Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä
Kirjailija Jarkko Tontista (s. 1971) on moneksi. Runoilijana aloittanut juristi ja filosofi on ehtinyt julkaista jo useamman romaanin ja esseekokoelman, sekä osallistua tietokirjojen toimitustyöhön. Tämän päälle tulevat vielä lukuisat kirjoitukset erilaisissa aikakausjulkaisuissa ja lehdissä.
Yleisö tuntee Tontin juristina, työstään muun muassa Vihreiden juristina, sekä ulkoministeriön ja eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian ihmisoikeustoimikuntien jäsenenä. Suomen PENin puheenjohtajana ja PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsenenä hän on puolustanut kirjailijoiden sananvapautta. Ei siis sattumaa, että kuluneen kesänä IX Puistofilosofia-viikolla vieraillessaan alustuksen aiheeksi helteisessä Ikaalisten Keskuspuistossa nousi juuri sananvapauden puolustaminen.
Pari vuotta sitten Tontilta ilmestyi esseekokoelma Viisastuminen sallittu (Kosmos 2016). Se piti sisällään yhdeksän esseetä, joissa kirjailija pohdiskeli muun muassa kirjallisuuteen, yhteiskuntaan ja filosofiaan liittyviä aiheita. Mielenkiintoiseksi esseenkokoelman tekivät erityisesti luvut, jotka käsittelivät omalle sukupolvelleni, 1970-luvulla syntyneille, merkityksellisiä asioita, kuten Berliinin muurin murtumista, rajojen avautumista ja yleisen vapautumisen aikaa 1990-luvulla. Teksteistä huokui liberalismin henki, joka nykyisessä 2010-luvun maailmassa on joutunut puolustuskannalle.
Esseekokoelmaa lukiessa tunnistin vahvana oman sukupolveni äänen. Nyt Tontti on julkaissut kaunokirjallisen romaanin, jossa havaitsin yhtymäkohtia edelliseen. Perintö on teos, jossa 1970-luvulla syntyneet sisarukset joutuvat muodostamaan uudelleen kuvan itsestään edesmenneen äidin salaisten päiväkirjojen noustessa päivänvaloon.
Anna-Leena on sisaruksista se suorittava ja menestyvä, rasvaimuja ja implantteja asiakkailleen tarjoava, taloudellisesti hyvin ansaitseva kirurgi, äidin suosikkilapsena ja uskottuna itseään pitänyt, ”aikuisempi” isosisko. Henrik puolestaan niukin naukin opintonsa läpi suorittanut humanisti, perheen kapinallinen, vastarinnan kiiski ja loputon jahkailija, joka jostain käsittämättömästä syystä on saanut töitä filosofian opettajana.
Sisarusten välit ovat viilentyneet lapsuuden kesämökin siirryttyä äidin päätöksellä Anna-Leenalle, isän jo kuoltua. Tarina alkaa kuolleen äidin huoneiston tyhjentämisestä ja salaisten päiväkirjojen löytymisestä, päättyen yllättävän loppukäänteen kautta sukujuhlaan. Välissä käydään vakavia pohdintoja päiväkirjojen äärellä, yritetään uuden, esiin nousseen, järkyttävän tiedon valossa luoda uutta kuvaa äidistä, lapsuuden perhe-elämästä ja siinä sivussa myös itsestään ja toisesta sisaruksesta.
Tontin tekstistä piirtyy peili, jonka kautta viittäkymmentä ikävuotta lähestyvien sukupolvi pääsee tuijottamaan omaa kuvajaistaan. Omat vanhemmat ovat jo eläkeiässä, lapset teini-iässä. Ruuhka- ja uravuodet ovat siinä pisteessä, että on aika suorittaa välitilinpäätös: Mihin ollaan tultu, ja mitä edessä häämöttää? Onko elämällä tulevaisuudessa enää mitään annettavaa?
Päiväkirjoihin tutustumisen kautta Tontti esittää perhesuhteiden kannalta keskeisiä, universaaleja, aina ajankohtaisia kysymyksiä: Mikä on suhteemme omiin vanhempiimme, sisaruksiimme, aviopuolisoon ja lapsiin? Toistuva ristiriita vanhempien ja lasten välillä, toisaalta ikuinen huoli lasten tulevaisuudesta, toisaalta halu omistaa vanhemmat – luoda heistä yksioikoinen ja jalustalle nostettu kertomus – nousee esiin: Mitä tehdä tilanteessa, jossa tuo kertomus ei enää päde? Miten toimia sen sukupolvesta toiseen esiintyvän haasteen kanssa, kun viimein tajuaa, ettei tunne omia lapsiaan? Ja, että oikeastaan kysymys on perimmiltään molemminpuolista, lapsi ei voi omistaa vanhempiaan.
