Henkisyydestä ja höpsismistä

Timo Airaksinen: Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus. Bazar Kustannus 2020. 286 s.

Arvio: 4 / 5 tähteä

Kesä 1991. Seurakunnan rippikoululeirillä Ikaalisten Koivikossa käpristelee mustavalkoisesti ajatteleva teini, joka on päättänyt kertoa maailmalle, kuinka sen tulisi olla. Leiriohjaaja on avannut keskustelun ihmisenä olemisesta Jumalan lahjana. Hän hakee innoitusta puheenvuorolleen ja ottaa esimerkiksi ”elämän lahjasta” ihmisen sormenjäljet, jotka tunnetusti ovat kaikilla erilaiset. Leiriohjaajan mukaan ne käyvät esimerkkinä Jumalan huumorintajusta. Teinin kulmakarvat rypistyvät yhteen ihmetyksestä.

Siis, mitä ihmettä?!?

Kesä 2011. Ikaalisten Keskuspuistossa kaksikymmentä vuotta myöhemmin samainen aikuiseksi kasvanut rippikoululeirin teini keskustelee nuoren teologin kanssa, tivaten, miten Raamatun kaltainen, vuosisatojen aikana syntynyt, moneen kertaan kopioitu, ristiin tulkittu, epäjohdonmukainen ja sekava fragmenttikokoelma voi olla pyhää, Jumalan inspiroimaa sanaa? Vastaus tulee kuin automaatista: Raamatusta on luettavissa Jumalan pelastuskertomus ihmiselle. Selitys on siksi musertava, että mitään vastausta ei tule keksineeksi. Keskustelu aiheesta tyrehtyy äänettömästi liikkuvaan, hölmistyneeseen suuhun.

Siis, mitä ihmettä?!?

Kesä 2019. Ikaalisten Kylpylän vastaanotossa keskellä X Puistofilosofia-viikon hektistä sykettä vaihdetaan muutama sana filosofian ja uskonnon välisestä suhteesta miellyttävän vastaanottovirkailijan kanssa. Hän toteaa lukeneensa aikoinaan runsaasti filosofiaa, mutta kyllästyneensä häiritseväksi kokemaansa, jatkuvien kysymysten esittämisen ja kyseenalaistamisen tulvaan. Omien sanojensa mukaan hän halusi varmuutta, hän janosi totuutta. Sitä filosofia ei hänelle tarjonnut. Siksi hän valitsi uskonnon.

Siis, mitä ihmettä?!?

Edelliset kolme tapausta käyvät esimerkkeinä tämän kirjoittaneeseen voimakkaan vaikutuksen jättäneistä kohtaamisista uskonnollisesti ajattelevien ihmisten kanssa. Ymmärryskyvyllä ei tunnu olevan mahdollisuuksia, kun uskonnollisesti virittäytynyt mieli loihtii absurdista ja tiedollisesti ristiriitaisesta ilmiöstä ehdottomia ja lopullisia totuuksia.

Entäpä sitten uskonnolliseen käytökseen liittyvät perinteet? Kuinka monta kertaa olenkaan todistajana ihmetellyt esimerkiksi lapsikasteen, kirkossa tapahtuvan vihkimisen tai hautajaisten seremonioiden kuvakieltä ja erilaisia ilmenemismuotoja. Merkitys on aina pysynyt outona ja salattuna. Niissä harrastetaan traditiota, jonka juuret ulottuvat kaukaiseen menneisyyteen. Alkuperäinen merkitys on jo aikaa sitten unohtunut, mutta siitä huolimatta ihmiset ottavat ne hämmästyttävän vakavasti.

Ulkopuolisen reaktioksi jää lähinnä ihmetys, vasta-argumentointi, asian absurdiuden hyväksyminen – ja joskus jopa vapauttava nauru.

Tämän kirjoittaja on vakaumukseltaan uskonnoton, ja, jos rumaksi koettua käsitettä käytettäisiin, ateisti. Minut on kastettu luterilaisen kirkon jäseneksi, mutta käytännössä uskonnollinen kasvatus lapsuudessa rajoittui lähinnä iltarukouksen opetteluun ja seurakunnan päiväkerhotoimintaan ennen peruskoulun alkua. Tietenkin sain siellä täysilaidallisen luterilaista sielunpaimennusta, kuuluen viimeiseen sukupolveen, joka osallistui vielä kirkollista tunnustusta sisältävään uskonnonopetukseen.

