Dallasin tuotanto on lopetettu.
Oheinen otsikko kiiri kyberavaruuden eetterissä tiuhaan kuluneen lokakuun alussa. Amerikkalaisen televisioyhtiö TNT:n päätös lopettaa vuonna 2012 uudelleen aloitettu, legendaarinen amerikkalainen draamasarja, sen kolmanteen tuotantokauteen, aiheutti saippuan ystäville pettymyksen kyyneleitä ja pistoja sydämeen ympäri maailmaa.
Itsekin havaitsin puristavani käteni hiljaisesti nyrkkiin ja ottavani pari paukkua viskiä jäitten kera rintamamiestalokommuunin huoneessani, asiaan kuuluvasti takkatulen äärellä. Vain vesipäätäni isompi stetson ja buutsit puuttuivat. Marraskuuhun saakka verkossa jatkui maailmanlaajuisen faniyhteisön, noiden verrattomien ”saippuasarjojen trekkerien”, yritys pelastaa suosikkisarjansa jonkin toisen yhtiön huomaan, kunnes peli vihellettiin poikki sarjan tuottajien toimesta. Dallasin toinen tuleminen 2010-luvulla päättyi 40 jaksoon.
Mutta, miksi juuri Dallas? Mikä saa miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ekstaasiin kun he kuulevat ensimmäiset soinnut Jerrold Immelin säveltämästä, todennäköisesti kaikkien aikojen tunnetuimmasta, televisiosarjan tunnusmusiikista? Mikä on oma suhtautumiseni televisiosarjaan, joka sekä hyvässä että pahassa määritti omaa lapsuuttani kahdeksankymmentäluvulla?
Alkuperäinen Dallasin viisiosainen minisarja pyörähti käyntiin Yhdysvalloissa keväällä 1978. Monessa mielessä sen ajoitus oli paras mahdollinen. Maata piinannut Watergate-skandaali (1972 – 1974) oli tahrannut presidentti-instituution maineen; vuodesta 1973 alkanut öljykriisi oli katkaissut toisen maailmansodan päättymisestä jatkuneen kultaisten vuosikymmenten hurjan talouskasvun, ja juuri hävitty Vietnamin sota (1965 – 1975) oli mielipiteiltään jakanut Yhdysvallat ennennäkemättömästi kahtia. Monessa populaarikulttuurin historiaa käsitelleessä kirjassa ja dokumentissa 1970-luku on nähty Yhdysvalloissa erityisesti kyynisyyden ja pessimismin vuosikymmenenä.
Elokuvien puolella muutos näkyi esimerkiksi Clint Eastwoodin tähdittämän Likaisen Harryn kaltaisina antisankareina tai Robert Altmanin ohjaaman M.A.S.H.:in mustana huumorina, joka irvisti pilkallisesti vallitsevien arvojen ja todellisuuden väliselle ristiriidalle.
Television draamasarjat heräsivät kyynisyyteen hitaammin. ”Vanhempi” sukupolvi muistaa vielä Suomessakin huippusuositut Peyton Place – ja Pieni talo preerialla -televisiosarjat. Niistä muodostuva kuva amerikkalaisesta ydinperheestä ja sen arvomaailmasta on kuin suoraan jostain valmiiksi nauretusta sitcomista: Turvallinen, tappavan tylsä ja konservatiivinen amerikan syli, jos hyvin vapaamuotoinen siteeraus legendaariselta Lester Bangsilta suodaan. Huhtikuussa 1978 tilanne muuttui. Television sunnuntai-illan myöhäispaikalla ruvettiin esittämään CBS:n tuottamaa draamasarjaa kahden teksasilaisen öljyperheen, Ewingien ja Barnesien, välisestä, ikiaikaisesta taistelusta.
