Tyttö, joka katosi metsään

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo. Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? Gaudeamus 2020. 310 s.

Arvio: 5 / 5 tähteä

Kyllikki Saaren (1935 -1953) murha kuuluu erottamattomana osana suomalaisten yhdessä jaettujen, kollektiivisiksi koettujen kokemusten, muistojen ja kertomusten perinteeseen. Pohjanmaan Isojoella 17.5.1953 tapahtunut henkirikos järkytti tapahtuma-aikanaan koko kansakuntaa. Kyllikki Saari on tänäkin päivänä eräs tunnetuimpia suomalaisia naisia, jonka kohtalo tapahtumana on kaikille suomalaisille tuttu.

Murha syöpyi tulikirjaimin kansakunnan mieleen. Lukuisat lehtikirjoitukset, tv- ja radio-ohjelmat, kirjat, näytelmät, elokuvat ja musiikki, sekä myöhemmin internetin erilaiset alustat, ovat pitäneet yleisön mielenkiintoa yllä vuosikymmenien ajan. Kyllikki Saaren tragedia kiehtoo edelleen, lähes 70 vuotta myöhemmin. Tämänkin kirjoittanut muistaa kuulleensa tapauksesta jo alakoulu-ikäisenä.

Kyllikki Saaren murha jäi ratkaisemattomaksi. Huolimatta viranomaistutkimuksen ennennäkemättömästä laajuudesta ja murhan selvittämiseen käytetyistä resursseista, ketään ei koskaan tuomittu rikoksesta. Sen sijaan arvailu tekijästä tai tekijöistä on esitetty kuluneiden vuosikymmenien aikana lukuisia.

Tragediaa käsittelevä poliisin esitutkinta-materiaali tuli viimein tutkijoiden vapaaseen käyttöön vuonna 2018. Jotkut saattavat muistaa toimittaja Susanna Reinbothin (s. 1963) erinomaisen laajan selvityksen tapauksesta Helsingin Sanomissa kyseisen vuoden tammikuulta, jossa hän myös esitti oman näkemyksensä mahdollisesta murhaajasta.

Neitsyt rippipuvussa. Kyllikki Saaresta julkaistusta rippikuvasta tuli murhan symboli ja osa kansankunnan kollektiivista muistia, kun se julkaistiin Helsingin sanomissa. Kuva: E. Peräluoma. Kirjan kuvitusta.

Kyllikki Saaren murhasta on kirjoitettu valtavasti, enemmän kuin mistään muusta kotimaisesta henkirikoksesta. Lukuisat toimittajat, kirjailijat, tutkijat ja suuri yleisö ovat esittäneet näkemyksiään siitä, kuka oli mahdollinen murhaaja. Kokonaisvaltainen akateeminen tutkimus, jossa koko tapahtumaketju käytäisiin lävitse eri tutkintalinjoineen, epäiltyineen, erehdyksineen sekä erityisesti historiallisessa perspektiivissä kokemuksena ja kulttuurisena ilmiönä on kuitenkin puuttunut näihin päiviin saakka. Nyt asiaan on tullut muutos Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanin, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren (s. 1967) toimesta.

Suurelle yleisölle Saari on tullut tutuksi erityisesti suomalaisen köyhyyden tutkijana. Hän toimi pääministeri Juha Sipilän (s. 1961) asettaman, eriarvoisuuden pysäyttämistä pohtineen työryhmän puheenjohtajana. Vuonna 2016 ilmestyi teos Yksinäisten Suomi, jossa hän pohti suomalaista yksinäisyyttä, johtopäätöksenään sen olevan pahimman vitsauksen ja yhteiskunnallisen ongelman.

Edellisen pohjalta lukijalle saattaa herätä kysymys, miksi sosiologi olisi kiinnostunut murhasta, tai miksi juuri sosiologialla tieteenalana olisi jotain annettavaa Kyllikki Saaren tapaukseen? Nämä kaksi kysymystä muodostavat myös avaimen tämän tutkimuksen ja sen merkittävyyden ymmärtämiseksi.

Ensinnäkin, sosiologi Juho Saarelle (ei mitään sukua Kyllikki Saarelle) tragedia avasi mahdollisuuden kirjoittaa tutkimus jaetusta suomalaisesta kokemuksesta ja kulttuurillisesta ilmiöstä. Hän painottaakin, ettei ole varsinaisesti kiinnostunut siitä, kuka murhaaja oli, vaan mitä murhasta seurasi, miksi siitä kasvoi vuosikymmeniä kestänyt sukupolvien kuilut ylittänyt ilmiö. Tähän hänellä on ollut ihanteellinen lähteistö, sillä tuskinpa mistään muusta aikakauteen liittyneestä ilmiöstä on koskaan dokumentoitu yhtä yksityiskohtaisesti.

