Seneca: Elämän lyhyydestä (De brivitate vitae). Otava 2018. Suomentanut Juhana Torkki. 111 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä
Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eaa. – 65 jaa.) nimi mainitaan, kun puhutaan Rooman valtakunnan panoksesta filosofian historiaan. Seneca oli syntyjään korkea aatelinen, konsuli, reetori, ja kirjailija, joka jätti perinnöksemme sarjan näytelmiä sekä filosofisia kirjoituksia.
Senecan elämä oli keisariajan poliittisten vehkeilyjen kyllästämä. Hän oli päästä hengestään keisari Caligulan (12 – 41 jaa.) mustasukkaisuuden takia, ja hänet oli ajettu maanpakoon Korsikan saarelle keisari Claudiuksen (10 eaa. – 54 jaa.) aikana. Hän palasi takaisin Roomaan ryhtyäkseen nuoren keisari Neron (37 – 68 jaa.) opettajaksi. Suhteesta kasvoi läheinen ystävyys, joka päättyi viimein tragediaan, kun Nero määräsi entisen suojelijansa tekemään itsemurhan.
Roomalaiset eivät kehittäneet mitään uutta filosofista järjestelmää. Heidän panoksensa oli kreikkalaisen filosofian perinnön turvaaminen ja levittäminen jättimäisen imperiuminsa alueelle. Käytännön filosofia oli edellisen soveltamista. Seneca on tämän tradition kenties upein edustaja.
Yhteistä roomalaisille kirjoituksille on niiden kaunopuheinen esitystapa. Sivistyneen oppineen tunnusmerkkinä oli retorinen esiintymis- ja kirjoitustaito, jota varten valtiomiehiä koulutettiin tehtäviinsä. Edellisellä ei välttämättä tarkoiteta Platonin (427 – 347 eaa.) ajoilta periytyneen harhaanjohtavan retoriikan, sofismin, harjoittamista. Kaunopuheisuus tarkoitti erityisesti hyvää, selkeää ja ylevää esitystä.
Seneca kuului stoalaisen filosofian edustajiin. Stoalaisuus, kuten toinen Roomassa vaikuttanut filosofinen suuntaus, epikurolaisuus, olivat suosittuja hallitsevan eliitin parissa. Erityisesti stoalaisuus koettiin valtiollisiin asioihin paneutuville välttämättömäksi. Senecan ohella valtiofilosofian historiaan ovat stoalaisina jääneet muun muassa ilmaisunsa tasapainosta ja symmetriasta tunnettu Cicero (106 – 43 eaa.) sekä hyvän hallitsijan ja hyvän ihmisen probleemaa käsitellyt filosofikeisari Marcus Aurelius (121 – 180 jaa.).
Stoalaisuuden ytimessä oli ajatus kosmisesta ykseydestä ja tarkoituksesta. Ihmisen elämä, kohtalo, oli järjestäytynyt yhden suuren kokonaisuuden muodostavassa olevaisuudessa, jossa vallitsi oikeudenmukaisuus ja tarkoituksenmukaisuus. Tätä järjestystä ylläpitivät jumala tai jumalat.
Universumin deterministisestä luonteesta huolimatta yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämäänsä filosofoimisen kautta annettiin suuri arvo. Koulukunnan yleisen näkemyksen mukaan ihmisen tuli harjoittaa filosofista pohdiskelua tullakseen onnelliseksi ja pystyäkseen ottamaan vastaan elämässä sattuvat tapahtumat. Järjen käyttö valloilleen päästettyjen tunteiden sijaan korostui erityisesti. Stoalainen tyyneys on tuttu kielikuva, kun on haluttu kuvata suhtautumista kohtalon tuottamiin iskuihin, erilaisiin vastoinkäymisiin.
Nämä taustaoletukset sisäistäen lukija on valmis tarttumaan Juhana Torkin (s. 1977) suomentaman kolmen Seneca-kirjoituksen muodostamaan kokonaisuuteen. Erityisesti puhekouluttajana tunnetuksi tullut Torkki on erinomainen valinta kääntämään kuuluisan reetorin hurmaavia tekstejä.
Elämän lyhyydestä pitää sisällään nimeään kantavan kirjoituksen lisäksi läheisesti aiheeseen liittyvän, harmillisesti vain katkelmana säilyneen, kirjoituksen Joutilaisuudesta, sekä kärsimyksen merkitystä ihmisen elämässä käsittelevän Johdatuksesta. Kolmen kirjoituksen kokoelma pureutuu oivallisesti ihmisenä olemisen peruskysymyksiin.