Sarjan keskeisemmäksi hahmoksi noussutta J.R. Ewingiä esittänyt Larry Hagman (1931 – 2013) on haastatteluissa sanonut, että syy, miksi hän lähti mukaan sarjaan, oli juuri sen kyyninen maailmankuva. ”Sinun täytyy lähteä tähän mukaan, Larry. Tässä sarjassa ei ole yhtään hyvää ja suoraselkäistä ihmistä”, kertoo hän vaimonsa Maj Hagmanin huudahtaneen käsikirjoitukseen tutustuessaan.
Hagmanin esittämästä hahmosta tuli välittömästi synonyymi kieroilulle, selkään puukottamiselle, viskin juomiselle, pepsodent-hymylle ja puolison pettämiselle – johon katsojat ympäri maailmaa rakastuivat. Itse hän on vaatimattomasti todennut, että rooli oli kuin luotu häntä varten; sarjan muut näyttelijät joutuivat ottamaan moraalisiin dilemmoihin huomattavasti vakavamman ilmeen, kun hänen täytyi lähinnä näytellä itseään ja pitää kuvauksissa hauskaa. Hauskanpito Hagmanilla tarkoitti erityisesti shampanjaa, jota hän nautti omien sanojensa mukaan parhaimmillaan neljä pulloa päivässä, yli 40 vuoden ajan! Dallas-legendaksi jäi elämään tarina, että kohtauksien vakiovarusteisiin kuuluneessa viskilasissa ei suinkaan olisi ollut jääteetä.
J.R.:n ”hyvisveljeä”, Bobby Ewingia, näytteli Patrick Duffy ja hänen vaimoaan Pamelaa (os. Barnes), uhkeapovinen, ja 1980-luvun erääksi seksisymboliksi noussut, Victoria Principal. Dallas alkoi Romeo ja Julia -tyyppisenä hyvä vastaan paha -tarinana, jossa perheiden välisen vihanpidon varjot aiheuttivat vastarakastuneille ongelmia. Alunperin minisarjan kaavailtiin päättyvän dramaattisesti, shakespearelaisittain, Bobbyn kuolemaan, mutta tuottajat tulivat minisarjan kuvauksissa toisiin aatoksiin.
J.R.:n viinaan menevää vaimoa, Sue Elleniä, näytteli suurella antaumuksella ja menestyksellä entinen huippumalli Linda Gray. Vuosien saatossa hän rupesi kummastelemaan roolinsa uskottavuutta sarjassa: viinaa ja miehiä, miehiä ja viinaa. Kun hän viimein uskalsi pyytää tuottajiaan muuttamaan mielestään puhki kulunutta kaavaa, nämä vastasivat, että hän teki ryyppäämisen ja pettämisen niin uskottavasti.
Elokuvatriviaa harrastaville tiedoksi, että Grayn sääri vilahtaa äskettäin kuolleen ohjaajalegenda Mike Nicholsin (1930 – 2014) unohtumattoman Miehuuskokeen julisteessa. Gray näytteli myöhemmin 1990-luvulla menestyksellisesti elokuvan teatterisovituksessa Lontoossa, joten Anne Bancroftin ”varastama” roolisuoritus Mrs Robinsonina sai lopulta hyvityksensä.
Muista näyttelijöistä mainittakoon Alfred Hitchcockin luottonäyttelijänä kunnostautunut, Miss Ellieta tulkinnut Broadway-legenda Barbara Bel Geddes (1922 – 2005) sekä ”television John Wayneksi” tituleerattu, aikaisemmin lähinnä b-westerneissä loistanut, suvun patriarkka Jock Ewingia näytellyt Jim Davis (1909 – 1981). Vaaleaa juonittelevaa vamppia, Lucy Ewingia, näytellyt Charlie Tilton joutui ottamaan seksisymbolin roolin vastaan alle parikymppisenä, osittain vasten tahtoaan.