Toiseksi, sosiologia yhteiskuntatieteenä, joka tutkii ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta, sosiaalista toimimista yhteisöissä ja yhteiskunnissa, on erittäin herkullinen tapa tarkastella kyseistä tragediaa. Käyttäen hyväkseen laajaa joukkoa erilaisia aputieteitä, kuten filosofiaa, biologiaa, luonnontieteitä, taloustieteitä, historiaa ja psykologiaa, sosiologia pyrkii reflektoimaan saatavilla olevaa tietoa osaksi yhteiskunnallista tutkimusta.

Tärkeässä asemassa sosiologisessa tutkimuksessa on valittu tutkimusmenetelmä, metodi, jonka avulla kerättyä aineistoa järjestetään ja miten siitä vedetään johtopäätöksiä. Saaren tutkimuksessa metodia edustaa kollektiivisen muistin tarkastelu. Lopputuloksena on Kuuluisan kuoleman varjo, mikrososiologinen tutkimus Kyllikki Saaren murhasta.

Näkökulma on siis tuore ja tavallisesta lähestymistavasta osin poikkeava. Tämä ilahduttaa varmasti monia aihepiirin entusiasteja, joita internetin keskustelupalstojen perusteella lienee lukuisia, mutta, Kuuluisan kuoleman varjoa lukee varmasti kiinnostuneena myös tapaukseen ensimmäistä kertaa tutustuva.

Teoksessa käytetty kieli on selkeää. Sisällysluettelon avulla tutkimuksen rakenne on helppo hahmottaa. Tapauksesta kiinnostuneen apuna on lyhyt, mutta hyvä hakemisto, jossa tärkeimmät asiasanat ja nimet on mainittu. Myös viitteiden ansiokas käyttö mahdollistaa lähteiden nopean tarkastamisen. Lukijastaan tekijä pitää huolta erinomaisilla lukujen alkuun ja loppuun kirjoittamillaan tiivistelmillä, johtopäätöksillä ja pohdiskeluilla, joiden kautta siirtyminen seuraavan käsittelyluvun teemaan käy helposti.

Oman mausteensa tuovat sosiologisista tutkimuksista tuttujen kuvioiden ja tilastojen selkeä käyttö, jotka auttavat sisällön hahmottamisessa. Akateemista kokemusta osoittaa valtavan tutkimusmateriaalin läpikäynti ja järjestäminen yleisesitykseksi, josta selkeä lähdeluettelo todistaa.

Kuuluisan kuolmeman varjo lähtee liikkeelle Isojoen tragediasta, kuvaten murhaan liittyvän tapahtumaketjun 17-vuotiaan kirkkoherranviraston apulaiskanslistin katoamisesta hänen löytymiseensä, sekä siitä seuranneiden tapahtumaketjujen ja tutkinnan myöhempiä vaiheita. Tutkimuksen teoreettinen kehys, metodina toiminut kollektiivisen muistin tarkastelu esitetään tämän jälkeen.

Suohaudasta löydetyn Kyllikki Saaren ruumista kannetaan pois. Etualalla ruumista kantavat uhrin isä (vas.) ja veli. Kuva: Alkup. Suomen Kuvalehti 43 / 1953. Wikipedia. Kirjan kuvitusta.

Seuraavaksi käydään lävitse murhan mahdollisia tekijöitä ja teon laatua. Saari paneutuu erityisesti neljään päälinjaan, jotka ovat tulleet yleisölle tutuksi kuluneiden vuosikymmenien aikana: Ojankaivajateoriaan, pappiteoriaan, kolariteoriaan (myös autoteoriana tunnettu) ja poikaystäväteoriaan. Tässä ovat käytössä olleet erityisesti poliisin massiivinen esitutkinta-aineisto, joka käsittää parisenkymmentä yli kymmenen senttiä paksua asiakirjamappia, yhteensä yli 35 000 sivua pöytäkirjoja, joita järjestämällä, editoimalla ja tiivistämällä Saari on kirjoittanut napakan ja selkeän analyysin.

