Dennis Potter: Laulava salapoliisi (The Singing Detective, 1986). Like 1991 (4. painos, 2005). Suomentanut Mika Tiirinen. 240 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä
Jokaisella on varmasti mielessä omasta lapsuudestaan televisiosarja, joka on painunut mieleen merkityksellisenä tai hyvänä, lämpimänä muistona. Lapsuutensa kahdeksankymmentäluvulla viettäneillä mieleen painuneita sarjoja saattavat olla esimerkiksi Dallas, Ihmemies (MacGyver) tai Ritari ässä (Knight Rider), joita kansakunta kokoontui television äärelle tuijottamaan miljoonayleisöin.
Edellisen luonne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, kun kysymykseksi nousee oikeasti merkityksellinen, tajuntaa ja käsitystä television mahdollisuuksista tarinankerrontaan muuttanut pioneerisarja, jonka muistaa erityisesti ainutlaatuisena kokemuksena. Hetken mietittyään kasarikakara saattaa vastata esimerkiksi David Lynchin (s. 1946) ideoiman Twin Peaksin (1990 – 1991, 2017) tai uusintana televisiossa vuosikymmenen vaihteessa esitetyn Patrick McGoohanin (1928 – 2009) scifikulttisarjan Saarroksissa (The Prisoner, 1966 – 1968). Entäpä sitten kovat kotimaiset, kuten Jouko Turkan (1942 – 2016) Seitsemän veljestä (1989) tai Neil Hardwickin (s. 1948) Pakanamaan kartta (1991)?
Kaikki edellä mainitut ovat vaikuttaneet tämän kirjoittaneeseen, mutta ensimmäinen, todellinen, merkittävä vau-hetki koitti vuonna 1987, kun Yle näytti alunperin BBC:lla edellisen vuoden marras- ja joulukuussa esitetyn, film noiria ja musikaalia sekoittavan televisiodraaman Laulava salapoliisi.
Englantilaista näytelmäkirjailija Dennis Potteria (1935 – 1994) on eräissä luonnehdinnoissa kuvattu ”television Shakespeariksi”. Kuvaus ei ole vailla merkitystä. Käsikirjoituksissaan runsaasti fantasiaa ja realisimia, populaarikulttuuria ja vanhaa musiikkia yhdistellyt, eksentrisenä, mutta laajalti sivistyneenä ja kielellisenä taiturina tunnettu Potter muutti teoksillaan perinteistä televisiokerrontaa. Hänet lasketaan englantilaisen television käsikirjoittajien erääksi suurimmista ikoneista.
Potterin uran merkittävimpiin televisionäytelmiin luetaan usein Pennejä taivaasta (Pennies From Heaven, 1978), runsaasti mustaa huumoria ja parisuhdedraamaa sisältävä kertomus seksuaalisesti pakkomielteisestä nuottivihkokauppiaasta, pääosassa Bob Hoskins (1942 -2014), sekä Suezin kriisin aikoihin – vuoden 1956 brittiläiseen ministeriöön, sen nuoremman ja vanhemman sukupolven työntekijöiden välisiin valtasuhteisiin – keskitynyt Huulipunaa kauluksesta (Lipstick On Your Collar, 1993), jossa pääroolia näytteli nuori Ewan McGregor (s. 1971).
Moni saattaaa muistaa Potterilta hänen kaksi viimeiseksi jäänyttä, eksistentiaalista draamaa ja tieteiskirjallisuutta yhdistäneet televisiosarjat, tarinallisesti toisiinsa nivoutuneet Karaoken (1996) ja Kylmän Lasaruksen (Cold Lazarus, 1996), joissa Albert Finneyn (1936 – 2019) esittämä näytelmäkäsikirjoittaja tasapainoilee todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla, tehdessään samalla kuolemaa ja herätäkseen syväjäädytettynä (päänsä osalta) 2300-luvun dystooppisessa Britanniassa. Kyseiset sarjat Potter kirjoitti kilpajuoksussa kuolemaa vastaan, syöpää sairastaessaan.
Laulavaa Salapoliisia pidetään edellisten ohella Potterin päätyönä, ehkä jopa hänen suurimpana saavutuksenaan. Film noiria ja musikaalia sekoittanut sarja on valittu kahdenkymmenen merkittävimmän brittiläisen televisiosarjan kunniakaanoniin. Kuten edellä mainituissa Potterin muissakin töissä, on siinäkin runsaasti fantasiaa ja todellisuutta, vanhaa musiikkia ja vuosikymmenten takaisia muistoja, sekä seksuaalisuutta ja rakkautta käsitteleviä teemoja.