Vuosien saatossa sarjassa vieraili lukematon määrä 1980-luvun tunnettuja televisionäyttelijöitä, Bond-tyttöjä ja muita kuuluisuuksia, sekä tulevia elokuvatähtiä, kuten rock & rollin kuninkaan, Elviksen (1935 – 1977), vaimo Pricilla Presley ja pienessä sivuroolissa vilahtanut Brad Pitt.
Sarjasta tuli menestys kuin varkain. Viisiosaisen minisarjan päätteeksi CBS suostui tilaamaan Dallasia tuottaneelta Lorimar Picturesilta ensimmäisen, 24 jaksoa käsittäneen tuotantokauden. Jatkosta ei edelleenkään puhuttu mitään. Tämä näkyy ensimmäisten jaksojen episodirakenteessa: jokainen jakso on oma, itsenäinen tarinansa. Tyylistä kuitenkin luovuttiin vähitellen. Jo ensimmäisen tuotantokauden puolivälin jälkeen on havaittavissa siirtyminen kontinuumiin. Aikaisemmin tv-sarjoissa oli vierastettu ajatusta, että tarina jatkuisi episodista toiseen. Yleisesti uskottiin, että katsojat eivät jaksaisi katsoa liian pitkiä tarinoita. Dallas teki merkittävää pioneerityötä lähtemällä kokonaan omille teilleen. Tarinan juonenkaaret pitenivät vähitellen kokonaisten tuotantokausien mittaisiksi.
Sarjan huippuhetki koettiin vuoden 1980 keväällä, kun ikoniksi noussut J.R. Ewing joutui murhayrityksen kohteeksi. Draamasarjojen kauden päättävät ns. cliffhangerit ovatkin perua juuri Dallasista. Historiaan jäi elämään slogan ”Who shot J.R.”. Kauden jännittävää loppuratkaisua kiihdytti vielä samana kesänä alkanut ennätyspitkä näyttelijöiden lakko, joten sarja palasi normaalin kesätauon sijaan takaisin ruutuun vasta marraskuussa. Arviolta 90 miljoonaa amerikkalaista ja 350 miljoonaa katsojaa ympäri maailman seurasi jaksoa, jossa J.R.:n ampuja viimein paljastettiin.
Maailmanlaajuisena televisioilmiönä sille on vaikea löytää vertaistaan. Menestys näkyi erilaisten Dallas-aiheisten oheistuotteiden hurjana kasvuna. Dallasta myytiin t-paitoina ja pinsseinä, lautapeleinä ja julisteina, erilaisina juomina (muun muassa J.R. Ewing -olut) ja jopa suosikkinäyttelijöiden korvia raastavilla levytyksillä. Sekä Bobby että Pamela kokeilivat onneaan mikrofonin äärellä, mutta kieltämättä vähemmän vakuuttavin tuloksin. Victoria Principal sentään lauloi oman debyyttinsä All I Have To Do Is Dreamin Bee Geesin Andy Gibbin kanssa!
Toinen televisiohistoriaan jäänyt cliffhanger koettiin keväällä 1985, kun Bobbya näytellyt Patrick Duffy päätti jättää sarjan. Tehdäkseen lähdöstään mahdollisimman dramaattisen, Bobby joutui tuotantokauden päätösjaksossa rakastettunsa Pamelan kostonhimoisen sisarpuolen yliajamaksi ja kuoli sairaalassa saamiinsa vammoihin. Näin Duffy halusi varmistaa, ettei Bobby palaisi takaisin – edes toisen näyttelijän korvaamana. Sarjan katsojaluvut lähtivät välittömästi jyrkkään laskuun, joten tuottajat olivat pakotettuja lähestymään Duffya ja anelemaan häntä palaamaan takaisin.