Kuten edellä kävi ilmi, olen käynyt rippikoulun (erinomaisia muistoja Ikaalisten Koivikosta), mutta eronnut kirkosta heti täysi-ikäiseksi tultuani. Elämään ei ole juuri kuulunut hengellistä ajattelua, Jumalan läsnäolon kokemuksia tai muuta uskonnollisiksi koettuja tapahtumia, jotka olisivat saaneet vakuuttuneeksi kristillisen opin merkityksestä itselleni henkilökohtaisesti.

Sen sijaan humanistina olen päässyt seuraamaan ympärilläni kuhisevaa monimuotoista henkisyyden ja hengellisyyden maailmaa. Eivät ihmiset tyhjiössä toimi. Edesmennyttä toimittaja Perttu Häkkistä (1978 – 2018) vapaasti lainaten, ihmisen hengellinen maailma ja erilaiset uskomusjärjestelmät ovat rikkaita ja monitahoisia. Toiset enemmän tai vähemmän vakavasti otettavia, kuin toiset – tietenkin tarkastelijan omasta maailmankatsomuksesta riippuen. Jos on Häkkisen tai allekirjoittaneen tapaan utelias ymmärtämään ihmisyyden erilaisia ilmenemismuotoja, elämästä tulee ympäristöönsä tutustumalla suuri, rikas seikkailu.

Timo Airaksinen. Kuva: Heta Gylling.

Edelliset tapaukset ja pohdiskelut ihmisyydestä nousivat eloisasti mieleen, kun luin käytännöllisen filosofian professori emiritus Timo Airaksisen (s. 1947) teoksen Jäähyväiset uskonnolle, jossa hän tuo esiin näkemyksiään henkisestä ja hengellisestä – uskonnottomasta ja uskonnollisesta ajattelusta – erityisesti suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Kirjan alaotsikko Henkisyyden puolustus pitääkin sitten sisällään kirjan tärkeän sivuteesin: henkisen elämän puolustamisen institutionalisoitunutta valtionkirkkoa vastaan.

Antiklerikalistiksi ja post-ateistiksi julistautuva Airaksinen on tullut suurelle yleisölle tutuksi kantaa ottavana yhteiskunnallisena keskustelijana ja filosofina, jonka ihmisyyttä pohdiskelevien teosten aiheina ovat olleet muun muassa rakkaus, minuus ja onnellisuus. Yhdistävänä piirteenä teoksille ovat olleet toisaalta kokeneen filosofin asioita vakavasti pohdiskeleva, toisaalta ironinen ja humoristinen luonne, eikä Jäähyväiset uskonnolle tee poikkeusta. Teos on kolmiosaisen trilogian avaus, jossa käsitellään suomalaisten arvojen kriisiä. Bazar Kustannuksen julkaiseman trilogian seuraavat osat käsittelevät vanhushuollon katastrofaalista tilaa (Hyvinvointivaltion hylkäämät, 2020) sekä seksin ikuista syntisyyttä ja loputonta hurmiota (Himon ilo, 2021).

Suomalaisessa yhteiskunnassa henkiset ja hengelliset maailmankatsomukset jätetään usein omaan, erityiseen arvoonsa: Niistä ei juuri keskustella, maailmankatsomuksen katsotaan kuuluvan yksityisen piiriin. Tällä suomalaisella perinteellä on varmasti omat syynsä, kun pitää mielessä kuinka nopeasti maallistumiskehitys on Suomessa tapahtunut, toisaalta, kuinka homogeeninen ja tarkkaan kontrolloitu suomalainen hengellinen elämä oli luterilaisessa todellisuudessaan vuosisatojen ajan.

Kuitenkin kyseessä on ihmiselämään keskeisesti liittyvä ilmiö, josta juuri sen itsensä vuoksi luulisi löytyvän paljonkin keskusteltavaa. Siksi Airaksisen teos täyttää aukkoa helposti lähestyttävällä, ennakkoluulottomalla ja lennokkaalla tyylillään. Jäähyväiset uskonnolle jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä filosofi pohtii henkisyyttä ihmisen olemisen korkeimpana arvona, mystiikkana. Toisessa osassa käsitellään henkisyydestä mielikuvituksen kautta syntyvää hengellisyyttä, uskonnollista ajattelua, ja, kolmannessa uskonnon institutionalisoitunutta muotoa, jota oma luterilainen kirkkomme edustaa.