Elämän lyhyydestä oli Senecan vastaus appensa Pompeius Paulinuksen tiedusteluille, pitäisikö hänen jatkaa korkeassa virassaan Rooman viljavarastoista vastaavana virkamiehenä. Kuuttakymmentä lähestyessä tällaiset pohdiskelut olivat varmasti paikallaan. Se, että tiedustelu osoitettiin vävylle, joka vastasi mitä ylevimmällä filosofisella tutkielmalla, kertoo paljon miesten välisen ystävyyden syvyydestä.
Vastauksessa apelleen Seneca pohtii stoalaisen filosofian pohjalta, mikä elämässä on arvokasta ja miten se kannattaisi järjestää. Heti alussa esitetään provosoiva ja kaiken kuvaava argumentti. Elämä ei ole lyhyt, mikäli sen järjestää oikein: ”Emme saa elämää lyhyenä, mutta teemme siitä lyhyen — Samaan tapaan elämä avautuu suurena sille, joka osaa järjestää sen viisaasti”.
Senecan argumentin taustalla on näkemys elämän rajallisuudesta ja toisaalta ihmisten heikosta kyvystä sen hyväksymiseen. Kuoleman mahdollisuus lakaistaan pelokkaasti syrjään ja aikaa käytetään tuhlailevasti kuin sitä olisi ikuisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Koska kohtalo on laskenut ihmisen ajan tarkkaan, elämän rajallisuus pitäisi hyväksyä ja ottaa tehokkaampaan käyttöön. Vain ihminen, joka on käyttänyt elämänsä merkityksellisesti voi todeta sen myös eläneensä.
Seneca pyrkii ottamaan kantaa kolmeen keskeiseen stoalaisen filosofian elämän sisältöjä käsittelevään kysymykseen: omistautuako elämässään nautinnoille, mietiskelyille vai toiminnalle? Sen hän tekee siksi kauniilla ja ylevällä tavalla, kuten kaunokirjallisen mestarin kuuluukin. Senecan kirjoitustapa on hyvin kohtauskeskeinen. Kysymyksiä esittäessään hän nostaa esiin tarinoita historiasta tai tarustoista, joissa esiintyvien henkilöiden kohtaloita hän käyttää esimerkkeinä pohdiskeluissaan.
Suurin kritiikki esitetään nautintoja kohtaan, joihin filosofi suhtautuu lähtökohtaisesti hyvin kriittisesti, tuomiten roomalaisten keskuudessa suosittujen vapaa-ajan harrastusten, kuten pallopelien, ylellisten aterioiden, kylpylöissä vetelehtimisen ja muiden huvien ylitsevuotavan harrastamisen. Filosofin inho velttoa, irstasta ja viinin nauttimisesta johdettua elämäntapaa kohtaan tuodaan esiin loisteliain argumentein. Aikansa nautintoihin käyttämään ihmiseen Senecan kanta on kuin kuuluisan siivekkään sanonnan vertaus pohdiskelevasta Sokrateesta (n. 470 – 399 eaa.) ja lätissään piehtaroivasta siasta.
Mielenkiintoinen yhteys kytkeytyy toisaalta mietiskelyn (kontemplaatio) ja toiminnan (aktio) välille. Maailman ja olevaisuuden ihmettely on tietenkin ihmisenä perustavanlaatuisinta. Filosofina Seneca suosittelee vapaa-ajan järjestämistä siten, että aikaa on erityisesti itsensä henkiseen kehittämiseen, tietojen ja taitojen kartuttamiseen, kontemploimiseen. Siitä hän johtaa esittämiensä argumenttien kautta, että filosofiaa harrastava ihminen on samalla hyödyllinen lähipiirilleen ja yhteisölle. Viisauden harrastaminen kytkeytyy toisten ihmisten palvelemiseen, toimimiseen, ja samalla elämän merkityksen kasvattamiseen.
Edellistä on syytä pohtia syvällisemmin ihmisenä olemisen valossa: Pitäisikö meidän järjestää elämämme siten, että tietojen ja taitojen lisääminen ja elämän pohtiminen johtaisivat myös aktiiviseen työskentelyyn toisten ihmisten hyväksi? Onko filosofian harrastaminen avain tämän oivalluksen sisäistämiseen ja samalla merkityksellisen ihmiselämän luomiseen? Ajatus ylhäisessä yksinäisyydessä, itselleen elävästä, ilman ihmisyhteisöä toimivasta ihmisestä tuntuu Senecan kirjoitusten lukemisen jälkeen hukkaan heitetyltä elämältä.