Lapsi-vanhempi -suhdetta pohtiessaan Tontti ei unohda keski-iän eksistentialistisia haasteita. Vitaalisuuden tilalle ovat nousseet nuoruuden ja kauneuden palvonta – ja kateus. Mitä sitten, kun nahka rupeaa roikkumaan, vaikka kuinka kävisi spinningissä? Anna-Leena ja Henrik havaitsevat vaihtaneensa nuoruuden vapauden tilalle avioliiton ja lapsiperheen normittavan prisma-arjen.
Perusturvallisen perhe-elämän rakenteet valinneilla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Seksikään ei ole enää samaa kuin ennen: Aviomiehen ”rytmi” makuukamarissa on heikentynyt, vaimon velvollisuus-erotiikka tuntuu hyvältä, mutta suorittamista se on yhtä kaikki. Sisarusten eroottiset fantasiat liitelevät vanhan opiskelijatoverin kanssa harrastettavasta lesboseksistä isotissiseen opettajakollegaan.
Mutta, valitusta rakenteesta ei haluta irrottautua. Lukija voi pohtia, mitkä ovat riittävän painavia syitä tuon rakenteen ylläpitämiseen tai lopettamiseen. Kysymys tulee esiin kaikissa parisuhteissa, ja on 1970-luvun sukupolvelle erityisen ajankohtainen. Ei ihme, jos kirjaa lukiessaan tuntee hivenen ahdistuvansa. Tässäkö se oli? Nuoruus on antanut karvaan lopputilin? No, elämän merkityksellisyyksiä on viimeistään nyt syytä ruveta pohtimaan. Viittäkymmentä lähestyessä ei ole vielä liian myöhäistä.
Vai onko? Tontti tarjoaa kirjansa lopuksi erään mieltä liikuttavan ratkaisun tähän kiperään kysymykseen.
Pohdiskelujen vastapainoksi romaania ryydittävät välähdyksenomaiset kuvat sisarusten eletystä lapsuudesta 1970- ja 1980-luvuilla, kasvamisesta ja nuoruudesta. Välähdyksissä on paljon tuttuja sävyjä, lämmittäen lukijan mieltä. Ne kulkevat rinta rinnan päiväkirjasta esiin paljastuvan todellisen äidin – vai, onko hän todellinen sittenkään – huolten ja murheiden kanssa.
Perintö niputtaa vastakkain sukupolvien välisen arvokuilun, suuriin ikäluokkiin kuuluvan äidin huolen ulkokullatun julkisuuskuvan säilymisestä, ja sisarusten yksilöllisyyttä ja hedonismia korostavan kapinallisen elämyksellisyyden hakemisen. Seitsemänkymmentä-luvulla syntyneet ovat olleet mielenkiintoisessa polttopisteessä, maaseutu-Suomen ja kaupungistuvan, myöhemmin kansainvälistyvän Suomen arvomaailmojen välillä.
Onko tuo polttopisteen luoma arvomaailmojen välinen ero sittenkään todellista? Ehkä romaanissa käsiteltävät ongelmat ovat sittenkin ylisukupolvisia. Jos näin on, Tontti ei siihen suoraan vastaa. Kirjasta esiin nousevat johtopäätökset saa lukija itse räätälöidä. Viljelty kieli on tarkkaan valittua, mutta näennäisestä niukkuudesta huolimatta syvyyttä ei puutu. Jokainen virke on ajatuksella rakennettu, puolustaen paikkaansa. Lukija pääsee sulattelemaan lukemaansa ja antamaan merkityksiä. Tämä on Perinnön vahvuus.
Perinnön luettuani en voinut olla pohtimatta, voisiko Jarkko Tontista olla 1970-luvulla syntyneen sukupolven tuntojen tulkiksi. Tätä viittaa kirjailija tuskin kuitenkaan haluaa sovittaa harteilleen? Jäädään mielenkiinnolla odottamaan. Romaani soveltuu erityisen hyvin lähestyvän joulun lahjavinkiksi. Aattona ja joulun välipäivinä aikaa vietetään nimittäin oman perheen parissa. Oman perinnön heijastuspinta on silloin paikalla.
Sinisten ajatusten hautausmaa 