Maria Laakso: Taltuta klassikko. Tammi 2019. 216 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä
Puistofilosofiapäivänä 2020 lukemisen merkitys tuli esiin. Juhlatalo Rahkolan pihamaalle Ikaalisiin kokoontui yllättävästä sadekuurosta huolimatta yli neljänkymmenen puistofilosofin joukko kuuntelemaan kirjallisuustutkija Maria Laakson (s. 1982) alustusta kirjallisesta ikonistamme Väinö Linnasta (1920 – 1992). Keskustelua käytiin Linnan merkityksestä nykykirjallisuudellemme ja suomalaiselle kulttuurille.
Laakso nosti ansiokkaasti esiin kysymyksen, onko kirjailjan merkitys suomalaisille suorastaan pyhä. Kun miettii Linnan vaikutusta päätuotantonsa, Tuntemattoman sotilaan (1954) ja Täällä Pohjantähden alla (1959 – 1962) -teosten näkökulmista, voi vallan hyvin todeta hänen vaikuttaneen suomalaisten kollektiiviseen psyykeeseen, itseymmärrykseemme ja itsenäisyytemme ajan historian tulkintoihin ehkä enemmän kuin kukaan toinen kirjailija.
Jossain vaiheessa keskustelua Laakso pohti kirjallisten ikoniemme merkitystä laajemminkin, ja kertoi kaipaavansa todellisia kirjasotia, joita takavuosikymmeninä maassamme käytiin, kirjailijoiden ottaessa kantaa tabuina pidettyihin aiheisiin. Esimerkiksi Tuntematon sotilas oli ottanut kantaa jatkosotaan, suomalaisesta sotilaista luotuun kuvaan, sodan mielettömyyteen ja pinnan alla rintamaveteraaneissa kiertäneisiin tunteisiin. Romaani herätti lehtien sivuilla kiivaan väittelyn. Vielä reilu vuosikymmen myöhemmin, 1960-luvulla, kirjailija Hannu Salaman (s. 1936) Juhannustansseista käynnistyi oikeusprosessi jumalanpilkkasyytteineen. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Missä syy?
Sattuiko olemaan tämän kirjoittaneen ehdotus vastaukseksi, että suomalaisten lukuharrastus on viime vuosikymmeninä laskenut. Jos kirjallisuus harrastuksena ei ole enää samassa asemassa kulttuuriarvostuksessa tai harrastuksena kuin aikaisemmin, on olemassa vaara, että marginalisoituessaan sen perinteinen, kapinallinen luonne, vallitsevan yhteiskunnan arvojen ja kipupisteiden analysointi, menettää merkityksensä.
Toki syitä voi etsiä postmodernin ajan yksilöllisyyttä arvottavasta yhteiskunnastamme ja sen vapautuneesta arvomaailmasta. Vahingollisiksi koettujen tabujen rikkominen on monessa suhteessa helpompaa kuin aikaisemmin vallinneen tiukemman yhtenäiskulttuurin Suomessa. Eikä pidä unohtaa harrastuskentän laajentuminen. Lukeminen harrastuksena vaatii aikaa, ja se joutuu kilpailemaan alati kasvavan, monipuolisten harrastustarjonnan kanssa.
Suomalaisten lukuharrastuksen taantuminen on kuitenkin todellisuutta, ja asiasta on käyty viime vuosina vilkasta keskusteltua. Erityisen huolissaan ollaan oltu poikien lukuinnostuksen puutteesta, mutta laskevista käyristä on selkeitä viitteitä koko nuorison keskuudessa. Lukukeskuksen antamien tilastojen mukaan aktiivisesti lukevien nuorten osuus on viimeisen 15 vuoden aikana laskenut 22 prosentista kuuteen! Entäpä sitten koko väestö? 63 % suomalaisista myöntää lukevansa liian vähän. Vain 13 % suomalaisista on lukenut vähintään kymmenen kirjaa kuluneen vuoden aikana.
Yhä monimuotoisammaksi ja monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa lukutaidon merkitys korostuu. Tiedollinen osaaminen ja laajojen tietomäärien sisäistäminen vaativat hyvää lukutaitoa. On olemassa vaara, että lukutaidon rapautuessa juopa eri ihmisryhmien välillä entisestään kasvaa. Kielellisen rikkauden surkastuessa uhkaa pesuveden mukana mennä myös ymmärrys maailmasta. Voi esittää kysymyksen, jääkö silloin jotain konkreettista ihmisenä olemisestakin kokematta.