Teoksen myöhemmissä luvuissa pohditaan murhan kokemista suomalaisena kollektiivisena kokemuksena ja sen aikaan saamaa vastakaikua, kohinaa, suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen mielenkiintoinen – aikakauttaan, 1950-luvun suomalaista yhteiskuntaa ja herätysliikkeiden vaikutusalueeseen kuuluvaan Pohjanmaata – hyvin peilaava luku on murhan kollektiivisia ilmiöitä käsittelevä kappale, jossa käsitellään kansalaisten viranomaisille lähettämiä juoruja, sekä irrationaalisia tulkintoja, kuten enneunia ja selvänäkijöitä.

Vaikka shokeeraavimmat uutiset väittävät poliisien turvautuneen selvänäkijöihin viimeisenä oljenkortenaan, paljastaa Saaren tutkimus viranomaisten joutuneen lähinnä sietämään erilaisten temppuilijoiden ja ennustajien teorioita, joiden tutkiminen nieli aikaa ja resursseja. Ei liene yllätys, ettei yksikään ennustaja osunut profetioissaan oikeaan. Kyllikki Saaren tragedian osalta erilaiset ”höpsismit” johtivat toisenlaisiin tragedioihin: Ne paljastuivat tuottoisaksi liiketoiminnaksi, joiden kohteena oli myös uhrin oma perhe. Tänä päivänä vastaavanlaisia ilmiöitä tuskin käsiteltäisiin henkirikosuutisoinnin yhteydessä.

Ja käydään Kuuluisan kuoleman varjossa lävitse myös niitä muitakin epäiltyjä, joita tapaukseen on yhdistetty. Vuosikymmenien saatossa poliisille tuli lukuisa joukko ilmiantoja mahdollisesta murhaajsta. Myös suuri joukko tunnusti tehneensä murhan. Ihmismielen psykologisen käyttäytymisen ihmettelyyn löytyy teoksesta monta mielenkiintoista tapausta. Ja tietysti mukana on myös surullisen kuuluisa Hans Assmann (1923 – 1998), jota Bodominjärven murhien lisäksi on yhdistetty lukuisiin kuuluisiin henkirikoksiin. Hänen osaltaan poliisin tutkimus on ollut selvä: Assmann ei ollut Suomessa murhan tapahtuma-aikana.

Edellinen liittyy myös tapaan, miten murhaa on käsitelty myöhemmin, 2000-luvulle tultaessa, internetin aikakaudella. Sitä käsittelee Kuuluisan kuoleman varjon viimeinen luku. Vaikka monet Kyllikki Saaren murhaan liittyvät teoriat on vuosikymmenien saatossa osoitettu vääriksi, niistä osa on jatkanut sitkeästi elämäänsä. Esimerkiksi edellä mainittu Assmann tai ns. pappiteoria nousevat esiin toistuvasti, vaikka Isojoen entisellä vt. kirkkoherralla oli raudanluja alibi murhayöksi, olkoonkin, että Kyllikki Saari joutui hänen seksuaalisen hyväksikäyttönsä uhriksi.

Tärkein kysymys tutkija Saarelle on kuitenkin, miksi juuri Kyllikki Saaren tragediasta tuli sukupolvet ylittävä kollektiivisen muistamisen kohde. Miksi julmalla tavalla murhatusta tytöstä tuli traagisella tavalla legenda, jonka muistoa on ylläpidetty julkisuudessa aina näihin päiviin saakka?

Tämä on kysymys, joka on poltellut kovasti myös tämän allekirjoittanutta. Miksi selvittämättömät murhat, erityisesti ne, joihin liittyy kauniin nuoren naisen katoaminen ja löytyminen raa’asti murhattuna, kiehtovat yleisön mielikuvitusta? Saari toteaa mielenkiintoisesti tutkimuksessaan, että 1950-luvulta ei Armi Kuuselan (s. 1934) lisäksi löydy toista naispuolista henkilöä, jonka elämää olisi käsitelty lehtien palstoilla vuosikymmenien ajan.

