Tapaus Hippikonnari ja muita huomioita junamatkailusta

Vihreä rautahepo valmistautuu lähtöön. Kovassakin arvosteluryöpyssä ollut koko kansan Pendolino-juna Helsingin rautatieasemalla. Kuva: Wikipedia.
Vihreä rautahepo valmistautuu lähtöön – seikkailu odottaa. Pendolino Helsingin rautatieasemalla. Kuva: Wikipedia.

Junassa ompi tunnelmaa! Tämä alunperin erästä toista verratonta kulkuvälinettä tarkoittanut vanha siivekäs sanonta nousi elävästi mieleeni tänään, kun matkustin ties kuinka monennen kerran junalla Tampereelta Jyväskylään. Luettuani sanomalehden, syötyäni eväät, käytyäni ravintolavaunussa nauttimassa tuopillisen olutta ja jutusteltuani tuntemattomaksi jääneen pöytäkumppanini kanssa Vaasan Sportin liigaan nousemisesta, tajusin takaisin vaunuosastoon suunnistaessani, että olen ollut säännöllinen junamatkaaja jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lähtölaukauksena voi hyvin pitää varusmiesaikaani Riihimäellä, kun tulin kokonaisen vuoden ajan käyttäneeksi litteroitani junalla matkustamiseen. Samalla junalla matkustamisen logiikka ja rutiinit tulivat tutuiksi ja teini-vuosina käytännössä tuntemattomaksi jäänyt matkustamisen muoto muuttui luonnolliseksi. Junassa matkustamiselle on vuosien saatossa kehittynyt oma, henkilökohtainen filosofiansa, josta muutama mieleen noussut huomio seuraavassa.

Kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana olen matkustanut junalla paitsi Suomessa, myös ulkomailla, kuten Italiassa, Venäjällä ja Saksassa. Kun kyseessä on ollut yli 200 kilometrin pituinen matka, on juna ollut luonnollinen matkustusvaihtoehto. Lokomotiivin asemaa allekirjoittaneen matkustusvälineenä on ylläpitänyt autoton elämäntapa. Lukuunottamatta muutaman kuukauden ”hairahdusta” lukioiässä, en ole autoa omistanut, joten olen voinut nauttia kyseisen liikkumisvälineen puuttumisesta säästyneistä rahavirroista, stressittömyydestä sekä tietenkin verrattomista ympäristövaikutuksista. Ajatus henkilökohtaisesta, yli tuhatkiloisesta peltilaatikosta, joka seisoisi 95 prosenttia ajastaan parkkipaikalla tai autotallissa, vain siirtääkseen 78 kiloa painavaa ruhoani vaihtoehtoisen kävelyn, polkupyöräilyn tai joukkoliikennevälineiden sijaan, tuntuu käsittämättömältä. Uuden, vähäpäästöisen henkilöauton ostaminen kun ei ole ekoteko – valmistukseen käytetyn energian kokonaispäästöjen ja laajojen ympäristövaikutusten takia pikemminkin päinvastoin.  Junaliikenteen hiilijalanjälki on murto-osa autoliikenteen päästöistä ja vain prosenttiyksikkö kaiken liikenteen kokonaispäästöistä.

Kuullessani ihmisten selityksiä junaliikenteen kalleudesta auto- ja lentoliikenteeseen verrattuna, en ole voinut olla tuntematta pettymystä harjoitettua ilmastopolitiikkaa kohtaan, joka on tehnyt edellä mainituista kilpailukykyisempiä liikkumismuotoja päästöttömään junaliikenteeseen verrattuna. Poliittinen rohkeus erittäin tärkeässä ympäristökysymyksessä tuntuu puuttuvan. Tämän pienen ”narinan” myötä terveiset poliittisille päättäjille ja Pariisin joulukuiselle ilmastokokoukselle.

Välillä talvi on yllättänyt junaliikenteen ja luutaa raiteiden lakaisemiseksi lumesta on tarvittu. Kuva: Yle.
Välillä talvi on yllättänyt junaliikenteen, joten raiteiden lakaisemiseksi lumesta on tarvittu luutaa. Kuva: Yle.

Junassa matkustaminen on avannut monia ovia itseensä tutustumiseen ja kehittämiseen. Itseensä tutustuminen alkaa jo siitä, että useamman sadan kilometrin junamatkaan täytyy varata aikaa. Aikataulujen suunnittelu ja toteuttaminen ovat tehneet minusta tehokkaan matkaajan, jonka ei kauan tarvitse miettiä, mitä kaikkea ottaa reppuunsa mukaan ja miltä pysäkiltä lähin bussi rautatieasemalle kulkee. Kun seisoo paukkupakkasella asemalla ja lähtevä juna on ainakin puoli tuntia myöhässä, kasvattaa sellainen kärsivällisyyttä ja epätäydellisen maailman sietämisen kokemista. Joskus on istuttu pilkkopimeässä junassa, kun kova pakkanen on johtanut sähköjen katkeamiseen. Ja on sekin ihme tullut todistetuksi, että juna on saapunut opasteiden välittämän tiedon vastaisesti viereiselle raiteelle ja jatkanut saman tien matkaa eteenpäin, jättäen parisenkymmentä äimistynyttä matkustajaa laukkuineen räntäsateiselle asemalaiturille. Itsensä kehittämistä, erityisesti rakentavan kritiikin antamisessa, on saanut harjoitella, kun on soittanut tapauksen jälkeen VR:n lipunmyyntiin ja pyrkinyt saamaan uuden lipun ilman ylimääräisiä kuluja tai vaatiessa muita taloudellisia kompensaatioita myöhästymisestä.

