Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007 (Nidottu 11. painos 2014). 270 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä
Kun on äskettäin käsitellyt huumorin ja naurun filosofiaa, on hyvä samaan syssyyn reflektoida henkilökohtaisen naurun mieltymyksiä kaunokirjallisin keinoin, tarttumalla kirjaan, jonka lukemista on onnistunut jostain syystä välttämään reilun vuosikymmenen. Televisiostakin tutun Miika Nousiaisen (s. 1973) esikoisromaani Vadelmavenepakolainen ilmestyi jo lähes 13 vuotta sitten. Rakkaiden länsinaapureidemme ruotsalaisten ylivertaisuudesta kertova tummanpuhuva satiiri on käännetty menestyksellisesti myös elokuvaksi. Kirjan suuresta suosiosta kertoo jotain se, että allekirjoittaneella on kädessään vuonna 2014 ilmestynyt nidotun laitoksen yhdestoista painos, jolloin myös edellä mainittu elokuva julkaistiin.
Mikko Virtanen on ruotsalaisuuden ystävä per excellence. Itse asiassa hän on jo romaanin ensimmäisillä metreillä umpiruotsalainen: enemmän ruotsalainen kuin ruotsalaiset itse. Hän on opiskellut ruotsalaisuutta pienestä pitäen, aina kieltä, tapoja ja historiaa myöten. Hänen kotoaan löytyy ruotsalaisuuden alttari, hän ihailee ruotsalaisen kansankodin perustajia ja vaikuttavimpia poliitikkoja, kansankodin perustaja-isiä Per Albin Hanssonia (1885 – 1946), Tage Erlanderia (1901 – 1986) ja Olof Palmea (1927 – 1986), suurimpia urheilu- ja kulttuuritähtiä Björn Borgista (s. 1956) Astrid Lindgreniin (1907 – 2002), unohtamatta tietenkään kuninkaallista perhettä, Kaarle Kustaata, Silviaa ja Vickania.
Joulujaan Virtanen viettää Thaimaassa, kuten ruotsalaisten kuuluu tehdä, ja näillä matkoilla hän on tutustunut ruotsalaisiin perheisiin, joiden elämää hän seuraa, tehden merkintöjä ja muistiinpanoja – erittäin kyseenalaisin metodein, kuten lukijalle pian selviää.
Nimittäin, Mikko haluaisi ruotsalaiseksi, keinolla millä hyvänsä. Se ei ole tietenkään helppoa, kun kansalaisuuden saaminen kestää vuosia. Hänestä on kasvanut todellinen kansallisuustransu, yritys ruotsalaiseksi tulemiseksi on muodostunut melkeinpä sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Kun mahdollisuus siihen yllättäen varsin absurdilla tavalla avautuu, hän ei epäröi ryhtyä toimeen, tullakseen ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi. Teos alkaa lempeänä satiirina, mutta jo reilun sadan luetun sivun jälkeen romaanista rupeaa tulee esiin yksityiskohtia, joiden myötä lukija ei voi olla varma, miten tarina mahtaakaan päättyä.
Naureskelu länsinaapureille saa siksi uusia ulottuvuuksia, että aktiivistakin Ruotsi-fania huimaa. Seksikin on ruotsalaisilla parempaa! Kansankodissa, ruotsalaisen vaimon kanssa harrastettu seksi on jotain sellaista, jota Platon (427-347 eaa.) lienee tarkoittanut käsitteellään ideoista ja ideoiden maailmasta. Näkemykset Peppi Pitkätossu– ja Pekka Töpöhäntä -romaaneista ruotsalaisen kansankodin ylistyksinä kutkuttavat nauruhermoja, varsinkin, kun tiedostaa Nousiaisen niissä irvailevan kaikkialle helposti lonkeronsa ulottavia ideologisia hirviöitä.