Laulava salapoliisi on kertomus psoriasiksen runtelemasta dekkarikirjailija Philip E. Marlow’sta, joka makaa vahvassa lääkityksessä sairaalan potilasosastolla. Hänestä on todella vaikea pitää. Kuusiosaisen sarjan avausosassa hän on itsesäälissä rypevä, itsekeskeinen ja ihmisvihamielinen, voimakkaasta paranoiasta kärsivä, riutunut sielu, jonka inhimillisyys tuntuu karisseen pois sairauden edettyä.
Tilanne kuitenkin muuttuu. Sairaalavuoteella maatessaan Marlow rupeaa käymään tilintekoa menneisyytensä kanssa, muistelemalla sotavuosiin osuneen lapsuutensa traumaattisia kokemuksia. Niistä voimakkain on äidin yhdynnän todistaminen vieraan miehen kanssa, joka sittemmin on vaikuttanut kaikkiin myöhempiin naiskokemuksiin, aina seksin likaista olemusta myöten. Traumoja ovat aiheuttaneet myös vanhempien ero ja äidin pian sen jälkeen tekemä itsemurha, josta dekkaristi on kokenut syyllisyyttä, sekä suhde heikkotahtoiseen, mutta sydämelliseksi koettuun isään. Sadistisen kouluopettajan edessä nuoruudessa tehty valheellinen tunnustus painaa niin ikään kirjailijan mieltä.
Lääketokkurassa ja korkeassa kuumeessa dekkarikirjailijan mieli rupeaa vaeltelemaan ja sekoittumaan keskenään vallitsevan todellisuuden, lapsuuden ja kirjoittamiensa nuhruisten salapoliisikertomusten välillä. Pulp-dekkareiden sankari, laulava salapoliisi, ratkaisee niissä prostituoidun murhaa ja salaperäisten vainoajien, mahdollisten natsiagenttien probleemaa. Ne näyttävät keskittyvän erään herra Mark Finneyn ympärille, joka tuntuu välillä olevan kirjailijan mielikuvituksessa äidin kanssa lapsuudessa maannut puolituttu Raymond, milloin koulussa valheellisen tunnustuksen uhriksi joutunut Mark Binney.
Laulava salapoliisi on erityisesti kirjailijan tilintekoa naisiin ja seksiin. Makaamiensa prostituoitujen ja äitinsä lisäksi tärkeitä naishahmoja ovat potilasosaston sympaattinen, kuvankaunis hoitaja Mills, sekä entinen vaimo Nicola. Heidän kohtaloinaan on välillä sekoittua Marlow’n houreisessa mielessä kuvitellun dekkarin maailmaan tai vaihtoehtoiseeen todellisuuteen, jossa Nicola tuntuu pettävän kirjailijaa Mark Binneyn kanssa.
Pahimmillaan houreinen mieli yrittää selvittää, mikä potilasosastolla koetuista tapahtumista on totta, mikä unta tai hallusinaatiota. Suuri loppuratkaisu näyttää sitten toimivan katarsiksena ja samalla myös sovituksena. Tienä tähän toimii sairaalan psykiatrina toimiva tohtori Gibbon, jonka vastaanotoilla käydessään Marlow rupeaa työstämään demonejaan.
Kaiken kruunaa musiikki. Sairaalan potilasosastolla koettu elämä ja kirjailijan houreinen mielikuvitus heräävät eloon hurjina musiikillisina tuokioina, joissa soitetaan 1940-luvun iskelmä- ja tanssimusiikin klassikoita. Musiikkia kuullaan muun muassa sellaisilta konkareilta, kuin Max Harris (Peg ’o My Heart), Fred Waring (Dry Bones), Duke Ellington (Rockin’ in Rhythm), Bing Crosby (Don’t Fence Me In), The Mills Brothers (Baby Doll), Lale Andersen (Lili Marlene), Sammy Kaye (The Umbrella Man) ja Vera Lynn (We’ll Meet Again). Jokainen kappale on tarkoin valikoitu esitettyyn kohtaukseensa. Ne rytmittävät sarjaa ja tuovat siihen syvyyttä omalla tärkeällä tavallaan.
