Huumori on vakava asia

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia. Gaudeamus 2018. 315 s.

Arvio: 4 / 5 tähteä

Mikään ei ole niin vakava asia kuin huumori. Tähän ajatukseen törmää usein, kun keskustelu pyörii esimerkiksi television tai elokuvien komediatarjonnan parissa. Kukapa ei olisi veistänyt keskustelua ystäväpiirissä tarjonnan laadusta tai television prime timen sketsi-, satiiri- ja viihdeohjelmista sisältöineen. Hyvää, huonoa, nerokasta, tyhmää, jotain siltä väliltä…

Kun asiaa rupeaa pohtimaan, filosofinen aprikointi käynnistyy välittömästi. Useampi tunnettu koomikko, kotimaisista ulkomaisiin, on erilaisissa haastatteluissa paljastunut varsin vakavaksi luonteeksi, puhumattakaan viljelemänsä huumorintajun mukanaan tuomista eettisistä ulottuvuuksista.

Entäpä sitten itse veistetyt tarinat? Jokainen on varmasti ainakin kerran elämässään tullut kertoneeksi vitsin, jossa vastaanottajat eivät ole nauraneet. Esimerkiksi loukkaamisen, alistamisen, yhteiskunnallisten tabujen ja väärin ymmärtämisen mahdollisuudet sisältyvät vitsien kertomiseen. Miksi kertomalleni vitsille ei naureta? Millaiselle vitsille ylipäätään on lupa nauraa? Onko kaiken kattavaa universaalia vitsiä olemassa?

Juuret huumorin vakavasti otettavuudelle vievät länsimaisen ajattelun alkulähteille, antiikin Kreikkaan. Jo filosofian isä Platon (427 – 347 eaa.) toi kuuluisassa Valtio -dialogissaan esiin kriittisen suhtautumisen huumorin harjoittamiseen, se kun tahtoo viedä sijan järjen harjoittamiselta. Ajatus ihmisen taantumisesta nauravaksi idiootiksi on pysynyt hengissä aina näihin päiviin saakka. Platonista lähtee liikkeelle pitkä traditio huumorin filosofisen luonteen tutkimiselle. Vuosituhansien saatossa huumoria ovat pohtineet filosofian ja kirjallisuuden suuret nimet Aristoteleesta (384 – 322 eaa.) Friedrich Nietzscheen (1844 – 1900) ja Thomas Moresta (1478 – 1535) George Orwelliin (1903 – 1950).

Unohtaa ei sovi filosofisia koulukuntiakaan. Mielen tyyneyttä painottaneet stoalaiset harrastivat nauramisen kontrollointia. Liika oli liikaa. Kaksituhatta vuotta myöhemmin Frankfurtin koulukunnan filosofit, kuten Max Horkheimer (1895 – 1973), Erich Fromm (1900 – 1980) ja Theodor W. Adorno (1903 – 1969), päättelivät luomansa kriittisen teorian pohjalta, että kapitalistinen kulttuuriteollisuus, pyrkiessään maksimoimaan huumorin tekemisestä saavutettavan taloudellisen hyödyn, tuli samalla rajoittaneeksi ihmisten vapauden.

Akateemisen tutkimuksen piirissä huumorin ja naurun tutkiminen on tätä nykyä kansainvälinen ilmiö, jonka laineet ovat lyöneet myös Suomeen. Tutkijatohtori Jarno Hietalahti (s. 1984) on tutkinut huumorin filosofisia aspekteja jo vuosikymmenen ajan. Suomen johtavaksi huumorinfilosofiksi tituleerattu Hietalahti on koonnut pohdiskelunsa kirjaan, ensimmäiseen laatuaan Suomessa, josta filosofiaa harrastava suuri yleisö pääsee nyt tutustumaan huumorin ja naurun perimmäiseen luonteeseen.

Esimerkki huumorin yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Pirkka-Pekka Peteliuksen (s. 1953) ja Aake Kallialan (s. 1950) Nunnuka-sketsit ovat olleet keskustelun kohteena esitysajankohdastaan 1980-luvulta saakka. Saako saamelaisille nauraa? Missä menee sananvapauden, missä puolestaan hyvän huumorin raja? Petelius pyysi syksyllä 2019 saamelaisilta julkisesti anteeksi takavuosien sketsejään. Kuva: Yle.

Huumorin ja naurun filosofia sisältää poikkileikkauksen ajattelun historiassa esiintyneisiin näkemyksiin huumorista, sen erilaisiin teorioihin, ilmenemismuotoihin kulttuurissa, asenteena, etiikan ja utopioiden osana, vallankäytön välineenä sekä mielenkiintoisesti yliluonnollisessa kontekstissa. Viimeksi mainittua kirjassa valoittaa kappale, jossa pohditaan teologian hengessä, voiko kaikkivaltiaalla, täydellisellä Jumalalla olla huumorintajua? Äkkiseltään irrelevantilta kuulostava kysymys saa teoksessa nopeasti mielenkiintoisia ulottuvuuksia länsimaisen teologian historiasta virinneestä Jumalan huumorintaju -keskustelusta.