Junassa matkustettaessa on ollut aikaa syventyä maailmankirjallisuuden klassikoihin, uusimpiin sanomalehtiin, kirjalliseen työskentelyyn tai muuhun opiskelu- / työkuvioihin. On tullut pelattua shakkia, katseltua elokuvia, kuunneltua musiikkia ja radiota, sekä ennen kaikkea pohdittua omaa itseään, sillä mistäpä muusta me ihmiset olisimme kiinnostuneita, ellemme itsestämme. Eksistoiminen on kiihkeimmillään, kun istuu katse kiinnitettynä junan ikkunasta ulos nopeasti ohikiitävään maisemaan. Tuntemusta vahvistaa ikkunasta heijastuva oma kuvajainen: tässä minä olen, jonnekin minä olen matkalla… Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, matkustaa ulkomaille, kun Suomesta löytyy tuhansia kilometrejä junarataa ja maisemia, joista hakea inspiraatiota itsensä tuntemiseksi?

Oma lukunsa ovat olleet keskustelut kanssamatkustajien kanssa, joita vuosien saatossa on siunaantunut lukemattomia. Yleisen käsityksen mukaan me suomalaiset olemme juroja luonteita, jotka vetäytyvät mielellään omiin oloihinsa. Käsitys saa vahvistusta vaunuosastoa tarkasteltaessa. Pääsääntöisesti jokainen matkustaja kyhnöttää omalla paikallaan, ellei juna sitten syystä taikka toisesta satu täyttymään, jolloin on pakko sietää kanssamatkustajan läsnäoloa. Näkemys on kuitenkin virheellinen, sillä tutkimustulokset ja henkilökohtaiset havainnot viittaavat meidän suomalaisten olevan todellisuudessa varsin puheliasta kansaa, joka on kyllä kiinnostunut keskustelemaan myös kanssamatkustajien kanssa. Kynnystä saattaa jopa alentaa ventovieraan ihmisen läsnäolo: keskustelu muuttuu vapaammaksi, henkilökohtaisemmaksi, intiimiksi. Mikä olisikaan rattoisampaa kuin vaihtaa mielipiteitä itsestään junan ikkunan ääressä vietetyn eksistoimisen jälkeen?

Junafilosofoinnin ehtymätön lähde: Junassa on ravintola. Hyvää matkaa! Kuva: yle.fi/blogit
Seikkailua tämäkin: Junassa on ravintola. Hyvää matkaa! Kuva: yle.fi/blogit

Muistiin jääneitä keskusteluja on lukuisia. Päällimmäisenä mieleen nousee se ensimmäinen keskustelu, jolloin tajusin junassa tavoitettavien persoonallisuuksien kasvattavan voiman luonteen. Kesällä 1997 matkustin ystäväni luokse Turkuun. Täpötäydessä ja tukahduttavan kuumassa junassa Tampereella vierustoveriksi asettui noin viisikymppinen, ruskean siilitukan omannut ja helteistä huolimatta tummaan villaneuleeseen pukeutunut naishenkilö. Keskustelumme alkoi muistaakseni viitatessani hänen runsaisiin matkatavaroihinsa, joiden ruotsinkielisistä tarroista päättelin, että hän oli matkalla satamaan ja laivalle. Kävi ilmi, että määränpää oli Maarianhamina, jossa perhe asui. Aviomies toimi lentokapteenina, naisella oli puolestaan antiikkiesineiden myymälä. Seuraavan puolentoistatunnin ajan kuulinkin sitten todella paljon kertomuksia ahvenanmaalaisten vanhoista tavaroista ja kulutuskäyttäytymisestä! Mieleen jäi erityisesti erään amerikansuomalaisen siirtolaisen jäämistöstä löytyneet Valkoisen talon pöytäporsliinit presidentti Theodore Rooseveltin (1858 – 1919) ajoilta.

Ravintolavaunu on ihan oma lukunsa uusiin tuttavuuksiin tutustuessa. Johtuen varsin rajallisesta pöytämäärästä, vierustoveri on varsinkin viikonloppujen iltajunissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Näillä reissuilla pöytäkumppanit ovat olleet melkeinpä poikkeuksetta mielenkiintoisia. Dramaattisia tapauksia on riittänyt, mutta tuskinpa toista yhtä dramaattista kuin eräällä myöhäisellä junavuorolla Ouluun pöytään istunut, hivenen aggressiivisesti käyttäytynyt, humalatilassa ollut keski-ikäinen mies, jonka mustat lasit ja valkoinen keppi paljastivat sokeaksi. Aikamme juteltuamme hän yllättäen nosti mustia lasejaan ja pyysi minua katsomaan silmiään. Havaitsin tuijottavani tyhjiin silmäkuoppiin, joiden takana välkkyi jotain valkoista, jonka tulkitsin aivojen etulohkoksi. Diagnoosi: kohtalokas liikenneonnettomuus.