Hukkaan heitettyä elämää Seneca ivaa senkin edestä. Hän satirisoi ihmisiä, jotka käyttävät aikaansa kaikenlaisen turhan työskentelyn ja hyödyttömien toimenkuvien pyörittämiseen. Hektisesti ja kiireisesti elävät, ympäriinsä säntäilevät ja vain näennäisesti aikaansaavat kokevat filosofin silmissä tuomion. Upeiden esimerkkien kautta Seneca pilkkaa erityisesti ihmisiä, jotka eivät järjestä elämäänsä, vaan siirtävät itselleen erityisen tärkeiden asioiden aloittamisen, unohtaen totaalisesti elämän rajallisuuden.
Edelliseen liittyy läheisesti ajatus elämästä prosessina, jota pitäisi käydä kaiken aikaa. Kontemploinnin harrastaminen ja siitä koituva aktio ovat elinikäinen prosessi, joka pitäisi aloittaa mahdollisimman varhain. Elämän ehtoopuolella kokonaisvaltaisen elämän aloittaminen on haastavaa, ehkä jopa mahdotonta. Senecan nerokasta tekstiä lukiessa mieleen nousee toivomus, että mahdollisimman moni lukisi Elämän lyhyydestä ollessaan vielä nuori.
Entäpä sitten kuolema, joka elämän luonnollisena päätepisteenä odottaa meitä kaikkia? Miksi elämään kuuluu läheisesti kärsimys, ja miksi kärsimys tuntuu kohdistuvan ihmisistä jaloimpiin? Miksi jumalat tuntuvat sallivan tällaisen epäoikeudenmukaisuuden? Näitä kysymyksiä Seneca pohtii kirjeenvaihdossa Sisilian prokuraattori Lucilius Iunorin kanssa Johdatuksesta -kirjoituksessaan, asettaen ne melkeinpä ylösalaisin.
Stoalaisen ajattelun mukaisesti maailmankaikkeudessa vallitsee jumalten ylläpitämä järjestys ja oikeudenmukaisuus. Niinpä mitään pahaa ei voi tapahtua hyville ihmisille. Seneca tuo esiin todistuksen toisensa jälkeen luonnossa ja kosmoksessa vallitsevasta järjestyksestä, ennen kuin aloittaa pohtimaan hyvien ihmisten ja jumalten välistä suhdetta.
Hyville ihmisille ei voi tapahtua pahaa. Kosmos, luonto, johdatus, jumalat, kohtalo, kaitselmus – millä nimellä heitä kutsutaankaan – kilvoittelevat hyviä ihmisiä, antaen heille haasteita, valmistellen heitä itselleen. Hän vertaa tätä kilvoittelua muun muassa huippu-urheilijoihin, jotka kilpailevat toisiaan vastaan. Samalla tavalla vastoinkäymisissä koulittu viisas ihminen voi edistyä omassa elämässään. Kohtalon heittämiä haasteita täynnä oleva, viisaasti eletty elämä on samalla osoitus myös hyvästä elämästä.
Pahoille ja huonosti eläneille ihmisille vastoinkäymiset ovat karvaita. Seneca ivaa ihmisiä, jotka ovat välttyneet elämässään koettelemuksilta. Heiltä puuttuu viisaus, miten toimia oikein. Hehän sortuvat heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessaan. Tällaiset ihmiset ovat taipuvaisia vaikeaksi kokemiensa asioiden märehtimiseen. Itsesäälissä rypeminen ei kuitenkaan kuulu viisaan ihmisen käyttäytymiseen.
Stoalainen järjen käytön hyödyntäminen johtaa vastoinkäymisten hyödyntämiseen. Ne paitsi kasvattavat viisasta ihmistä, myös hyödyttävät ympäristöä ja yhteiskuntaa. Viisas ihminen osaa käsitellä vastoinkäymisiään, antaa niille uusia merkityksiä ja myös niistä viisastuneena tuoda kokemuksiaan toisten hyödyksi. Viittaus edellä mainittuun toimintaan (aktio) yhteisön hyväksi näyttäytyy Senecalla tärkeänä myös suhteessa elämän tuottamiin kolhuihin.