Tarvitsemme hyvää lukutaitoa jo pelkästään oman itseymmärryksemme ja toisten ihmisten ymmärtämisen vuoksi. Asiaa voi verrata esimerkiksi ihmisten väliseen keskusteluun, jossa toinen osapuolista ei ymmärrä lainkaan, mitä toinen osapuoli oikein tarkoittaa. Kuinka haastavaa on yrittää keskustella aiheesta, jonka kuvaamiseen tai selittämiseen ei löydy riittävän hyvää sanavarastoa. Sellaisessa tilanteessa usein turhautuu ja palaa mieluummin helpommin avautuvien abstraktioiden pariin.
Hyvä lukutaito on siis ennenkaikkea tasa-arvokysymys!
Tie hyvään lukutaitoon, kirjalliseen ilmaisuun, tietojen ja taitojen kasvattamiseen, itsensä ja toisten ihmisten ymmärrtämiseen, heidän asemiinsa asettumiseen sekä kuuluisien sinisten ajatusten pariin kulkee kirjallisuuden kautta. Millaisia tiedollisia ja taidollisia aarteita se pitääkään sisällään! Tietokirjat ovat hieno tapa tiedollisen sivistyksen kartoittamiseen, mutta aivan yhtä keskeistä on kaunokirjallisuus, tie uusiin maailmoihin. Mitään uutta ei synny ilman mielikuvitusta, ja siinä romaani on aivoja stimuloivana välineenä ehdottoman ylivoimainen.
Kuinka siis kannustaa nuoria kaunokirjallisuuden pariin? Tärkeässä asemassa ovat kirjallisuuden klassikot. Jotta kaunokirjallisuudesta saa irti kaiken hyödyn, pitää lukea myös tekstiä, jossa oppii haastamaan itseään. Sellainen johtaa parhaimmillaan kokonaan uusien ajatusten ja ajastusmallien omaksumiseen, kielellisen rikkauden kartuttamiseen ja omien aivonystyröitten trimmaantumiseen vastaanottaa lisää haastavaa tekstiä ja kietoa yhteen todellisuuden monimuotoista lankakerää.
Löytyisikö kirjallisuudentutkimuksellisesta näkökulmasta ratkaisu ongelmaan? Edellä mainitun Väinö Linnan ja muut suomikirjallisuuden klassikot löytyvät nimittäin Maria Laakson viime syksynä julkaisemasta nuorten tietokirjasta Taltuta klassikko, jossa kansakuntamme tulevaisuuden toivoja opastetaan suomalaisen kaunokirjallisuuden ikivihreiden äärelle. Laakson reseptinä toimivat tarkasti punniten, jopa yllätyksellisesti, valitut teokset, esittelyissä käytetty verraton kieli, sekä lukijaa kaikissa tilanteissa opastava ja rohkaiseva teoksen esitystapa.
Aloitetaan valituista teoksista. Vaikka Laakso ei teoksessaan tuo esiin perustelujaan, miksi juuri nämä kahdeksan teosta on valittu, on klassikkoihin tutustuneella lukijalla mahdollisuus pohtia motiiveja valittuja teoksia puntaroimalla. Taltuta klassikkoon on valittu kahdeksan kotimaisen kaunokirjallisuuden helmeä. Elias Lönnrotin (1802 -1884) Kalevalalla aloitetaan ja viimeisenä on vuorossa Linnan Tuntematon Sotilas. Väliin ovat päässeet Aleksis Kiven (1834 – 1872)) Seitsemän veljestä (1870) sekä Mika Waltarin (1908 – 1979) Sinuhe egyptiläinen (1945).
Tähän mennessä lukijat tuskin hihkuvat yllätyksellisyydestä. Mainitut herrat ovat varsinainen kansallisten klassikkojen kavalkadi, joka on hallinnut klassikkokeskustelua jo sukupolvien ajan. Sen sijaan neljä seuraavaksi esiteltävää kirjailijaa muuttavat kirjan klassikkoja esittelevää tematiikkaa merkittävästi.
Kirjallisuuden historia on ollut miesten kirjoittamaa historiaa. Jos naiset antiikin tai keskiajan aikana jotain kirjoittivat, meille ei ole juuri säilynyt heidän tekstejään. Mies luonnollisena olentona kirjailijaksi oli käytännössä kiistämätön tosiasia läpi uuden ajan aina 1900-luvulle saakka.