Duffy suostui omien sanojensa mukaan tarjoukseen, kun hänen elinikäiseksi ystäväkseen sarjan myötä noussut Larry Hagman itse pyysi häntä Malibun taloonsa viskille ja yhteiseen poreammekylpyyn! Ongelmaksi muodostui, että Bobby oli kuollut, eikä hänen henkiin herättämisensä ollut siksi mahdollista. Erilaisia ideoita Bobbyn ilkeästä ja kauan kadoksissa olevasta kaksoisveljestä lähtien – Duffysta on olemassa jopa valokuvia koomisissa viiksissä – ehdotettiin ja hylättiin, kunnes hänen vaimonsa Carlyn Rosser totesi: ”Ainoa mahdollisuus saada sinut takaisin sarjaan on, että koko edellinen tuotantokausi oli pelkkää unta”. Näin myös tapahtui ja Dallas aloitettiin uudestaan vuotta aikaisemmin vallinneista juonikuvioista. Aamulla vuoteesta herännyt Pam löysi Bobbynsa suihkusta ja joutui toteamaan koko edellisen vuoden olleen pelkkää painajaisunta.
Edellinen ei kuitenkaan pelastanut sarjan suosiota, joka lähti uuden äkkikäännöksen takia vieläkin jyrkempään laskuun. Episodi on toiminut opetusmateriaalina kaikille tv-sarjojen tekijöille, ettei suositun sankarin tapattaminen ole järkevää. Aina on jätettävä takaportti hivenen raolleen mahdollista come backia varten.
Alkuperäistä Dallasta kuvattiin vuosina 1978 – 1991 yhteensä 13 tuotantokautta, huikeat 356 jaksoa. Jälkikäteen tarkasteltuna sarjan merkitys perustuu pitkälti kolmeen, ehkä neljään ensimmäiseen tuotantokauteen. Tuolloin sarja pysyi dynaamisena ja tarina kehittyi. Samalla Dallas toimi pioneerikenttänä ja innovaattorina myöhemmille draamasarjoille, kuten edellä on tuotu esille. Sarja saikin välittömästi osakseen jäljittelijöitä, joista kastsojaluvuissakin peistä taittanut Dynastia lienee kuuluisin. Myöhemmin esimerkiksi Melrose Place ja Täydelliset naiset ovat uusintaneet Dallasissa käsiteltyjä teemoja ja rakentaneet juoniasetelmiaan sen valamalle pohjalle.
Sarjan saavuttaessa huippusuosion (katsojatilastojen ykkönen ja kakkonen USA:ssa vuosina 1981 – 1985), sen käsikirjoittaminen ja hahmojen ulottuvuudet rupesivat kärsimään. Hyvänä esimerkkinä käy Pamela, joka muuttui määrätietoisesta, itsenäisestä naisesta, huomattavasti konservatiivisempaan suuntaan. On vain reilua myöntää, että viimeiset yhdeksän tuotantokautta sarja hiihti pitkälti vanhoja, tuttuja latuja. Hyviä yksittäisiä hetkiä löytyy, mutta kokonaisuus ei enää kanna eteenpäin. Dallas sentään lopetettiin kunniallisesti arvoisinsa menoin kevään 1991 viimeisessä, kaksituntisessa finaalissa, jossa Frank Capran jouluklassikon, Ihmeellistä on elämä -hengessä enkeli (juonipaljastus: paljastuu vanhaksi vihtahousuksi) ilmestyy J.R. Ewingille ja näyttää millainen maailma olisi ollut ilman häntä. Televisiohistoriaan jääneet viimeiset minuutit voi katsella täältä.