Kirjan punaisena lankana toimii jo edellä mainittu ajatus ihmistä henkisenä olentona, jolle materialistisen maailman ja sen sisältävien arvojen lisäksi on äärimmäisen tärkeää myös henkiseksi koettujen arvojen (mm. rakkaus, hyveet, itsensä ja maailman merkityksen ja alkuperän) pohtiminen. Se, millaisen muodon henkisyys saavuttaa, millaisessa kontekstissa sitä harjoitetaan, onkin sitten Airaksiselle keskeinen pohtimisen aihe.

Ihminen liukuu perimmäisiä kysymyksiä miettiessään helposti erilaisten höpsismien kannattajaksi. Merkityksien etsimisen ja löytymisen vuoksi seuraa usein kohtalokkaiden postulointien sarja, joka johtaa mielikuvituksellisiin johtopäätöksiin: Kaiken takana täytyy olla jokin ihmistä ja hänen olevaisuudeltaan korkeampi, transsendentti voima, jumalainen absoluutti, jumaluus.

Seuraa luisuminen henkisyydestä hengellisyyteen ja tuonpuoleisuuteen. Lopputuloksena on oppirakennelmien, uskonnollisten järjestelmien ja institutionalisoituneen uskonnon maailma. Airaksiselle uskonnot näyttäytyvät ihmisen pelkojen, ahneuden ja mielikuvituksen temmellyskenttänä.

Väkevä ja voimissaan oleva uskonto on väkivaltaa. Tätä oli kristinusko vielä 200 vuotta sitten, sitä ovat eräät islamin fundamentalistiset linjat vielä tänä päivänä, eikä esimerkiksi hindulaisuus tee Airaksisen mukaan poikkeusta. Edellinen johtaa uskonnollisen oppirakenteen kritisoijien vainoihin. Uskonto lujittaa asemansa ja ottaa yhteiskunnallisen moraalinvartijan tehtävän. Auktoriteettiutta korostetaan fetissien mahtavimmalla aseella: ikiaikaisella perinteellä. Voi niitä, jotka asettuvat sen tielle.

Kiitos valistuksen, maallistumiskehitys ja tieteellisen maailmankuvan vahvistuminen ovat nykyisin suitsineet uskonnollisen vallan. Hengellisyyden merkitys Suomessa on muuttunut. Kirkon valta-asema on mennyt ja sen piirissä toimivat konservatiivit katselevat pelokkaina muuttuvaa yhteiskuntaa. Absoluuttisen totuuden omistaminen on vaikeaa kulttuurillisesti ja henkisesti moninaisessa, sekulaarissa Suomessa.

Entäpä sitten oma, kotoinen luterilainen kirkkomme? Airaksinen käy pikaisesti lävitse kirkkohistorian pääpiirteitä ja instituution pitkän kytkeytymisen vallan linnakkeisiin. Tästä asemasta kirkko ei kaikesta maallistumiskehityksestä huolimatta ole halunnut luopua. Järjestelmä pysyy edelleen pystyssä, mutta kannattajien värväämisessä ja valtiokirkon roolissa on tapahtunyt muutos. Laskevat kannatusluvut ovat aiheuttamassa ongelmia kirkon yhtenäisyydelle.

Mikä on siis tullut kirkon reseptiksi muuttuvassa ajassa? Poissa on takavuosien paatoksellinen puhe saarnastuoleissa, joista käsin peloteltiin kadotuksella ja helvetin tulella, syntisiä syyttävällä sormella osoittaen. Tilalle on astunut kaikkivoipa, kaikkia koskeva ja jäsenistöään kuolemaan saakka syleilevä rakkaus.

Airaksisen humoristinen, suorastaan herkullinen kuvaus tästä universaalista, vasta äskettäin yleiseksi linjaksi sovellutusta doktriinista, jota seurakuntien papit laumalleen opettavat, nostattaa samaan aikaan hymyn suupieliin, mutta myös ryppyjä otsalle: Voiko kukaan toimia virkansa puolesta vilpittömänä rakkauden julistajana? Millaista tällainen kirkollinen tapajäsenyys oikein on, jos esimerkiksi joka kolmas sen jäsen uskoo jälleensyntymiseen, vastoin kirkon omaa dogmia? Millaista on kuuluminen uskonnolliseen yhteisöön, jos sen jäsenyydeksi ei edellytetä uskoa? Ei liene yllätys, että erilaiset luterilaisen kirkon ulkopuoliset uskonnolliset yhteisöt elävät tänä päivänä uutta renessanssia kristillisyytensä ”tosissaan” ottavien keskuudessa.

