arvio teoksesta TÄÄLTÄ).

Kuten Viiltäjä-Jackin rikosten selvittämisen yhteydessä yleensä, tässäkin voisi todeta, että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Alla vielä artikkelissa mainitut teokset ja arviot:

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva. Viiltäjä-Jack: Tapaus selvitetty. Otava 2003. 398 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä

Patricia Cornwell: Chasing the Ripper. Thomas & Mercer 2014. 47 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä

Patricia Cornwell: Ripper: The Secret Life of Walter Sickert. Thomas & Mercer 2017. 570 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä

Stephen Knight: Jack the Ripper. Final Solution. David McKay Company 1976. 284 s.
Arvio: 2 / 5 tähteä

Stewart P. Evans & Paul Gainey: Jack the Ripper. First American Serial Killer. Kodansha 1996. 293 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä Jack: Kuinka paljastimme murhaajan. Gummerus 2015. 396 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä

Shirley Harrison: Viiltäjä-Jackin päiväkirja. Kuinka se löydettiin, kuinka sitä tutkittiin ja kuinka se todettiin aidoksi. Gummerus 1994. 372 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä

Alan Moore & Eddie Campbell: Helvetistä. Like Kustannus 1995-1997. 5 osaa, yht. 566 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä

Stewart P. Evans & Keith Skinner: The Ultimate Jack the Ripper Companion: An Illustrated Encyclopedia. Basic Books 2001. 768 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä

Paul Begg, Martin Fido & Keith Skinner: The Complete Jack the Ripper A-Z. John Wake publishing 2010. 580 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä

Hallie Rubenhold: The Five: The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper. Houghton Mifflin Harcourt 2019. 336 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä. Lue arvio teoksesta TÄÄLTÄ. Päivitys 5.7.2020.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s