Vadelmavenepakolainen haastaa lukijansa pohtimaan oletuksiin ja stereotypioihin liittyviä yksilölllisiä ja kulttuurillisia ilmiöitä. Esittämällä ruotsalaisuuden ideaaliksi, on mahdollista kääntää katse itseensä ja siinä samalla myös suomalaisuuden ytimeen. Onko ”meidän” (suomalaiset) ja ”heidän” (ruotsalaiset) välillä sittenkään niin suurta eroa?
Vertailu tuottaa lukijalle toivottavasti tuloksen, jossa erilaiset etnonationalistiset stereotypiat tajuaa alun alkaenkin naurettaviksi. Totta kai ympäristö ja vallitseva kulttuuri määrittelee subjektia ja hänen käyttäytymistään, mutta ehkä kaikesta huolimatta ihmisyyden perimmäiset luonteenpiirteet ja reaktiot pysyvät kaikkialla samoina: Ilo perheestä ja rakkaudesta, turvan ja toimeentulon varmistaminen, ympäristön hyväksynnän hakeminen ja miksi ei myös yhteisöllisiin asioihin osallistuminen.
Näitä kaikkia Mikko Virtanen yrittää kirjassa ruotsalaisena toteuttaa. Energian puutteesta ei tarvitse syyttää, mutta melkeinpä kaikesta muusta sitten kyllä. Päähenkilöstä kaivautuu esiin puolia, joiden tummanpuhuva, musta huumori herättää runsaasti kysymyksiä, joiden keskiöön nousee Virtasen mielenterveys. Vadelmavenepakolainen pitää sisällään monta eri tasoa. Sitä voi lukea hauskana stereotypiointina ruotsalaisuudesta, mutta myös yhteiskunnallisena, melkein poliittisesti kantaa ottavana teoksena, jossa Nousiainen tunkeutuu syvälle suomalaisen ja ruotsalaisen yhteiskunnan samanlaisuuksien vahvaan kritiikkin.
Kirjan syvin olemus sisältyy Nousiaisen kykyyn harrastaa voimakasta satiirista kritiikkiä ideaalisen yhteiskunnan vaatimuksista. Unelmoidessaan ja analysoidessaan ruotsalaisuutta, Mikko Virtasen hahmo tulee heittäneeksi pitkän varjon hyvinvointivaltion ideaalin ylle. Onko ihminen todellakin niin jalo ja valveutunut yksilö, että hän haluaa tehdä kollektiivisesti hyvää kanssaeläjilleen, kuten sosiaalidemokraattinen, sodanjälkeinen unelma yritti osoittaa? Tähän paradoksiin törmää Mikko Virtanen, joka yrittäessään saavuttaa ideaalia unelmaansa, joutuu lopussa suorittamaan katarsiksen todellisuuden pikkuhiljaa valjetessa. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.
Kirja soveltuu erityisesti elämään vakavasti suhtautuville. Kivojen fiilisten unimaailmassa eläville se ei välttämättä avaudu, mutta jos olevaisuutta on tottunut pohtimaan otsa välillä turhankin rypyssä, lopputulos tuottaa toivottavasti terapeuttisen eheytymisen vaikutuksen. Edellinen ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, pikemminkin kehoitukseksi tarkastella omia näkökulmia huumorin merkityksestä itselleen. Viittaus artikkelin alkuun on tässä paikallaan: Mitä vakavammista elämään liittyvistä asioista ja ilmiöistä on kysymys, sitä enemmän niitä on hyvä käsitellä naurun voimin.
Aivan loppuun saakka ei Vadelmavenepakolainen kanna, juoni uhkaa parissa kohtaa sirpaloitua, eivätkä jatkuvasti toistetut ruotsalaisen kulttuurin stereotypiat jaksa aina naurattaa. Kaikesta huolimatta Nousiainen on kirjoittanut hyvän esikoisromaanin. Siksi palkittua Maaninkavaaraa (2009), kirjailijan seuraavaa romaania suomalaisesta urheiluhulluudesta jää odottamaan lukukokemuksena suurella mielenkiinnolla.
Sinisten ajatusten hautausmaa 