Ja, aina voi maailmasta myös paeta. Johdatuksesta -kirjoituksen ehkä mielenkiintoisin, samalla nykylukijan kannalta hätkähdyttävin, kohta liittyy itsemurhan kaunopuheiseen pohdiskeluun. Seneca katsoo, että vapaa ihminen on vapaa päättämään myös elämänsä. Kaunokuvalliseen tapaan hän vyöryttää lukijalla kuvia jaloista itsemurhista Sokrateeseen ja Catoon (96 – 46 eaa.) saakka. Missä Sokrateen kaltainen viisas filosofi tyhjentää myrkkymaljansa onnellisena, koska tietää näin vastustavansa vääryttä, samoin Cato mieluummin valitsee kuoleman, kuin nöyrtyy elämään Julius Caesarin (100 – 44 eaa.) alamaisuudessa. Senecalle kuolema on vain ohikiitävä hetki. Miksi sitä pitäisi pelätä?
Kun pitää mielessä, miten Seneca tuli lopulta pakotettua itsemurhaan, edellistä lukee sitäkin kiinnostuneempana. Aikalaiskuvausten mukaan filosofi poistui elämästään tyynesti ja arvokkasti, kuten oli opettanut.
Yhteistä kaikilla kolmella kirjoituksella tuntuu olevan: Vain tiedostamalla kuolevaisuuden, ihminen voi kokea elävänsä. Oikealla tavalla elävä ihminen tietää käyttävänsä elämän tiimalasin viisaasti. Merkityksellisessä kosmoksessa kaikille oikein eläneille ihmisille on ennalta määrätty, juuri sopivan pituinen elämä, jossa kohtalo asettaa heidän tielleen erilaisia, kilvoittelevia ja kehittäviä, ei kuitenkaan ylitsepääsemättömiä, vastuksia. Niinpä kuoleman lähestyminen ei heitä pelota. Mieleen hiipii kuin itsestään filosofi Baruch Spinozan (1632 – 1677) esittämä kuuluisa miete: Viisas ihminen ei juuri kuolemaa ajattele. Hän oli todennäköisesti Senecansa lukenut ja sisäistänyt.
Elämän lyhyyden kaunopuheisen ja ylevän esitystavan vastapainoksi lukijaa saattaa ärsyttää, ettei Seneca tee pohdiskeluihinsa mitään lopullisia johtopäätöksiä. Häntä voi myös syyttää suorastaan mahdottomien hyveiden ja eetosten tavoittelusta. Unohtaa ei pidä sitäkään, että hyveellisestä elämästä kirjoittanut filosofi eli ylellistä hovielämää, jossa näkemys kohtuudesta saattoi olla varsin kyseenalainen.
Tähän kritiikkiin on todettava, että Seneca on sisäistänyt kirjoittamiensa tekstien subjektiivisen luonteen. Lopullisen päätöksen tekstien hyväksymisessä on aina vastaanottajalla. Reetorin kaunopuheisuudesta on löydettävissä syvä ja jollakin tavalla iätön pohjavire. Seneca pyrki luomaan kuvan ideaalisesta ja hyveellisestä ihmisestä, hyvän ihmisen ideasta. Tämä ei ole saavutettavissa helposti. Kuten edellä jo todettiin, filosofian harrastaminen on jatkuva, elinikäinen prosessi.
Senecan kirjoitukset oli suunnattu Rooman yläluokan varakkaiden, lukutaitoisten ja ajankäytön suhteen vapaiden miesten keskuuteen. Kun tätä vertaa yltäkylläisyydessä piehtaroivaan ja ajankäytön hyödyllisyyden suhteen kamppailevaan nykyaikaan, kirjoitusten sävyä voi luonnehtia todella moderniksi ja ajankohtaiseksi. Senecan esittämät kysymykset ja esimerkit tavoittavat helposti oravanpyörässä painiskelevan länsimaisen ihmisen.
Kun tämän kirjoittanut hyvästeli sarjakuvataiteilija Ville Rannan (s. 1978) Ikaalisten yössä vuoden 2018 Puistofilosofia-viikolla, tiedusteltiin kesäloman tulevia käyttötarkoituksia. ”Ei lomaa ilman Senecaa”, taiteilija vastasi. Vastaavanlaisia Senecansa lukeneita on vuosituhansien aikana ollut lukuisia. Tekstien eettinen ja ylevä sisältö vetävät tuolin nykyisten self-help -oppaiden alta.
Sinisten ajatusten hautausmaa 
.JPG){kind=link}