Niinpä Laakson päätös nostaa mukaan neljä kirjoittavaa naista 1900-luvun vaihteen kummankin puolen vuosikymmeniltä tekee teoksesta mielenkiintoisen. Monelle lukijalle saattaa tulla yllätyksenä, että ajanjaksona, jolloin ajatus naisesta kirjailijana oli uusi, outo, ja mielipiteissä voimakasta kahtiajakoa tuottanut ilmiö, on syntynyt suomalaisen kirjallisuuden mestariteoksia, jotka samalla ottivat rohkeasti kantaa naisen yhteiskunnalliseen asemaan. Taltuta klassikkoon otetut teokset osoittavat, että suomalaista kirjallisuutta voi sen historiallisesti nuoresta iästään huolimatta pitää ylpeästi modernina, korkealaatuisena, tyylillisesti rikkaana ja emansipatorisena.
Ensimmäinen kirjailija on kaikille varmasti tutuin. Minna Canthin (1844 – 1897) näytelmän Työmiehen vaimo (1885) merkitys ilmestymisaikoinaan nosti ansiokkaasti esiin vallitsevan epäkohdan, kun naimisissa olevalla naisella ei ollut oikeutta tulojensa hallintaan. Dialogimuotoon kirjoitettu, realismia edustanut näytelmä epäinhimillisesti vaimojaan ja rakastajattariaan kohtelevasta aviomies Ristosta johtikin valtiopäivillä lakiuudistukseen 1889.
Naisen oikeus omaan seksuaalisuuteensa on ollut tunnetusti tabujen aihe halki vuosisatojen. Nuori suomalainen kirjallisuus nosti sen kuitenkin esiin jo vuosisadan vaiheessa. L. Onervan (1882 – 1972) Mirdjan (1908) kautta Laakso tutustuttaa nuoret lukijat dekadenttina pidettyyn 1900-luvun vaihteen Fin de sièclen aikakauteen, jolloin kirjallisten piirien keskuudessa rappiokulttuuri kukoisti, heikko moraali oli korkeassa huudossa, ja, Charles Baudelairen (1821 – 1867) ja Friedrich Nietzschen (1844 – 1900) kaltaisia kapinallisia kirjailijoita ja filosofeja luettiin innokkaasti. Kirjan päähenkilö Mirdja seuraa aikakautensa Narkissos-ihanteiden mukaisesti pikemminkin tunteitaan ja sydäntään, siirtyessään miessuhteesta toiseen. Kirja oli ilmestyessään skandaali, todellista kirjasota-kamaa, ja, ah, niin aikaansa edellä, kuten Laakso asian upeasti esittää.
Nietzschensä oli erityisen tarkkaan sisäistänyt myös Edith Södergran (1892 – 1923), suomalaisen runouden suuri modernisti. Hän kirjoitti runonsa vapaamuotoisesti, paikoitellen rohkeita kielikuvia ja viittauksia käyttäen, äidinkielenään ruotsi. Hän oli vuosikymmeniä perinteistä suomalaista runoutta edellä. Intohimoisesti ja rohkeasti elänyt, mutta tuberkuloosiin aivan liian nuorena kuollut runoiljatar olisi saattanut jäädä pimentoon, elleivät hänestä olisi kiinnostuneet suomalaisen kirjallisuuden modernin kirjallisuuden ryhmä, Tulenkantajat. Uuno Kailaan (1901 – 1933) käännökset suomeksi vuosien 1916 – 1925 runoista ilmestyivät kokoomateoksessa Runoja (1942). Jälki ei ollut aina ansiokasta, Kailas kun ei kaikilta osin uskaltanut kääntää Södergranin rohkeita ja sensuelleja riimityksiä.
Jos L. Onerva oli pohtinut naisen asemaa suhteessa seksuaalisuuteensa, saman teki Aino Kallas (1878 – 1956) Sudenmorsiamellaan (1928). Arkaaisessa, Viron Saarenmaalle sijoittuvassa kauhutarinassa Aalo-niminen nainen elää kaksoiselämää, jossa hänestä öisin aviomiehen nukkuessa kuoriutuu susi. Teoksen upea dualistinen tyyli, jossa kirkollisen sivistyksen omanneen kertojan kauhistelu ja vapautensa sutena saattaneen Aalon ilon ja riemun välinen ristiriita kuvataan parhaimmillaan todella raamatullisin sävyin. Vertauskuvallisuus vanhan, kodin piiriin sidotun naisen ja 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneen uuden naisen välillä on teoksessa vahvasti läsnä.