Dallas osallistui näyttävästi oman aikakautensa arvomaailman määrittelyyn. Jo ensimmäiset viisi episodia käsittänyt minisarja antoi viitteitä seuraavalla vuosikymmenellä Suomessakin rumaa jälkeä niittäneelle, minä-keskeiselle vuosikymmenelle. Rahasta, menestymisestä, kuluttamisesta ja seksistä tuli kulttuurillinen itseisarvo, joka heijastui kadunmiesten ja -naisten ajatteluun. Köyhyys ja kohtuullisuus eivät olleet enää hyveitä, kaikki piti saada tässä ja nyt. Kulutuskulttuuri ei Suomessa alkanut 1980-luvulla, mutta muotisana ”shoppailu” yleistyi tuolloin. Merkille pantavaa on myös, ettei yhtenäiskulttuurin maassa aikaisemmin edes tunnettu käsitettä ”luuseri”. Nietzscheläisessä ”hedonistisessa askeesissa” tänä päivänä eläville kolmikymppisille, joille yhteys itsekkyyden historian alkulähteille on katkennut, saattaa Dallasin katsominen toimia terapeuttisena itsetutkiskelun välineenä.
Dallasin välityksellä voi tehdä nostalgisen aikamatkan vuosien 1978 – 1991 muoti- ja ilmiömaailmaan. Erityisesti naisten pukeutuminen korostuu, kukapa sarjaa seurannut ei unohtaisi föönattuja hiuksia ja muhkeita olkatoppauksia, mutta myös arkkitehtuuri ja sisustus erilaisine yksityiskohtineen pistävät silmään. Esimerkiksi vuonna 1980 kuvatussa jaksossa käytetään ensimmäistä kertaa upouutta kodinkonetta, mikroaaltouunia. Vuonna 1983 pelataan puolestaan videopelejä kotitietokoneella (mahdollisesti Commodore Vic-20) ja löytyyhän Dallasista Suomeenkin rantautunut, karmea Chippendale -huonekalu ja -astiasto -ilmiö, josta kärsii edelleen lukemattomien suomalaiskotien sisustus.
Myös Suomi näkyy Dallasissa: Eräässä vuonna 1987 esitetyssä jaksossa Bobby puhuu Mobira Cityman –matkapuhelimeen, siihen kuuluisaan, kannettavaan akkuun. Ympyrä sulkeutuu uusien, vuosina 2012 – 2014 kuvattujen jaksojen yhteydessä, kun Nokia Lumia 910 ja 930 loistavat ainakin J.R.:n pahan pojan, John Rossin (Josh Henderson) käytössä. J.R. Ewing opettelee puolestaan pelaamaan tabletilla Rovion Angry Birdsia!
Suomessa Dallas saavutti heti alkumetreillä suuren suosion ja pysyi katsotuimpien ohjelmien joukossa aina lopettamiseensa, vuoteen 1992 saakka (Suomessa sarjaa esitettiin vuoden viiveellä). Parhaimmillaan sarja keräsi perjantai-iltaisin, välittömästi MTV:n Kymmenen uutisten jälkeen, miljoonayleisön. Ennätykset rikottiin Suomessakin J.R.:n ampumisen aikoihin, kun arviolta yli kaksimiljoonaa suomalaista nauliutui television ääreen. Itsellenikin on jäänyt muistivälähdyksiä Dallas-ilmiöstä, sen vaikutuksesta kirkonkylä-Suomen arkipäivän elämään. Kun radiossa soitetaan Jaakko Tepon kantrihenkinen ralli Pamela, nostattaa se suupielille haikean hymyn, mielikuvia kauan sitten kadonneesta aikakaudesta.
Tästä päästäänkin sitten omiin motiiveihin. Vuonna 1976 syntyneenä kuulun sukupolveen, joka kasvoi pituutta 1980-luvun Dallasin vanavedessä. Löysin hiljattain ensimmäisestä päiväkirjavihkostani merkinnän Dallasin katsomisesta vuodelta 1987. Kun Dallas Suomessa päättyi, menin samana syksynä lukioon. Olisinko teini-iässä tyhjentänyt sitä rantasaunan pukukamarista löytynyttä Johnnie Walkeria ilman J.R. Ewingin tarjoamaa roolimallia? Tuskinpa. Hergén Haddock, Chandlerin Marlowe ja lukemattomat muut kirjallisuuden ja elokuvan sankarihahmot tarjosivat kyllä potentiaalista kasvualustaa, mutta lopulliseen kamelinselän taittamiseen tarvittiin stetsonilla varustettu teksasilainen hymy, leveäpohjaisen, jäillä täytetyn viskilasin takaa. Dallas on minulle, kuten monelle muulle ikätoverilleni, vahva aikalaiskokemus, johon sisältyy roppakaupalla nostalgiaa.