Entäpä sitten junien henkilökunta, päällimäisenä tietenkin konduktöörit, eli tuttavallisemmin konnarit? On ollut ystävällisiä konnareita ja vihaisia konnareita; neuvottelutaitoisia konnareita ja joustamattomia konnareita; juovuksissa olevia konnareita; lemmikkieläimistä tykkääviä konnareita ja niihin täysin välinpitämättömästi suhtautuvia; räyhääviä konnareita sekä asiakaspalveluun kaikella sydämellään paneutuvia konnareita – todellisia konduktöörejä par excellence; miehiä ja naisia. Ikimuistoisin tapaus on ns. Hippikonnari, johon tutustuin viimeistään toisen Oulussa asutun opiskeluvuoteni aikana ratavälillä Tampere – Oulu. Huolimatta byrokraattisen huolitellusta konduktöörin univormustaan, hänestä huokui ponnarille sidotun harmaantuvan tukan ja myöhäisen keski-iän vuoksi tuulahdus 1960-luvun lopun flower power –hengestä. Nimesin hänet välittömästi Hippikonnariksi. Asiakaspalvelu oli hänen taholtaan alusta lähtien ystävällistä. Muistan, että opiskelijakorttiini liitetty armeijavalokuva huvitti häntä suuresti. Päätteli todennäköisesti – eikä välttämättä aivan aiheetta – että siinä on ikuisuusopiskelijaluonnetta…

Kuvan konduktööri ei liity mitenkään esiteltävään tapaukseen. Kuva: telvis.fi.
Kuvan konduktööri ei liity mitenkään esiteltävään tapaukseen, vaikka oikeanlaista asennetta löytyykin. Kuva: telvis.fi.

Kerran eräällä yöjunassa vietetyllä matkalla hän tarkisti opiskelijakorttini ja totesi valokuvaa jälleen kerran arvioituaan hymyillen, että sinulla taitaa olla jo kolmas tutkinto työn alla. Hymyilin leveästi ja vastasin, että toista tutkintoa tässä vasta suoritettiin ja että olin valinnut aikoinaan tarkoituksella vanhan armeijakuvan opiskelijakorttiini. Mitäpä opiskelet, virkkoi hän. Historiaa, vastasin. Hippikonnari purskahti sydämelliseen nauruun. Humanisti?!? Niinpä tietenkin! Käytyään tarkistamassa loput vaunut hän palasi takaisin ja minut ohittaessaan tiedusteli – olin ainoa matkustaja osastossa – olisinko juonut kupillisen kahvia hänen seuranaan. Tähän vastasin ilomielin suostuvani. Hetken päästä hän palasi takaisin kädessään kaksi ravintolavaunusta peräisin olevaa pahvimukia, tarjosi niistä toisen minulle ja istui käytävän toisella puolella olevalle istuimelle.

Juttelimme kaikenlaisia. Kävi ilmi, että Hippikonnari oli naimisissa. Hänellä oli useampi lapsi ja hän asui perheineen rautatieyhteyden toisessa päässä. Tämä mahdollisti hänelle työvuorot, joiden päätteeksi pääsi aina yöksi kotiin. Oli kokeillut aikoinaan myös useamman päivän komennuksia, mutta kotona vietetty aika lasten kanssa oli vienyt nopeasti voiton, huolimatta pidemmän komennuksen mukanaan tuomasta ylimääräisestä korvauksesta. Itse kerroin omista opiskelukuvioistani Oulussa. Kertomukseni uuden oppimisen mukaan tuomasta ilosta saivat hänet innostumaan ja hän sanoi vakavasti harkitsevansa opiskelujen aloittamista – vaikkapa vain harrastuksena. Ongelmaksi hän mainitsi lähinnä työvuoronsa, jotka eivät oikein soveltuneet esim. iltaopiskeluun. Rohkaisin häntä kovasti yrittämään.

Jatkossa olemme aina junassa tavatessamme tervehtineet toisiamme ja toivottaneet toisillemme hyvää jatkoa. Joskus on vaihdettu kuulumisiakin. Viimeksi tavatessamme Hippikonnari yllättäen ilmoitti aloittaneensa opiskelut aikuislukiossa. Tarkoitus olisi hankkia valkolakki ennen eläkkeelle siirtymistä. Iloitsin vilipittömästi hänen puolestaan ja toivotin menestystä opiskeluihin. Entä, koska tämä verraton keskustelu oikein tapahtui? Tänään junassa istuessani, tätä juttua kirjoittaessani ja armeijakuvalla varustettua opiskelijakorttiani hänelle – nähtävästi viimeisiä kertoja –  ojentaessani. Se oli lämmin kohtaaminen, josta jäi todella verraton muisto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s