Kirjan rakenne on selkeä ja hyvä, tarjoten runsaasti pohdiskeltavaa myös vähemmän filosofisesti orientoituneelle mielelle. Käsiteltäviä aihepiirejä kevennetään haastatteluilla, joissa tunnetut kotimaiset humoristit, tieteilijät ja taiteilijat kertovat omasta suhtautumisestaan huumoriin ja nauruun. Hietalahti on kerännyt haastatteluja muun muassa Jope Ruonansuulta (s. 1964), Esko Valtaojalta (s. 1951), Jarkko Martikaiselta (s. 1970) ja Petteri Summaselta (s. 1969). Ne tuovat oman, mielenkiintoisen lisämausteensa kirjassa käsiteltyihin teemoihin.

Liikkeelle lähdetään yleisistä huumorin teorioista, ja kun ne on esitelty, on aika aloittaa niiden soveltaminen historiallisessa kontekstissa, antiikin ajoista kohti tätä päivää. Nopeasti käy ilmi, etteivät teorioiden puhtaat, idealistiset, muodot kauan kestä huumorin pohdiskelun rajoissa. Aina löytyy jokin uusi näkökulma, joka tekee huumorin harjoittamisen haasteelliseksi. Huumorin harrastamiseen tuntuu viime kädessä liittyvän alati kaikkialla läsnä oleva subjektiivisuus.

Vaikka huumorin harjoittamisen sisällöt ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, kirkkain ydin on hämmästyttävällä tavalla ikiaikaista. Hietalahti vetää pohdiskeluistaan kiinnostavia ajatuskulkuja nykyaikaan. Ansioksi on nostettava teoksen rakenteen selkeys. Kirjoittaja ei ole halunnut tehdä puisevaa tieteellistä tutkimusta, vaan on pyrkinyt avaamaan portteja huumorin ja naurun filosofiaan systemaattisen ja selkeän kokonaisesityksen voimin. Esitellessään eri aikakausien ajattelijoiden käsityksiä huumorista, Hietalahti uskaltautuu tekemään johtopäätöksiä myös nykyhetken maailmaan. Siksi lopputulosta on mukava kutsua pohdiskelevaksi, kuten hyvä filosofinen teos on.

Kirjan lopussa Hietalahti tuo esiin oman panoksensa huumorintutkimukseen, esitellen edustamansa humanistisen näkökannan. Humanistinen huumori pureutuu nimensä mukaisesti ihmisenä toimimisen keskeisiin eettisiin ja moraalisiin ulottuvuuksiin, pyrkien paljastamaan huumoriin liittyvät negatiiviset puolet, ja sen jälkeen etsimään huumorista sen sisältämät elämänmyönteiset piirteet.

Lukijalle saattaa edellisen varsin vakavahenkisen ja kriittisen esityksen jälkeen tulla mieleen, uskaltaako kirjan luettuaan enää nauraa millekään. Lisääkö tieto tuskaa siksi, ettei spontaanille naurulle löydy sijaa? Filosofian harrastajat tietävät vastauksen, mutta todettakoon muillekin, ettei mikään saa olla liian vierasta.

Jarno Hietalahti alustaa huumorin ja naurun filosofiasta Bar No Namessa X Puistofilosofia-viikolla 23.7.2019. Kuva: Jussi Keskitalo.

Jarno Hietalahti vieraili esittelemässä ajattelunsa teemoja kuluneen kesän X Puistofilosofia-viikolla Ikaalisissa 23.7.2019. Kun avajaispäivän kaksi edeltänyttä alustusta olivat käsitelleet vapaata tahtoa (TT Aku Visala) ja kärsimyksen hiljaisuutta (FT Sami Pihlström), kompleksiset ja vakavat, etiikkaa ja moraalia keskeisesti sivunneet aihepiirit saivat hyvän jatkon huumorin vakavasti otettavuuden teemoilla.

Esiteltyään useita teoksensa pääkohtia, paikalle saapunut yleisö lämpeni jo mukaan keskusteluihin siinä määrin, että erilaiset huumorin lajit, ja sen käyttö esimerkiksi yhteiskunnallisen vallan ja sukupuolten välisten suhteiden asiayhteydessä herättivät innostunutta keskustelua.

Voiko ihmisen tuomita sen perusteella, mille hän nauraa? Onko olemassa jotain, jolle ei saisi nauraa? Hietalahden teoksen luettuaan lukija on vakuuttunut siitä, että mahdollisuus naurulle on aina, kunhan muistaa ottaa huomioon kuulijakuntansa kyvyn vastaanottaa kerrottuja tarinoita, ja on tarpeen tullen valmis myös keskustelemaan harjoittamansa huumorin nostamista tunnoista, jopa pyytämään anteeksi.

Huumori paljastaa meille merkittävän ihmisyyttä edustavan, keskeisen ulottuvuuden. Tutustumalla erilaiseen huumoriin ja nauruun, tutustumme samalla myös ihmisyyteen, toisiimme, sekä näkemään maailman parhaimmillaan kokonaan uudella tavalla, Hietalahti summasi alustuksensa. Paikalta poistui Ikaalisten yöhön taaja puistofilosofien joukko, ja hämmästyttävän monen kasvoilla oli päättäväisen tai mietiskelevän ilmeen ohessa myös tietäväinen hymy.

Jarno Hietalahti on sittemmin jatkanut kirjan humanistispainotteisten teemojen parissa. Hietalahdelta ilmestyi lokakuussa 2019 yhdessä Mika Pekkolan (s. 1979) kanssa kirjoittama, Frankfurtin koulukunnan jäsenen Erich Frommin radikaalihumanistista filosofiaa käsittelevän teos Terapiaa mielipuoliselle maailmalle – Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus. Arvio kirjasta on luvassa myöhemmin tässä blogissa (löytyy TÄÄLTÄ).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s