Siinä se vilisti aamuisen Twitter-tulvan keskellä: The Guardianin uutinen kirkui, että Scarlett Johansson (s. 1984) – jumalainen Scarlett Johansson – perustaa tyttöbändin! Vain hetkeä aikaisemmin olin hehkuttanut Kingston Wallin pian julkaistavaa DVD:ta ja sadatellut hiljaa pienessä mielessäni, kun olin myöhästynyt Tavastialla järjestettävien levyn julkaisubileitten lipunmyynnistä ratkaisevilla minuuteilla. Ja sitten tulee tällainen uutinen sokerisen tyttöpopin maailmasta, ilmiö, jota en ole seurannut sitten Spice Girlsien. Veti sananmukaisesti kahvin väärään kurkkuun.
The Guardianin jutussa Scarlett Johansson totesi jo pidemmän aikaa fanittaneensa sellaisia artisteja ja bändejä kuin Grimes, The Bangles ja The Go-Go. Nyt olisi tarkoitus tehdä poppia ja tanssimusiikkia tyttöbändissä, jonka muut jäsenet koostuisivat pitkän linjan ammattimuusikoista. Johansson ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, sillä hän on levyttänyt aikaisemmin muun muassa Tom Waitsin kanssa. Uusi tyttöbändi tottelee nimeä The Singles ja kuten nimestä voi päätellä, musiikissa tullaan hyödyntämään myös itseironista lähestymistapaa, näin tähti antoi ainakin ymmärtää. Esimutusteluna artikkeliin oli ujutettu linkki bändin uuteen singleen Candy.
Candya vaivaantuneena kuunnellessani ja yrittäessäni löytää epätoivoisesti mukavaa istuma-asentoa – itseironiaa kappaleesta kyllä löysin – salaa melkein toivoin, että Johansson pysyisi tiukasti näyttelemisen maailmassa. Samaan aikaan havaitsin kuitenkin miettiväni, miltä tuntuisi pitkästä aikaa käydä tyttöbändin keikalla, varsinkin, jos mikrofonin takana häärisi eräs aikamme seksisymboleista.
Ooohhh! Scarlett…
Tiedän, että en ole ajatusteni kanssa yksin. Kaikki miehet ihastuivat aikoinaan Scarlett Johanssoniin Sofia Coppolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Lost In Translation (2003), jossa hän vastapelurinsa Bill Murrayn kanssa eksistoi elämän perustavanlaatuista tyhjyyttä ja elämänkestävän parisuhteen ideaaliin kätkeytyvää absurdiutta Tokion neonvaloissa. Käsikirjoitus sai ansaitusti Oscarinsa.
Pienen hetken ajan tuntui, että koko maailma hullaantui Scarlett Johanssonista. Elokuvarooleja ropisi. Julkaisujen kannet täyttyivät toinen toistaan pittoreskeimmista kuvista; Johansson tituleerattiin maailman kauneimpien naisten joukkoon ja taisi olla parina vuonna myös useamman äänestyksen ykkönen. Myös ns. ”tiedostavien” piirien oli helppo tykästyä nuoresta näyttelijättärestä, joka haastatteluissa otti ponnekkaasti kantaa maailman ongelmiin kehitysmaista ilmastonmuutokseen, harrasti hyväntekeväisyyttä muun muassa Oxfamin mannekiinina ja pukeutui paparazzien salaa ottamissa siviilikuvissa normaalisti, kuin oman kotikadun tavistyttö Liisa. Kauneusihanteista hänellä oli hyvin selkeä, suorastaan järkevä kuva, jota hän myös ponnekkaasti puolusti: jokaisen naisen ruumis on omanlaisensa kokonaisuus, jonka tulee kelvata sellaisenaan.
Kuinka tuollaisesta naisesta voisi olla pitämättä? Scarlettissa tuntui kiteytyvän Luc Bessonin erään elokuvan naispääosan esittäjästä lausuttu superlatiivi: Täydellinen. No, superlatiivi tosin kuvasi ohjaajan tuolloista tyttöystävää Milla Jovovichia, mutta so what, kuten eräs ikääntynyt, yrmeän maineessa oleva valtiomiehemme tähän toteaisi. Scarlett lumoaa!
Kaikki nämä vuodet Johansson on pysynyt kauneimpien naisten äänestysten eturintamassa ja Hollywoodin parhaimmin palkittujen näyttelijättärien listalla. Sittemmin tähteyteen on tullut säröjä, eikä pelkästään huonosti valittujen elokuvaroolien takia. Käynnit plastiikkakirurgilla, nettiin ”vuotaneet” nakukuvat sekä sponsorisopimus laitonta tehdasta Israelin miehittämällä Länsirannalla pyörittävän SodaStreamin kanssa ovat nakertaneet hyvin rakennettua julkisuuskuvaa. Scarlettin lumous on kaikesta huolimatta säilynyt. Henkilökohtaisesti reflektoiden, The Guardianin juttu vapautti pinnan alle kahlehditun, vanhan ihastuksen. Ihastuksen, joka ei ole tästä maailmasta, vaikka se niin tavallinen ihastus onkin, ihastuksen idoliin.
Idoleita on maailma pullollaan. Ihmisille sellaisten olemassaolo on välttämätöntä. Ilman esikuvia – haaveiden ja fantasioiden kohteita ja samaistumiskokemusta – elämästä tulee tylsää ja sietämätöntä. Idoliin kohdistettu ihastus on usein yksipuolista ja -suuntaista. Harvemmin kukaan kokee idolinsa puolelta samanlaista vastakaikua, paitsi kenties hyväksikäytettäessä. Tällaisista idoleista varoitti esimerkiksi Francis Bacon (1561 – 1626), tuo uuden ajan verraton airut, korostaessaan kriittistä asennoitumista totuuden etsimisessä. Joten, käyttääkö Scarlett Johansson minua hyväkseen äänittäessään kappaleen sokerista purukumipoppia? Voiko nelikymppinen mies olla uskottavasti tyttöbändin diggari, joka kyynärpäätaktiikkaa hyväksi käyttäen raivaa tiensä lavan eturiviin, samalla hurjasti pogoten? Asiaa ei tarvitse kauaa itsereflektoida.
Hupsu vanha mies! Ryhdistäydy! Tämä ei ole arvosi mukaista. Vetäydy ylös lumimyrskyn peittämille vuorille mietiskelemään, äläkä tule takaisin ihmisten pariin, ennen kuin olet vakuuttunut siitä, että Scarlettin keikalle mennään piiskan kanssa…
Kaikesta kriittisestä itsetutkiskelusta huolimatta havaitsen salaa toivomani The Singlesin tulevalle levylle Emmyä ja odottavani jo kuin kuuta nousevaa tyttöbändin ensimmäistä musiikkivideota. Eikä mitään väliä sillä, että se samalla tulee mainostaneeksi SodaStreamin hiilihappovesiä, kuten The Guardianin jutussa annettiin ymmärtää. Videon visuaalis-koreografisesta lopputuloksesta riippuu, lähdenkö tarkastamaan bändin maailmankiertueen tunnelmia, sanotaanko vaikka Tanskan Roskildeen, jos nyt välttämättä haluamme pidättäytyä matkustamasta New Yorkiin tai Tokioon. Siltä keikalta en todellakaan halua myöhästyä ratkaisevilla minuuteilla.
Hölmö, hupsu vanha mies…
Alkuperäisen The Guardianin artikkelin voi lukea täältä.
Sinisten ajatusten hautausmaa 