Tarkempi analyysi löytyy kirjasta, mutta tulkoon tässä mainituksi eräs perustavanlaatuinen syy: Kyllikki Saaren tragedia tarjosi suurelle yleisölle perinteisen arkkikertomuksen, tarinan nuoresta ja neitseellisestä, viattomasta ja puhtaasta tytöstä, joka katosi metsään ja joka myöhemmin löydettiin surmattuna suohaudasta. Tarina sai lisää pontta tapahtumaketjujen eri vaiheista, joihin liittyi järkyttyneiden paikkakuntalaisten ponnistelut tytön löytämiseksi, etsintöihin liittyneet yllättävät käänteet ja viranomaisten väärät tutkintalinjat, ruumiin löytyminen suohaudasta ja sitä seuranneet kollektiivisen raivon ja vihan tunteet murhaajan tavoittamiseksi, massiiviset mittapuut saavuttaneet hautajaiset sekä kansalaisten keskuudessa vuosikymmenien saatossa esitetyt lukuisat kertomukset ja uudet teoriat murhaajasta.

Kaiken edellisen kruunasi sodan jälkeen voimakkaasti lisääntynyt ja ihmiset ympäri Suomea nopeasti tavoittanut media, lehdistö, joka seurasi tiiviisti tapahtumia ja piti Kyllikki Saaren muistoa yllä myöhemminkin. Kyllikki Saari on siis kuollut vuosikymmenien saatossa yhä uudelleen, kun uusia näkemyksiä hänen murhastaan on esitetty. Kuten Juho Saari antaa ymmärtää, murha kiinnostaa ihmisiä jo puhtaasti evolutiivisista ja kulttuurillisista syistä. Selvitymisen ja lisääntymisen vuoksi yhteisön on pyrittävä ehkäisemään keskuudessaan ilmenevät haitalliset ilmiöt. Avoimeksi jäänyt henkirikos on juuri tällainen yhteisöä kuohuttava, voimakas psykologinen ilmiö, joka vaatii ratkaisemista.

Tragedia on myös institutionalisoitu. Se ilmenee suohaudalle pystytettynä muistomerkkinä, mutta myös muiden muistoa ylläpitävien kulttuurillisten ilmiöiden ja tuotteiden, artefaktien, kautta. Niitä ovat tämänkin artikkelin alussa mainitut kirjat, tv- ja radio-ohjelmat, elokuvat ja musiikki.

Esa Silanderin käsikirjoittama ja Åke Lindmanin (1928 – 2009) juontama erinomainen dokumenttielokuva Musta sirkus (1997) käy lävitse ansiokkaasti Kyllikki Saaren murhan etsinnät, tutkintalinjat sekä tapauksen yleisen analysoimisen. Se lienee suomalaisten parhaiten tuntema tragediaa kuvaava kulttuurillinen artefakti. Yle Areenalta löytyvän dokumentin voi katsella KLIKKAMALLA TÄSTÄ.

Entä sitten murhaaja? Kuka surmasi Kyllikki Saaren? Kuuluisan kuoleman varjo ei paljasta syyllisen nimeä, mutta antaa kyllä ymmärtää, kuka murhaaja todennäköisesti oli. Poliisilla oli jo varsin varhaisessa vaiheessa selkeä kuva syyllisestä, mutta hänen edukseen pelasivat muun muassa valheellisesti myönnetetyt alibit, lähisukulaisen antama apu ruumiin kätkemiseksi, rikospaikkatutkinnan epäonnistuminen todisteiden keräämiseksi, mielenterveydelliset ongelmat, joiden vuoksi hän ei ollut saatavilla kuulusteltavaksi sekä tietenkin aika: todennäköiseksi syylliseksi epäilty kuoli 1970-luvulla.

Miten Kyllikki Saaren legenda jatkaa tästä eteenpäin? Saari itse uskoo, että uusia tutkimuksia varmasti ilmestyy. Kesällä 2020 päättyneen Olipa kerran Kyllikki -elokuvan kuvaukset ja lähitulevaisuudessa tapahtuva julkaisu pitänevät huolen, että Kyllikki Saaren kohtalo palaa uutisotsikoihin lähiaikoina. Kuuluisan kuoleman varjoakin tullaan varmasti arvioimaan osana tulevaisuuden akateemista tutkimusta. Siinä se tulee olemaan tärkeä merkkipaalu.

Teoksen lopussa Juho Saari toteaa Kyllikki Saaren murhan olevan omalta kohdaltaan käsitelty. Tämän kirjoittanut yhtyy mielellään omalta osaltaan vastaavanlaiseen johtopäätökseen. Kyllikki Saaren murhaaja ei tämän teoksen luettua liiku enää vapaana, vaikka Miljoonasateen Angelika-biisissä vuodelta 1987 niin todetaan. Ei liene sattumaa, että kyseisestä kappaleesta lainatut sanat on ikuistettu motoksi Kuuluisan Kuoleman varjon alkulehdelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s