Seuraavaksi voidaankin sitten käsitellä Taltuta klassikossa käsiteltyä tyyliä ja muita tehokeinoja, joiden avulla tekijä pyrkii houkuttelemaan lukijat edellä mainittujen teosten äärelle. Keskeiseksi tehokeinoksi ja käytetyksi tyyliksi nousee huumori. Tähän Maria Laaksolla on edellytyksiä, sillä hänen väitöskirjansa käsitteli huumoria ja komiikkaa nuortenkirjallisuudessa.
Laakson teksti on kevyttä, mutta faktoja ja kielellisiä leikkejä tulvillaan. Uudet sanat ja uuskieli saavat osansa. Myös kirjallinen kuvailu on hykerryttävää ja hyvin nuoret lukijat tavoittavaa: Väinämöisen ja Joukahaisen kamppailu on eeppinen rap-battle; Seitsemän veljeksen, ”broidien”, Juhani veitsisarjan ei terävin veitsi; Canthin aikainen teatteri silloisen porvariston somekanava ”Instagram, Snapchat ja blogi”; L. Onervan Mirdja Helsingin jokaisen kaksilahkeisen jahtaama megabeibi; Nietzsche kaikkien amisviiksijäbien kahdehtima mursuviiksi jne.
Jotta lukija saataisiin uppoutumaan klassikoihin, on teoksen johdannoksi luotu lyhyt katsaus klassikoihin tutustuville aloittelijoille. Otsikkotasolla pohditaan muun muassa klassikoiden syntyä, tunnistettavuutta, motiiveja klassikoihin tutustumiseen sekä annetaan ohjeita oman klassikkonsa kesyttämiseksi. Teoksen loppuun Laakso on laatinut listan viidestäkymmenestä ”lisäklassikosta”, houkutukseksi aihepiiriin syventyville. Väliin viljellään myös käsitteitä ja esitellään teosten ilmestymisajan historiallista kontekstia, kirjallista kulttuuria ja tunnettuja henkilöitä. Tämä on tärkeää, sillä aloittelevat klassikonlukijat saattavat olla hukassa eri aikakausien aatteellisen ilmaston kanssa
Pikantin kehyksen Taltuta klassikon kokonaisuudelle luo taiteilija Johanna Rojolan (s. 1970) tekemä erinomainen kuvitus. Erityisesti sarjakuvistaan ja näyttelyistään tutulle Rojolalle nuortenkirjan kuvittaminen on toiminut pitkäikäisen haaveen toteutumisena. Teoksiin liittyvät piirrokset aina kansilehteä myöten tuovat tekosen luettavuuteen mukavasti väriä ja ilmaa.
Kaikkea muuta kuin raskaasta esitystavasta johtuen kirjan lukee raikkaana esityksenä, suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Parhaimmillaan teksti on siksi räväkkää, että kainopuheisimpia (lue: allekirjoittanut) lukijoita saattaa tirskumisen ohessa myös punastuttaa. Tehokeinoja ovat suorapuheisen humoristisen- ja siksi nuoriin vetoavan – tyylin lisäksi muun muassa edellä mainittu sukupuolisuuden korostaminen sekä seksuaalisuus. Viimeksi mainittu sopii erityisen hyvin nuorten, vitaalisten, lukijoiden houkuttelemiseksi. Kukapa teini-ikäinen ei haluaisi tehdä vaikutusta kuumaan kirjatoukkaan, kuten Laakso pilke silmäkulmassa vihjailee.
Tekijän oma kommentti teoksestaan nuorille suunnattuna vitsikkäänä johdatuksena on kaiken edellä mainitun pohjalta kuvaava, vaikka samaan aikaan ehkä turhan vaatimaton. Olihan Taltuta klassikko ehdolla vuoden 2019 Finlandia Junior -palkinnosta. Pikemminkin Taltuta klassikkoa lukee tietokirjallisena adaptaationa suomalaisen kirjallisuuden historian klassikoista.
Toimiiko teos sitten hyvänä kirittäjänä, sparraajana, pönöttäviltä ja pelottavilta tuntuvien klassikoiden lukemiseen? Tämän kirjoittaneen vastaus on nautittavan luettavuuden vuoksi ehdoton kyllä. Lopullisen vastauksen kysymykseen antavat tietysti asiantuntijat, eli nuoret, nuo klassikoihinsa tutustuvat, kriittiset, mutta toivottavasti uusille ajatuksille ja seikkailuille avoimet mielet. Seuraavaa kirjasotaa odotellessa…
Sinisten ajatusten hautausmaa 