Potterin televisiosarjojen näyttelijäkaarti on ollut aina parasta, mitä brittiläinen teatteri on estradeiltaan tuottanut, eikä Laulava salapoliisi tee poikkeusta. Dekkaristi Philip E. Marlow’ta tulkitsee loistava Michael Gambon (s. 1940). Mark Binneyn / Finneyn / Raymondin luihuun osaan on vaikeampi keksiä parempaa näädännaamaa kuin Patrick Malahide (s. 1945). Keski-ikäisen ja parhaimmat päivänsä ohittaneen ex-vaimon roolissa Shakespeare-näyttelijä Janet Suzman (s. 1939) pyrkii tuomaan esille kirjailijaa kohtaan tuntemaansa kiintymystä, tämän pahansuovista ja paranoiaa lähentelevistä mielipiteistä huolimatta. Hehkeää hoitaja Millsiä, joka syystäkin aiheuttaa Marlow’lle painetta alapäähän, näyttelee pähkinänruskeine silmineen hemaisevasti Joanne Whalley (s. 1961).
Tämän kirjoittanut valmistautui Laulavaan salapolisiin lukemalla aluksi kirjaksi käännetyn käsikirjoituksen. Sen jälkeen oli vuorossa alkuperäinen televisiosarja – ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen. Mikäli lukija on tottunut dialogi-muotoon laadittujen käsikirjoitusten tai romaanien lukemiseen, Laulavan salapoliisin parissa viihtyy varmasti. Se on siksi tarkoin ja erinomaisesti kirjoitettu, että televisiosarjan ohjauksesta vastanneella Jon Amielille (s. 1948) jäi tehtäväksi oikeastaan vain kuvata kohtaukset selluloidille.
Käsikirjoitus toimii hyvin itsenäisenä kertomuksena, mutta edellä mainittua upeaa BBC:n tuottamaa filmatisointia ei kannata jättää sivuun. Se on melkeinpä pakko katsoa käsikirjoituksen luettuaan. Varoituksen sana on kuitenkin sanottava 2000-luvun alussa tehdystä amerikkalaisesta elokuvasta. Robert Downey Jr:n (s. 1965) ja Mel Gibsonin tähdittämän adaptaation ongelma on jo pelkästään se, että se siirtää tapahtumat Yhdysvaltoihin. Juuri englantilainen toteutus chandlermaisesta laulavasta yksityisetsivästä toimii.
Laulava salapoliisi on siksi mielenkiintoinen, että tavoistaan poiketen Potter otti siihen mukaan elementtejä omasta elämästään ja lapsuudestaan. Hän itse kärsi psoriasiksesta, oli ammatiltaan kirjailija ja todella kova tupakoimaan, kuten Marlow’kin. Jos sarjan seksuaalinen ahdistus on osittain linkitettävissä Potteriin itseensä, se selittäisi sen valtavan psykologisen vaikutuksen, joka käsikirjoituksesta on aistittavissa ja halutessaan linkitettävissä käsikirjoittajan muihin töihin. Potter on todennäköisesti tiennyt, että lopputuloksesta tulee upea, sillä eräässä kohtauksessa hän laittaa Marlow’n toteamaan kirjailijoiden kirjoittavat kaikesta, mitä ympäristöstään ja itsestään löytävät. Vaikuttaa henkilökohtaiselta tunnustukselta!
Psoriaksesta kärsivä kirjailija on käsikirjoituksessa huomattavasti synkempi ja naisvihamielisempi hahmo, kuin Gambonin televisiossa esittämä tulkinta. Ehkä syynä on näyttelijän lämminhenkinen karisma, joka ei tunnu tavoittaman sitä ahdistunutta vihamielisisyyttä, kuin mitä Potter on hahmoaan käsikirjoituksessa kuvannut.
Televisiosarjan ohjauksesta vastannut Jon Amiel on eräässä haastattelussa kertonut, että pyysi Potteria kirjoittamaan sarjan viimeisen osan uusiksi. Oliko ratkaisu ehkä alunperin tarkoitettu jäämään avoimeksi, ehkä jopa pahaenteisen synkäksi? Edellinen ei kuitenkaan sovi Potterin persoonaan, sillä kuten hän itse totesi, halusi hän ottaa maailman ja elämän vastaan sellaisena kuin se on, vailla katkeruutta, nälkäisenä ja uteliaana, hyväntahtoisesti. Käsikirjoituksen loppu on juuri tällaista Potteria, jos pieni juonipaljastus tämän kirjoituksen lopuksi hyväksytään.
Sinisten ajatusten hautausmaa 