Kun uutinen Dallasin toisesta tulemisesta julkaistiin vuonna 2010, olin paitsi yllättynyt, myös innoissani. Yleensä televisiosarjojen uudelleenfilmaukset ovat olleet vaivaannuttavia kokemuksia, ja kieltämättä henkeä pidätellen tässä odotellaan David Lynchin haudasta esiin kaivamien Twin Peaksin luurankojen täyttämistä uudella lihalla. Dallasin kohdalla olin kuitenkin heti valmis tekemään poikkeuksen. Kun sitten varmistui, että alkuperäisestä roolituksesta niin J.R., Bobby kuin Sue Ellen olisivat mukana, jäin jännityksellä odottamaan. Kärsivällisyys palkittiin. Hivenen nytkähdellen liikkeelle lähtenyt sarja parani kaiken aikaa edetessään, eikä sitä tuntunut haittaavan edes kesken kuvausten kuolleen Larry Hagmanin jättämä aukko. Ikoni sai sarjassa arvoisensa hautajaiset. Myös uudet näyttelijät lunastivat pitkälti odotuksensa. Stetsonia pitää nostaa erityisesti John Rossia näytelleelle Josh Hendersonille, joka joutui täyttämään Hagmanin jättämät saappaat. Maailmanlaajuinen fanijoukko palkitsi yrityksen synninpäästöllä.
Mikä on Dallasin älyllinen anti? Eikö maailma ole täynnä toinen toistaan parempia ja laadukkaampiakin draamasarjoja? Vastaus on kyllä, aikansa voi ehdottomasti käyttää paremmin. Sarjan älyllinen taso on ”sieltä jostain”, mihin valo ei loista. Se tarjoaa sokerihuurteisia näkyjä taloudellisen päällysrakenteen kuvitellusta ökyelämästä ja lujittaa ihmisten käsityksiä maailmasta jakautuneina menestyjiin ja häviäjiin. Sarjan ihmiskuvassa ei ole mitään tavoiteltavaa. Päähenkilöiden henkiset ominaisuudet tuntuvat keskittyvän lähinnä hedonistiseen itsetyydytykseen, ihmissuhteissa tapahtuvien valta-asetelmien pakonomaiseen analysoimiseen, selkään puukottamiseen sekä entistä isomman rahapaalin haalimiseen. Vastenmielinen kitch iskee kasvoille kaikkialla, aiheuttaen sekä fyysistä että henkistä pahoinvointia.
Löytyykö Dallasin esittelemästä illusorisesta ilmiömaailmasta loppujen lopuksi mitään, jonka voisi hyväksyä sellaisenaan? Äkkiseltään esitettynä kysymys on todella haastava. Mutta, ehkä Dallasissa, kuten saippuassa yleensä, on kysymys juuri edellä kuvatusta kitchistä, sen sisäistämisestä, ettei tarjottu maailmankuva ole tavoittelemisen arvoinen, vaan vääristynyt ja valheellinen. Ehkä tajuntamme ei yksinkertaisesti voi toimia määrätietoisesti ilman hömppää, kaivattua vapautusta kaikesta vastuun ottamisesta, ajoittaista fantasiointia kaikesta siitä, mitä EI saisi missään tapauksessa tehdä, tullaksemme… Niin, miksi? OIKEIKSI ihmisiksi? Jotta voisi olla jotakin, täytyy tuntea myös toinen, pimeämpi puoli.
Joten, saako olla lisää juotavaa?
Sinisten ajatusten hautausmaa 