Pyhän kolminaisuuden kilpi. Sen tarkoitus on kuvata Jumalan ykseyttä ja persoonien eriävyyttä. Mutta, kuvaako se oikeastaan yhtään mitään? Voiko Jumalasta ja tämän olemassaolosta sanoa mitään? Kuva: Wikipedia.

Airaksisen suhtautuminen jumaluuksiin on kylmän looginen: Koska kristillinen Jumala on käsittämättömän sekava, ei siitä voi sanoa juuri mitään.  Vallitseva teologia on hämärää. Mitä voidaan oikein sanoa oliosta, joka toimii immanentissa ja transsendenttisessa ajassa, ilmenee kolmiyhteisenä, on kaikkivoipainen (?) ja nähtävästi ollut aina olemassa, jopa silloin, kun ei ollut olemassa mitään. Siksipä Airaksinen kieltäytyy antautumasta keskusteluun Jumalan olemassaolosta.

Airaksinen itse uskoo kehitykseen vastakkainasettelujen kautta. Niinpä hän puhuu suoraan näkemyksiään. Hän kuitenkin painottaa, ettei ole halunnut loukata ketään. Jokaisella on oikeus uskoa, mihin haluaa. Tämä kannattaa pitää kirjaa lukiessa mielessä, sillä pyhiksi koettuja asioita on toki syytä kunnioittaa subjektin omina valintoina.

Suorapuheisuuteen kuuluu, ettei Airaksinen juuri anna kannoistaan epävarmalle lukijalle mahdollisuuksia vetäytyä agnostismin suojiin. Tämänkin kirjoittaneen ”vakiotemppuihin” kuulunut vastaus, että en voi tietää, onko Jumalaa olemassa vai ei, filosofi teilaa armottomasti. Antamalla todistamattomalle oliolle olemassaolon mahdollisuus vain sen vuoksi, ettei voi todistaa sen olemassaoloa tai olemattomuutta, syyllistytään henkiseen laiskuuteen.

Näkökulma teoksessa on kristinuskossa, sillä sen Airaksinen sanoo tuntevansa parhaiten, ja onhan se samalla myös suomalaiselle lukijalle kaikkein tutuin ja hedelmällisin vertauskohta. Teoksen sisältöjä voi kuitenkin vallan hyvin soveltaa muihinkin uskontoihin tai hengellisiksi katsottuihin maailmankatsomuksiin.

Syytä on pohtia vakavasti kysymystä, jota Airaksinen teoksensa sivuilla esittää : Sopiiko erilaisista hengellisyyksistä johtaa oppirakennelmia, yhteiskunnallisen vallankäytön muotoja ja dogmeja? Vastaus, johon ainakin tämän kirjoittaja lukeutuu, on yksiselitteisem kielteinen. Sekulaari yhteiskunta, jonka lainsäädäntö ja jäsenistön oikeudet perustuvat järjen ja tieteen näkemyksiin, ollen kaikille samat, maailmankatsomuksesta huolimatta, on paras ja oikeudenmukaisin vaihtoehto – jopa arvomaailmaltaan kriittisten ja näkemyksiltään fundamentalististen uskontokuntien edustajille itselleen.

Suurelle yleisölle suunnatun, helposti ja viihdyttävästi kirjoitetun ja käsitteiden puolelta minimiin vedetyn teoksen ehkä ainoaksi miinukseksi jää sen vertailevan dialogin käymisen uupuminen muun tutkimuksen kanssa. Airaksinen on valinnut lähtökohdaksi henkilökohtaisen lähestymistavan. Vastakkaisiin mielipiteisiin rohkaisevalta filosofilta tätä on lupa odottaa ja se palkitsee myös lukijansa pohdiskelevalla luettavuudella. Vertailu jääköön toisiin teoksiin.

Jäähyväisiä uskonnolle voi hyvin pitää suomalaisten ateististen teosten eturiviin nostettavana raikkaana uutuutena. Teosta voi suositella aihepiiriin ensimmäistä kertaa tutustuvalle, sekä ajatusten herättäjäksi aihepiirinsä jo tunteville, kuten filosofian harrastajille. Helppolukuisuudestaan johtuen teos soveltuu hyvin hämärtyvän syksyn lukemistoksi esimerkiksi takkatulen äärellä. Kirja-trilogian seuraaviin osiin tarttuu siksi mielellään, sillä niissä käsiteltävät aihepiirit ovat siksi ajankohtaisia ja Airaksisen tyylille sopivien filosofisten pohdiskelujen arvoisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s